(c) Alpo Tiilikka 2011



Sysimökki

Saapuminen

Pekka pysäköi autonsa pihan laitaan, nousi ulos ja käveli mökkiä kohti. Ovella seisoi vastassa vanhahko mies. Harmaa parta ylsi rinnuksille, silmät olivat tihruiset, leveä naama ulkoilman ahavoittama. Mies oli hieman köyry, työn vanhentama. Pekka käveli miehen luokse ja ojensi kätensä. Myös mies tarjosi känsäisen kätensä vetäen sen kuitenkin kohta takaisin. Käsi upposi näkymättömiin vanhan takin poimuihin. ”

  • Mansikka-aho, päivää. Te olette varmaan herra Puhkula.

  • Päivää. Kyllä. Ja tämä on sitten se hiljainen vaarinmökki. Se missä kummittelee ja muuta kauheaa.

  • Niin, tämähän se. Heh-heh, pistin siihen lehteen, että ei pääse valittamaan, jos vaikka sattuisi jotain näkemään. Mennään sisään, näytän paikat.

He menivät sisään mökkiin. Se oli kuin huone museossa tai vanhoissa valokuvissa. Mies katsahti ympärilleen ja ravisti päätään kuin herätäkseen. Hän alkoi kertoa mökistä, hitaasti mutta paljon sujuvammin kuin ulkonäöstä olisi voinut arvata.

  • Tässä asui yksi ikivanha ukko. Ibrahim oli nimeltään. Sukunimeä ei kukaan tiedä. Kaikki sanoivat vain Ibrahim. Vanha oli kuin Metusalem, kuinka vanha, sitäkään kukaan ei tiedä. Mökki on meidän talon maalla. Isä sanoi kuolinvuoteellaan, että Ibrahimin piti saada asua tässä kuolemaansa asti. Ukko oli rakentanut itse tämän mökin isäni isän aikaan. Hän oli ollut silloin meillä työmiehenä. Vanhemmiten ukko alkoi puuhata mökissään kaikenlaista kummallista eikä käynyt enää töissä. Hyvässä kunnossa oli silti. Isä sanoi, että ukolla oli niin kiire kummissa puuhissaan, että ei töihin ehtinyt. Minä annoin Ibrahimin olla rauhassa. Ei täällä juuri kukaan käynyt sen luona. Hän oli kyllä ihan kiltti, mutta ihmiset puhuivat, että täällä tapahtui outoja asioita. Kirkkaat valot loistivat keskellä yötä ja kuului kummallisia ääniä. Jaa-jaa. Täällä hän eli itsekseen vuosikymmenet – koko minun elämäni ajan ja sitä ennen isän ja isoisän aikana.

Pari vuotta sitten ukko kuoli ja mökki jäi tyhjäksi. Ihmettelin mitä sillä tekisi. Purkaa en jotenkin raatsinut. Vaan pilalle se homehtuu, jos kukaan ei siellä asu. Mutta jos tänne ottaa tavallisia lomalaisia, ne rikkovat paikat ja Ibrahimin tavarat. Sitten ajattelin, että jos saisi tänne samanlaisen hullun kuin Ibrahim oli. Laitoin sitten ilmoituksen. Vaimo sanoi, että hullu olen minä itse. Mutta saipas pitkän nenän. Heti tärppäsi. Niin että tuota, onkos herralla oikein hullun paperit? Enhän minä, mutta minä vaan – että kai herralla jotain vikaa päässä on, kun tällaiseen paikkaan tulee.

  • Minä tuota, tai siis tuota. Niin. Minä olen kyllä mielenterveyspotilas. Mutta en minä mikään hullu ole. Kävi vain tuo projekti niin voimille, että tarvitsin lepopaikan.

  • Niin niin, niin tietenkin, että pää sekoaa ja sitten lepopaikka. Niinhän sitä siellä kaupungissa. Täällä ei niin ole sellaisia. Että pää sekoaa. Niinniin. Sekoaa, sekoaa. Mutta täällähän saa pään helposti sekaisin. Sen meinaan, mitä on jäljellä. On sellainen paikka. Noiduttu, sanon minä. Ibrahim täällä luki loitsujansa. Mistä sen tietää, minkä ansan on virittänyt. Muuttuu asukas vaikka yhtenä päivänä tontuksi tai jänikseksi.

Anteeksi niin, minä vähän jäin muistoihin. Enhän minä. Hullujahan me kaikki... ainakin minä, emännän mielestä. Niin tässä tämä paikka nyt on. Kaikki on täällä Ibrahimin jäljiltä. Vain liinavaatteet vaihdettiin ja jääkaappi tuotiin. Mutta ei sitten muuta mukavuutta, ei edes televisiota. Astiatkin on ukon jäljiltä. Tietysti tuodaan uutta ja steriiliä, jos nuo puukulhot kauhistuttavat. Ai että ei tarvitse. Jaa-jaa. Puulautaselta minäkin söin pienenä …

Se oli Ibrahim varsinainen kylähullu. Ihmiset sanoivat, että se täällä puuhasi tonttujen ja kaikenlaisten olentojen kanssa. Joku sanoi, että Ibrahim lähetti hirveän suuren hallavan karhun hänen peräänsä. Mutta puheitahan ne. Ihmiset sellaisilla pelottelivat lapsiaan, että eivät tulisi tänne mökille. Vaan paljon lienee perääkin. Isoon kirjaan kirjoitti ukko, mitä konsteja teki. Tuossa se on pöydällä. Minä sitä yritin kerran lukea, mutta ihan pelästyin ja vielä meni yöunet. Emäntä sanoi, että noutaja minulle tulee. Sen kaltainen ihme oli muka hänen mielestään, että minua ei nukuttanut. Mutta mitäs minä olin sanomassa? Niin se kirja. Tuossa se on pöydällä, Juu, kyllä sitä saa katsoa, kunhan pitelee varovasti, ettei sivut repeä. Paperi on pehminnyt kosteassa. Varmaan pitäisi viedä museoon koko kirja. Vaan minusta sen on parempi olla täällä ihmisten luettavana kuin museossa pölyttymässä. Siellä kirjassa on ukon taiat ja loitsut. Herra lukee, jos uskaltaa. Meille voi sitten tulla pakoon, jos alkaa liiaksi pelottamaan. Jaa, että jännitystä hakemassa. Jospa sitä täältä hyvinkin löytyisi. Mitäs minä tässä enää? Hyvää iltaa ja yötä sitten vaan. Jääkaapissa on iltapalaa ja vähän juomista. Laitoin sinne muutaman pullon omatekoista olutta. Punakorkkisissa on vahvempaa – heh heh.

Mies vaikeni, kai vähän nolostuneena puheliaisuudestaan. Hän meni ovesta huikaten vielä mennessään: Pihan toisella puolella on savusauna lämpimänä. Siellä on vedet ja kaikki valmiina. Voipi huuhtoa kaupungin pölyt pois. Mies veti oven varovasti perässään kiinni, kääntyi ja lähti kävelemään pihan yli selkä vähän köyryssä, käden piilossa ruudullisen puseron liepeissä. Mennessään hän kokeili pihan toisella puolella saunan vieressä olevan aitan ovea, puisteli päätään ja käveli mökkitietä myöten kohti maantietä ja varmaankin sen yli kotiinsa.

Mökki

Pekka seisoi kasseineen keskellä huonetta. Tämä oli siis se mökki, jota kummallisen lehti-ilmoitus koski. Eilisessä lehdessä oli ollut mökistä ilmoitus, ja Pekka oli heti tarttunut siihen. Hän istuutui penkille ja kaivoi lehdestä reväistyn ilmoituksen olkalaukustaan.

Vuokralle annetaan noita-ukkelin mökki. Ei heikkohermoisille. Ei mukavuuksia, sauna ja huusi on. Aamiainen ja illallinen talon puolesta. Saattaa kummitella ja luultavasti kummitteleekin. Hulluksi tulemista ei korvata. Vuokra kahdelta kuukaudelta etukäteen siltä varalta, että jos vaikka sekoaisi. Yhteydenotot ...

Pekka katseli varovasti ympärilleen. Mihin ihmeeseen hän oli tullut? Mökin seinät olivat mustat. Peräseinällä ovea vastapäätä oli karkeatekoinen sänky. Paljasta puuta, reunalauta hankautunut keskeltä sileäksi. Ovesta oikealla puolella keskellä seinää oli iso vaatekaappi, sekin maalaamaton. Vasemmalla oven vieressä oli valtava leivinuuni ja sen takana hella. Molemmat ilmeisesti lämpisivät puilla. No problem, olihan Pekka tehnyt partiossa monta nuotiota. Uunin takaisella seinällä oli pieni neliruutuinen ikkuna ja ikkunan alla pitkä pöytä, pääty huoneeseen sisään, sekin karkeaa maalaamatonta puuta. Pöydän yläpinta oli kulunut käytöstä sileäksi. Oksankohdat ja puun syyt olivat koholla. Pöydällä oli pari karkeasta puusta tehtyä rasiaa, muutama kulunut kirja ja perheraamatun kokoinen muistikirja, se johon isäntä oli viitannut.

Hän laski molemmat kassinsa keskelle lattiaa ja ripusti päällystakkinsa oven vieressä seinällä olevaan mustuneeseen naulakkoon. Tässä sitä nyt sitten oltiin. Toivottavasti tämä oli riittävän erilainen ympäristö. Jospa täällä vaikka jotain tapahtuisi. Isännän jutut kummituksista sun muista olivat varmaan vain markkinointia. Pekka ei uskonut, että mitään sellaisia näkyisi. Sellaisia ei kerta kaikkiaan ollut. Vain hullut niitä näkivät. Mutta toisaalta, hänhän oli itse hullu. Ainakin psykiatri oli niin sanonut. Jospa hän näkisi jotain hulluutensa takia. Ainakin kannatti yrittää. Ja ympäristö oli joka tapauksessa jotain muuta kuin kaupungissa. Hän lähtisi yösydännä tuohon kuusimetsään, joka alkoi pihan takana ja kohosi korkeaksi mäeksi, melkein vuoreksi. Tai hän lähtisi soutamaan järvelle, kun myrsky olisi pahimmillaan. Tämä oli lopultakin onnistunut valinta.

Nyt rentoudutaan, Pekka sanoi ääneen. Ensin olut ja sitten reipas kävely ulkoilmassa. Sen jälkeen saunaan. Sitten pari kaljaa lisää, vähän syömistä ja aikaisin nukkumaan. Hän tunsi kuinka raudankaltainen väsymys painoi pitkien työviikkojen ja kaikkien ongelmien ja sekoilujen jälkeen. Siis tuumasta toimeen.

* * *

Pekka huomasi, että tuli niin hämärää, ettei nähnyt enää lukea. Olut oli unohtunut, samoin kävely. Ukon muistikirja oli vetänyt hänet kuin magneetti luokseen. Hän oli istunut jo monta tuntia tavaamassa vaikeita käsin kirjoitettuja koukeroita. Heti ensimmäinen sivu pakotti lukemaan keskeytyksettä. Ylhäällä oli alleviivattu otsikko: Heikuran akan kuolinsanat. Alussa kirjoitus oli epätasaista, sanoja oli yliviivattu ja tyyli oli vaihtelevaa. Ukko oli ilmeisesti aloittanut kirjoituspuuhat tällä tekstillä. Niin olikin, ja nimenomaan Heikuran akan kehotuksesta.

Heikuran akka kutsui minut kuolinvuoteensa vierelle istumaan. Siinä istuin sitten pari viikkoa, kun akassa oli henki sitkeässä. Akka käski kirjoittamaan kirjaan kaikki loitsut, jotka hän minulle opetti. Tähän aion kirjoittaa kaikki, mitä silloin lappusille muistiin merkitsin. ’Kuulehan Ibrahim, vahva on loitsussa voima, suuri tieto vanhan kansan. Vaan hukkaan menee hyvä tieto. Ei ole kuka oppisi taiat ja loitsut. Kirjoita sinä muistiin, kirjoita isoon kirjaan. Säilyy sitten tuleville. Löytävät kun on tarve kyllin suuri. Et ole sinäkään mitään oppinut, vaikka ikää on kyllä.’ Näin eukko minulle sanoi, mokoma väkäleuka. Viimeiseksi vielä sanoi: ’Nyt tästä lähden, hoida Ibrahim asiasi, jos osaat’. Sitten otti ja kuoli. Minne mahtoi akka mennä, piru sen tietää. Vaan kaiken kirjoitin lapulle, mitä ehti kertomaan.

Pekka luki kirjaa pystymättä keskeyttämään hetkeksikään. Kassit olivat keskellä lattiaa, vatsa kurni pahan kerran tyhjänä. Teksti täytti sivut ylhäältä alas. Käsiala oli vanhanaikaisen koukeroista. Rivit menivät välillä vinoon, välillä mutkalle.

Heikuran akka minulle opetti kuolinvuoteellaan, miten tonttu kutsutaan. Kerran sitten kokeilin, olisiko loitsussa voimaa. Sen jälkeen on tontusta tullut todellinen kiusankappale. Vie tavaroita piiloon ja niitä pitää sitten pyydellä siltä takaisin. Aitan avaimen se piilotti ja sitä se ei suostu antamaan takaisin. Väittää että itse olen hukannut. Vaan näin tonttu kutsutaan, jos sen joku kiusakseen haluaa.

Tontun loitsu

Hyvä tonttu, kiltti tonttu
Tule joutuin piilostasi
Riennä esiin kolostasi
Hyvä tonttu, paras tonttu
Tule apuun taidollasi
Laita kuntoon voimallasi.


Pekka luki loitsua hämmästyneenä. Kummallinen, kuin joku lasten runo. Mutta liukkaasti sen lukeminen kävi. Hän luki loitsun ääneen kokeillakseen, miltä sen lausuminen kuulostaisi. Ei hassumpi ollenkaan. Sen voisi painaa mieleensä ja esittää sopivan tilaisuuden tullen, vaikka pikkujoulussa. Hän käänsi sivua. Uudella sivulla puhuttiin jänisten pyydystämisestä. Pekasta tuntui kuin silmäkulmassa olisi jotain vilahtanut. Hän nosti päätään ja katsoi sivulle. Pöydän vieressä seisoi pieni olento. Sillä oli pitkä harmaa parta, iso vähän näppyläinen nenä ja isot korvat. Päässä oli paksusta kankaasta tehty harmaa tonttulakki, jossa oli punainen reunus. Lakki oli nuhraantunut ja sen reunus oli parista paikasta puhki. Päällään olennolla oli kulunut harmaa takki ja jalassa niin ikään kuluneet harmaat huopatöppöset. Ilmetty tonttu. Tontun kädessä oli suurikokoinen rautainen avain. Se ojotti avainta Pekkaa kohti. Pekka hätkähti. Hän tunsi kuinka hänen ihonsa muuttui näppyläiseksi, aivan kuin sille olisi levitetty jotain kylmää ainetta. Päänahassa tuntui ihmeellistä kireyttä. Hän arvasi että hänen hiuksensa olivat nousseet pystyyn. Pekka ei saanut oltua paikallaan. Hän säntäsi pystyyn sellaisella vauhdilla, että penkki kaatui hänen taakseen kovalla kolinalla. Siinä samassa tonttu hävisi.

Pekka nosti penkin pystyyn ja istuutui. Kylmä hiki valui pitkin hänen kylkiään. Hän läjäytti kirjan kiinni niin että pöly pöllähti isoksi pilveksi pöydän yläpuolelle. Nyt sai riittää. Hän oli ollut niin lumoutuneena tekstiin, että näki harhoja. Mutta sitähän hän oli tullut tänne hakemaan. Että hän tulisi terveeksi tai lopullisesti hulluksi. Juuri tällä hetkellä näytti, että suunta oli hulluutta kohti. Mutta nyt kirja sai jäädä tältä päivältä ja enemmät hulluuskohtaukset myöhemmäksi. Ruokaa mahaan ja sitten saunaan. Keittonurkassa hellan vieressä oli valkoinen jääkaappi, joka ei juuri sopinut yhteen muun sisustuksen kanssa. Pekka avasi sen uteliaana. Nälkä väänsi mahassa pahasti. Ei ihme, että hän jo näki näkyjä. Jääkaapissa oli lautasella pino hyvän näköisiä voileipiä ja toisella hyllyllä olutpulloja. Pulloissa ei ollut mitään etikettiä. Osassa oli punainen korkki, osassa metallinvärinen. Pekka otti pöydälle muutaman voileivän ja pari olutta. Olivatpa leivät hyviä ja samoin olut. Olutpullon pohjalla oli sakkaa. Kuin jossain irkkubaarissa. Jopas jotakin – täällä korvessa. Ai niin, isäntä taisi sanoa jotain itse tehdystä oluesta. oluelle voisi pistää nimeksi vaikka ’Tontun huuma’. Pekkaa alkoi huvittaa äskeinen harhanäkynsä. Oli parempi pitää huoli syömisestä, varsinkin näin väsyneenä. Mutta toisaalta, olihan mökki ja tonttu hauskaa kerrottavaa sitten joskus, kun hän palaisi kaupunkiin ja töihin. Jos palaisi.

Tontun kanssa pitää olla varovasti ja puhua sille hiljaisella äänellä. Muuten se säikähtää ja kipaisee piiloon. Sitten sitä ei saa päiväkausiin esiin.

Kas vain. Juuri äsken ukko oli kirjoittanut että tonttu oli kiusankappale. Tekstistä alkoi olla vaikeaa saada selvää. Mökissä oli jo melkein pimeä. Mutta mitä pahusta. Pekka huomasi olevansa taas lukemassa ukon muistikirjaa, vaikka oli päättänyt jättää sen rauhaan alettuaan nälissään näkemään harhanäkyjä. Kirja läjähti taas kiinni. Pöydällä oli öljylamppu ja tulitikut. Pekka sai lampun syttymään muutaman yrityksen jälkeen. Nyt joutuin saunaan ennen uusia hölmöilyjä. Pekka meni ovesta ulos pihamaalle. Kuten isäntä oli sanonut, pihan takana oli muinaissaunan näköinen rakennus. Kas vain, sen ikkunasta loisti himmeä valo. Pekka suunnisti saunalle, työnsi painavan oven auki ja huomasi tulleensa pieneen pukuhuoneeseen.

Pukuhuoneessa näytti olevan pyyhkeet ja saunatakki valmiina odottamassa. Penkillä oli pari olutta vesikiulussa. Pöydällä oli samanlainen öljylamppu kuin mökissä. Se paloi himmeällä liekillä valaisten huoneen vain heikosti. Seinään oli kiinnitetty pitkä penkki. Se oli tietysti tehty maalaamattomasta puusta. Pekka heitti vaatteensa penkille ja astui sisään saunaan ovesta, jonka pinta karkeaa lautaa. Sisällä valaisi erikoinen öljylamppu lattialla seinän lähellä. Lampussa oli metallinen öljysäiliö. Paksu metallinen kehys kiersi lampun ympäri ylhäältä alas ja takaisin. Nokeentunut lasi ylsi öljysäilöstä ylös lampun peltiseen hattuun. Tuo oli varmaankin myrskylyhty, jollaisista puhuttiin Pekan nuorena lukemissa kirjoissa. Lyhty paloi sekin himmeänä ja valaisi vain saunan etuosan. Pekka katseli lamppua ihmeissään. Miten sen saisi sytytettyä, kun siinä ei ollut minkäänlaista aukkoa. Onneksi isäntä oli käynyt sytyttämässä valot. Lopulta katse kääntyi lampusta itse saunaan. Sen etuosassa oli suurikokoinen kiuas tai paremminkin kivikasa melkein keskellä lattiaa. Kiukaan takana oli toinen tulisija, ilmeisesti pata, jollaisista Pekka oli kuullut puhuttavan. Puinen maalaamaton ja nokeentunut penkki oli seinän vieressä. Lattialla seisoi kaksi isoa puista saavia. Molemmat olivat täynnä vettä, toisessa lämmintä ja toisessa kylmää. Saunan puolivälistä alkoi matala parvi, joka täytti koko takaosan. Parvella oli kolme pitkää penkkiä toinen toisensa takana. Etummaisen päässä oli puinen vesikiulu, ja siinä vesikauha, sekin tietenkin puusta tehty. Kaikki oli enemmän tai vähemmän mustaa. Vähitellen Pekalle selvisi, miten saunassa kuului toimia. Hän löylytteli oikein kunnolla ja pesi itsensä. Lopputulos näytti kylläkin likaisemmalta kuin ennen saunomista. Hän huomasi, että joissain paikoissa oli tarttuvaa nokea, niissä joihin oli pakko koskea, sitä ei ollut. Mutta se oli tältä kerralta myöhäistä. Nokiläiskät vaalenivat pesemällä vain vähän.

Pukuhuoneessa oli mukavan vilpoista saunan kuumuuden jälkeen. Kummallista, että isäntäväki oli viitsinyt laittaa kaiken valmiiksi. Mutta hyvä näin. Huomenna hän joutuisi varmaan tekemään kaiken itse.

* * *

Pekka oli takaisin mökissä. Löyly oli ollut taivaallinen. Peseminenkin oli jollain tavoin onnistunut, lopputulos tosin oli mustempi kuin lähtötilanne. Hän tunsi olonsa nyt virkeäksi. Nyt maistuu saunaolut, Pekka totesi ja otti punakorkkisen pullon jääkaapista. Saunassa oli tullut jano ja pullo tyhjeni kerralla. Hän haki vielä toisen sekä pari voileipää, otti kirjan kassistaan ja asettui lukemaan pöydän ääreen.

Miten pyyt saadaan kävelemään rivissä säkkiin

Lapissa käydessäni tapasin Reidar –tietäjän. Hän oli vanhemmiten tullut laiskaksi. Kun nälkä tuli, hän avasi oven, levitti säkin käsissään ja juoksutti parven pyitä rivissä säkkiin. Pyyt ovat tyhmiä, sanoi Reidar. Kun otat uuden nokkossäkin ja liotat sitä tervan kusessa, jossa on muurahaisia joukossa, saat pyydyksen johon pyyt kilvan juoksevat. Jos eivät muuten tule, lue linnun luku, sanoi vielä. Reidarilta sain säkin ja sillä olen pyydystänyt monta jänistä. Sinällään ei toiminut jäniksiin, mutta tein liemen porkkanoista ja vuohenputkesta sekä keitin säkkiä pari tuntia liemessä, niin jopa juoksevat puput sisään kun vain säkin avaa.

Kyllä jäniksen saa tavalliseenkin säkkiin. Näin ainakin väitti Gudrun, Reidarin vaimo, joka kovin koitti olla miestään viisaampi. Hänen mukaansa piti lukea jäniksen kutsu ja silloin ne tulevat ja tyhmyyttään pistävät päänsä säkkiin pohjaa myöten. Silloin kun säkin sulkee, niin siellä on pupu pyydyksessä. Itse en tuota kokeillut, kun minulla kerta on tuo jänissäkki. Mutta tässä se kutsuloitsu on, pistän tähän sen kaiken varalta, jos vaikka kuitenkin tarvitsisi.

Jäniksen kutsuloitsu

Jänöläinen,pupulainen,
tänne tule, riennä joutuun.
Tääl on herkut pussosessa,
ruuat hyvät säkin pohjasessa.
Tule tänne, haista, maista.
Pussiin hyppää herkun hakuun.

Ei sinne pussiin mitään tarvitse panna, sanoi Gudrun. Jänis on niin hyväuskoinen, että uskoo pelkkää puhetta, toisin kuin kettu tai mäyrä.

Pekka tunsi huojuvansa. Ukon kirja oli taas edessä ja oma pöydän nurkalla. Olutpullot olivat tyhjinä kirjan vieressä. Pekka horjahti ja oli pudota penkiltä. Kaikki näytti vääristyneeltä. Seinät kaartuivat ylös kuin kupoliksi, eikä kattoa näkynyt vaan seinät kohtasivat toisensa jossain korkealla. Lattia vietti kohti peräseinällä olevaa sänkyä. Johan nyt, onpas känni. Paljonko sitä kaljaa tuli juotua. Pekka muisteli päivää. Kaksi metallikorkkista ruuan kanssa, yksi saunassa ja kaksi punakorkkista saunan jälkeen. Viisi. Ja hän oli pahemmassa kierteessä kuin muisti olleensa. Toisaalta tämä ei tuntunut oikein kunnon känniltä. Hän oli täysin tajulla, kaikki oli vain ihmeellisellä tavalla kieroutunut. Pekka huojui puolelta toiselle. Hän tunsi kuinka hikipisarat kohosivat otsalle, vaikka samalla vilutti. Yht’äkkiä lyhyt olento ilmestyi pöydän viereen. Sama tonttu se taas siinä oli. Jälleen sillä oli avain kädessä. Aitassa on viinapannu, tonttu sanoi. Ibrahim joi liikaa. Otin siltä avaimen pois. Tässä se on. Tonttu ojotti avainta Pekalle. Pekka tuijotti tonttua hiljaa paikallaan saamatta suutaan auki. Sitten hän nousi huojuen penkiltä kaataen taas penkin nurin kovalla kolinalla. Tonttu hävisi jälleen silmänräpäyksessä. Pekkaa pyörrytti. Huonekalut liikkuivat pitkin lattiaa. Seinät aaltoilivat ja lattia huojui. Hän käveli mutkitellen sängylle ja rojahti siihen vajoten heti sikeään uneen.

* * *

Valkopartainen ukko teki mäskiä isoon pataan aitassa. Maltaiden päälle hän veteli paksuja siivuja kärpässienten lakeista ja silppusi sekaan kummallista vihreää ruohoa. Sitten hän hämmensi mäskiä mutisten jotain loitsua. Siinä samassa mäski alkoi käydä voimakkaasti kuplien. Ukko raahasi kuparin­kiiltävän viinapannun esiin. Hän kaatoi hiljentyneen mäskin pannuun ja puhalsi tulen sen alla olevaan tulipesään. Tonttu ryntäsi esiin huitoen vihaisena kädessään olevalla kauhalla. Se tarttui viinapannuun ja alkoi raahata sitä takaisin. Ukko raivostui ja työnsi tontun alas aitan portaita. Tonttu makasi nurmikolla selällään. Aitan ovi jysähti kiinni ja lukko kolahti. Pekka hätkähti hereille. Joku seisoi sängyn vieressä. Hän hieroi silmiään. Ei – ei siinä sittenkään ollut ketään. Nyt pää tuntui selvältä. Johan oli juomingit. Millä ihmeellä olut oli myrkytetty. Mökissä oli vielä täysin pimeää joten aamuun oli vielä aikaa. Tonttuilut saivat nyt riittää. Pekka huusi kovalla äänellä:

Pysy tonttu piilossasi,
aamuun asti kolossasi.
Anna rauha autuainen,
unen tulla painavaisen.

  • Mainiota, minustahan tulisi runoilija tai ainakin loitsuilija,

hän totesi ja vajosi saaman tien syvään uneen.

* * *

Oli lauantaipäivän aamuhetki, jota jotkut myös keskipäiväksi kutsuvat ja aurinko loisti kirkkaana korkealla taivaalla. Pekka heräsi kovaan koputukseen ovella. Isäntä siinä astui ovesta sisään parta oudosti väpättäen.

  • Minä tuota, niin emäntä tiukkasi, että sanoinko, että meillä saa käydä aamiaisella. Se kuuluu vuokraan. Illallakin voi tulla syömään, jos on nälkä. Tuolla meillä on talo tien toisella puolella, niinkuin eilen sanoin. Isä sen siihen rakensi heti sodan jälkeen. Katsoo sitten, kun tulee, että ei erehdy naapuriin tuolla mäellä. Siellä se asuu varsinainen Pölhö-Kustaa. Parempi pysytellä kaukana. Niin, tuota … Tulin katsomaan kun ei aamiaisella näkynyt. Tuossa on korissa sitten saman tien päiväruokaa. Emäntä lähetti. Jaa-jaa, kuinkas täällä on voitu. Että vielä unettaa. Ei kai vain tonttu häirinnyt unta?

Pekka hätkähti ja pomppasi istualleen. Isäntä jatkoi jutustelua.

  • Ibrahim sanoi että täällä asuu tonttu saunassa vesisaavin takana. Se muka varastaa tavaroita ja niitä saa sitten pyydellä siltä takaisin. Kaikkea se ukko keksi. Hulluhan se. Vaan kukapa täällä ei tulisi hulluksi, tällaisessa sysimökissä. Itse tietysti hukkasi höperyydessään. Jaa-jaa. Vaan mistäs tuon niin tarkoin tiedät. Niin että tuota – että tuleeko vieras taloon illalliselle. Ai että töitä. No tuon sitten iltaruoan tänne. Ai että riittää jääkaapissa. Jaa-jaa. Tulen sitten huomenna aamulla. Kiukaassa on niin rutosti kiveä, että riittää kylpeä kaksikin päivää, kun kunnolla lämmittää. Parempikin on toisena päivänä. Katsotaan, olisiko saunatonttu siellä järjestänyt paikat. Heh-heh.

Isäntä hiljeni hetkeksi ja mulkaisi pöydällä levällään olevaa kirjaa.

  • Jaa, että on Ibrahimin kirjaa tutkittu. Minä en ole rohjennut. Tiedä vaikka pää sekoaisi ja alkaisi näkemään tonttuja. Heh-heh. On siellä kirjassa varmaan kovat luvut. Heikuran akka se opetti ukolle kaiken maailman taikakonstit. Oikea noita-akka se oli, Heikuran akka. Kerran näin kun se lensi luudalla. Tai tiedä tuota, tuli vähän maistettua. Niin että voimisiin. Heh-heh. Jaa tuo aitta. Tiedä häntä, en ole käynyt. Niin, ikivanha aitta se on tai paremminkin luhti. Ties mitä on sisällä. Avainta ei ole löytynyt, enkä ole raskinnut murtaa ovea. Täällä jossain sen avaimen on pakko olla. Kai se vielä löytyy.

Mies meni vähän köyryssä ovesta ulos ja sulki sen varovasti perässään. Pekka näki ikkunasta kuinka hän meni aitan ovelle ja koetti kiskoa sitä auki. Sitten hän meni pois päätään puistellen niska köyryssä, kädet takin helmoissa piilossa.

Mitä se sanoi sysimökistä? Siinä sanassa oli jotain tuttua.

Pekka nousi sängyltä saman tien ja suunnisti saunaan pesulle. Kaikki oli siellä järjestyksessä, pyyhkeet ja astiat paikallaan ja lamput sammutettuina, vaikka häneltä ne olivat illalla jääneet kuinka sattui. Pekka teki nopean aamupesun ja palasi mökkiin syömään. Nälkä kurni taas vatsassa niin että ihan heikotti. Hän nosti päreistä tehdyn korin pöydälle ja avasi sen kannen, joka oli kuin toinen matala pärekori. Siellä oli iso kulho höyryävää lihakeittoa, paremminkin lihapuuroa tai lihalaatikkoa. Sen verran tukevaa se oli. Korissa oli myös iso pino voileipiä, kaikkien päällä tietysti paksu lihansiivu ja kunnolla juustoa. Siellä oli monta olutpulloa, kaikki punakorkkisia. Huberin olut tuntui nyt varmemmalta. Täytyihän täällä olla jossain kaivo. Ei muuta kuin etsimään. Hellan tangossa roikkui iso metallinen vesikauha. Siihen voisi pumpata kaivosta.

Kaivon löytäminen ei ollut vaikeaa. Se oli keskellä pihaa. Pumppua siinä ei ollut. Oli korkea pylväs, siihen kiinnitetty poikkipuu ja poikkipuun päässä pystysuora tanko. Tangon kärkeen oli kiinnitetty ämpäri. Ei mennyt kauan käsittää, että ämpäri laskettiin tangon avulla kaivoon ja vedettiin sillä ylös. Homma onnistui parilla yrittämisellä. Pekka oli ylpeä näin hyvin onnistuneesta juomanhakumatkasta. Nälkä vaivasi mutta muuten olo oli ihmeen kevyt. Mitään huomaamatta Pekka asvasi ukon kirjan ja käänsi esiin uuden sivun. Lehtien välissä oli kirje. Se oli kirjoitettu ohuelle tuohilevylle, joka oli ilmeisesti ensin tasoitettu puukolla tai muulla teräesineellä. Kirjoitus oli mustaa tai tummanruskeaa. Käsiala oli vanhanaikainen kuten ukolla, mutta kirjoitus oli varmempaa ja rivit suoria. Kirje kuului näin.


Hyvä Ibrahim

Kyselit taannoin voimajuomasta. Tällä konstilla aukeaa näkyjen portit tai vaikka manalan ovi. Ota kärpässienen lakki, pätkä hullunruohoa, kourallinen karpaloita ja pieni katajan oksa. Pane ne pulloon ja kaada se täyteen väkiviinaa elikkä pontikkaa. Ole varovainen että et ota liikaa varsinkaan hullunruohoa. Muuten sisuskalut menevät sen kyytiä niin mutkalle, että ei auta kuin pirun loitsu. Vaan joka sen lukee, saa antaa sielunsa pirun vietäväksi kokonaiseksi vuodeksi. Anna juoman kypsyä ainakin puoli vuotta. Lue joka päivä viinan luku. Kun on valmista, juoma on kirkasta ja kaikki kasvit ovat sulaneet. Ota pullosta Tuomaan mitallinen ja mene sitten kovaan saunaan. Saunan jälkeen ota toinen mitallinen. Asetu aholle makaamaan jalat kohti Otavaa muurahaispesän viereen. Kohta jo tulee maahinen sinua ohjaamaan tuonen poluille.

Veljesi hurmeessa

Jaakob


Kas kun ei Iisak, Pekka mutisi. Ja veli hurmeessa. Karmaisevaa. Mahtaa olla melkoista tököttiä moinen juoma. Sitten tuli uusi ajatus mieleen. Niinpä niin. Olisiko mansikka-Ahokin vahvistanut oluttaan jollain sienellä tai ruoholla, jos se kerran oli täälläpäin tapana? Mitä se lääkäri sanoikaan sammakoista? Pekka istui hetken hiljaa koskematon voileipä kädessään ja keittokulho kirjan vieressä. Hän pani kirjeen syrjään ja luki aukeamalta jonka välissä kirje oli ollut.


”Kokeilin Jaakobin neuvoa ja kyllä minua vietiin. Kolme pirua minua kuljetti unessa pitkin tuonelan ketoa. Oli se menoa. Lähetin Jaakobille kirjeen ja kysyin, tässäkö oli hänen tietonsa syvin olemus. Kohta muutaman kuukauden päästä tulikin vastaus. Se oli murentunut matkalla pieniksi palasiksi. Korppi oli varmaan joutunut kotkan hätyyttämäksi. Jäljennän tähän sen mitä sain palasia vierekkäin asettelemalle arvatuksi.


Voi sinua Ibrahim

Jos kertoisin sinulle vahvat noitakonstit niin hullustipa sinun kävisi. Vaan ehkä jotain sentään uskallan. Nyt kun olet ollut pirun kyydissä, kokeilepa kutsua manalan väki maan päälle. Sitä varten tee jatulintarha vanhan tavan mukaan. Tee tarha tarkasti mahdollisimman samankokoisista pyöreistä kivistä. Istuta kivet huolellisesti kukin kuoppaansa, että pysyvät tiukasti paikallaan. Tasoita polku ja peitä se hiekalla. Jos häränverta ei ole saatavilla, sivele portinpielikivet tervalla. Lue samalla tarhan vihkimisloitsu.


Hiiden henki, hornan henki

täytä tarha karjallasi.

Anna nousta alhon kansan,

ylentyä haamujoukon.

Käyköön täällä jumalaiset,

valtiaat alaisen maailman.

Ylentykööt yösydännä,

kuun kirkkaimman kajohon.

Käyköön Väinö,

käyköön Seppo.

Aino anna vierahaksi,

kävijäksi kivitarhan,

kulkijaksi kuun sillan.


Mene tarhaan keskiyöllä täydenkuun aikaan. Aseta yhdestä puusta tehty istuin sadan kukonaskelen päähän tarhasta niin, että tarhan keskipiste on istuimen ja kuun välisellä linjalla. Istu hiljaa harmaan kaapusi alla. Kohta maanalaisten menot alkavat. Maahiset nousevat esiin kuin tyhjästä ja kiertävät tarhaa pitkässä rivissä. Ole aivan hiljaa paikallasi vaikka ne eksyisivät ja pyytäisivät neuvoa. Siten ne yrittävät vain saada sinut valtaansa ja viedä mukanaan. Tonttuja saattaa tulla pensaiden taakse katselemaan menoa alta kulmiensa hiljaisella äänellä jupisten. Niistä ei kannata välittää. Jos tulevat turhan lähelle, niitä voi vetää parrasta. Jos jalopeura on oikeassa asennossa pohjantähden suuntaan, voi paikalle tulla vaikka Pohjan akka tai itse Väinämöinen. He saattava järjestää melkoisen kohtauksen. Muista ottaa tervasoihtu vakkaseen kätkettynä lähtiessäsi. Jos iso hallavaturkkinen ontuva karhu ilmestyy eteesi kahleitaan kalistellen ja kitaansa aukoen, ainoa keino on häikäistä se soihdulla ja juosta kiireesti pois. Varokin liioittelemasta. Pikku paholaisista selviää muutamalla ristinmerkillä. Mutta jos itse piru tulee menoa katsomaan, olet mennyttä.

Voi sinua Ibrahim. Tyydy tähän. Ei sinusta ole tietäjäksi, ei henkien manaajaksi.

Veljesi manalan ovella

Jaakob


Pekka huokasi. Jutut menivät vain hurjemmiksi. Ja korppi? Eivätkös kyyhkyset olleet viestinviejiä joskus muinaisuudessa. Hän pani kirjan taas kerran kiinni ja alkoi syödä lounastaan. Tällä kertaa hän onnistui myös jättämään sen rauhaan. Sisältö oli niin karmeata, että sitä ei selvin päin pystynyt lukemaan. Pekka pomppasi taas ilmaan. Selvin päin. Mieleen tuli eiliset oluet ja niistä seuranneet harhanäyt. Koko mökki oli kirottu tai ainakin noiduttu. Isäntä oli varmaan samassa juonessa. Rauhoituttuaan hän joutui toteamaan, että juuri tätähän hän oli tullut hakemaan. Mutta parasta oli jättää sammakko-oluet rauhaan. Ja jatulintarhat myös. Hallavaturkkinen jättiläiskarhu! Ja itse piru saalista keräämässä. Lieneekö piru vienyt Ibrahiminkin? Kuollut se ainakin oli, koko ukko. Syötyään Pekka loi pitkän karvaan katseen kirjaan ja marssi ulos. Lukuhommat saisivat jäädä. Niin myös punakorkkiset oluet. Niissä varmaan oli myrkkyä. Kirkaskorkkiset eivät olleet vaikuttaneet mitenkään oudosti. Reipas ulkoilu poistaisi huurunäyt ja kirkastaisi mielen.

Ilma oli mitä parhain. Aurinko paistoi korkealta. Muutama vaalea pilvi vaelsi hitaasti pitkin taivasta kuin vanhassa elokuvassa. Mikä oli ihanampi kuin kirkas ja kuulas kevätpäivä? Pekka kiersi pihan ympäri, katseli vanhat mikä mihinkin suuntaan kallellaan olevat rakennukset. Mökistä vasemmalla oli matala pitkänomainen rakennus. Ovi oli raollaan, siinä asennossa hakenut alareunallaan tukea maasta. Pekka luikahti sisään. Paikka oli arvatenkin navetta, ainakin se muistutti lastenkirjan kuvaa lehmien kodista. Lehmiä siellä ei tietenkään ollut, sensijaan kaikenlaista vanhaa käytettyä ja rikkinäistä tavaraa. Navettaa seuraavana oli sauna, mikä oli Pekalle jo tuttu paikka. Se oli paremmassa kunnossa kuin navetta. Seinä oli maalattu tummanpunaisella maalilla. Värin päälle oli paikoin kasvanut jäkälää tai sammalta. Etuseinällä oli tilkitty paria hirrenväliä ilmeisen hiljattain ja hirsiin oli sivelty uutta väriä. Pekka kurkisti sisälle. Kaikki oli taas paikallaan. Hän muisti, että pyyhe oli jäänyt aamulla saunan penkille. Nyt se oli pukuhuoneen naulassa. Kummallista. Isäntäväki kävi näköjään vähän väliä paikkoja järjestämässä.

Pihan neljännellä sivulla, sillä jonka takana maa alkoi viettää alaspäin, oli aitta. Luhti, isäntä oli sanonut. Se oli rakennettu valtavan paksuista hirsistä, joita oli piiluttu vain hiukan hirren keskiosasta. Rakennuksessa oli kaksi kerrosta, mikä sai sen hiukan hullunkurisen näköiseksi, koska se oli leveyteensä nähden kovin korkea. Aitassa oli ovi keskellä etuseinää, mutta ei ikkunaa millään seinällä. Pekka – kuten isäntä vähän aikaa aiemmin – koitti työntää ovea sisäänpäin, mikä näytti olevan sen avautumissuunta, ja myös vetää ulospäin, mutta ovi ei hievahtanutkaan. Hirmuinen avaimenreikä viittasi siihen, että myös lukon täytyi olla iso. Pekalle tuli mieleen eilinen myrkkyoluen aiheuttama harhanäky, jossa tonttu oli seissyt avain kädessä. Oliko siinä aitan avain? Avain, jota Mansikka-aho oli etsinyt ja jota myös ukko oli kaipaillut kirjassaan. Aitassa on viinapannu, oli tonttu sanonut myöhemmin unessa. Pahus vieköön. Mitä isäntä oikein tarkoitti tuomalla hänelle sellaista myrkkyä?

Pekka oli jo menossa takaisin mökkiin, kun hän huomasi, että melkein aitan takana alempana rinteessä oli vielä yksi rakennus. Se oli varsin kummallinen luonteeltaan. Pelkkä katto oli rakennettu maan pinnalle. Lähemmäksi tullessaan hän havaitsi, että takasivulla katon alle johtivat maahan kaivetut portaat. Ne päättyivät vankkarakenteiseen oveen, joka oli kuopassaan ympäröivän maan tason alapuolella. Pekka meni portaista ja veti oven kahvasta. Se aukeni narahtaen. Metrin päässä oli toinen ovi. Se oli tiukemmin kiinni ja aukeni vain nykimällä ja samalla nostamalla.

Jälkimmäisen oven takana aukeni iso huone, jota valasi vain ovesta tuleva valojuova. Seinien vierillä oli osittain romahtaneita hyllyjä, yhdessä nurkassa niinikään hajonneita laareja. Äkkiä Pekasta tuntui, että valo kirkastui. Eikä mitä tahansa, vaan peräseinään piirtyi sähkönsinisin utuisin viivoin oven raamit. Niiden yläpuolelle syntyi kirjoitus kipinöivän valkoisen irtokäden kirjoittamana.


Exitus hic insanit


Pekka juoksi ulos ja paiskasi ovet kiinni perässään. Hän kompastui saunan edustalla ja jäi siihen makaamaan nurmikolle. Hän oli tullut hulluksi, lopullisesti hulluksi.

* * *

Pari tuntia myöhemmin Pekka oli jo täysin rauhoittunut. Hän oli makaillut mökin vuoteella selaillen tietokonelehtiä. Mitään kummallista ei ollut tapahtunut näinä tunteina. Huvittavaa, miten hän oli hermostunut kellarissa. Kyllähän hän oli lukenut monta kertaa näistä jutuista. Pimeään tultuaan ihminen näki mitä sattui. Ylirasittunut mieli loihti kuvia jostain aivojen sopukoista. Tuo hassunkurinen lause – mitä se sitten mahtoikaan merkitä – oli varmaan ollut jossain dekkarissa tai horror-leffassa ties kuinka kauan sitten. Päivällisaika alkoi olla käsillä. Nyt oli viisasta mennä tapaamaan vuokraisäntää. Samalla tulisi päivälliskutsu kuitattua. Ja saisi ruokaakin. Riittävästi, jos jääkaapin sisältö kävi siitä ennusmerkiksi.

Mökkitie oli vain muutaman sata metriä kävellenkin eikä vain autolla. Maantien toiselta puolelta lähti todellakin tie, joka johti vaaleaksi maalatulle talolle pellon keskellä olevassa koivikossa. Maantien penkka oli sortunut juuri sillä kohtaa, jossa Mansikka-ahon tie erkani. Ojassa virtaava vesi tulvi sivutielle ja oli liuottanut sen alkupään ajokelvottomaksi savivelliksi. Pekka kiersi ongelmapaikan peltoa pitkin ja meni talolle.

Isäntä itse seisoi keskellä pihaa. Hän tervehti vierasta iloisesti. Täysjärkistä ihmistä kun ei niin usein käy heillä kylässä, kuten hän asian ilmaisi. Mansikka-aho viittoi talon ovelle päin. Hänen kätensä ilmestyi kuin tyhjästä takin poimujen välistä ja hävisi sinne yhtä nopeasti. He menivät sisään. Isännän ikäinen naishenkilö, mitä ilmetyin talon emäntä, oli puuhaamassa isossa tuvassa sen puoliksi täyttävän valtavan leivinuunin takana. Hän oli pulskanpuoleinen, kuin isommista ja pienemmistä palloista tehty. Hän kipaisi heti vieraan nähdessään tervehtimään.

  • Päivää nyt vuokralainen. Jos minä oikein näin kädestä, kun siellä kaupungissa on sellainen tapa. Vaan tuolle köntykselle älä kättä ojenna. Aina sillä on kädet pihkassa tai ties missä mönjässä. Minä olen sille sanonut, että minä en sellaisia katsele, mutta ei se siitä parane. Niin että siellä te nyt Ibrahimin mökissä asutte. Minä en kyllä uskaltaisi. Vaikka kai siellä henkensä säilyttää, jos itsensä hyvästi siunaa iltaisin ennen maata panoa. Yöllä siellä mellastavat sellaiset voimat ja olennot, että sietää olla tarkkana. Mutta herralla on varmaan hermot rautaa, kun on siellä jo kokonaisen yön viihtynyt. Ei tuo meidän ukko selviäisi edes yli puolen yön ennen kuin tulisi tyyny kainalossa takaisin. Vieras istuu nyt siihen. Minä laitan kahvia. Kohta on päivällinen valmiina. Ottaa kahvia ja nisua sitä odotellessa.

Mutta mitenkä sinulla on kengät noin kurassa? Ai niin, se oja on tukossa. Jyrkkäneva sen on tukkinut, tai siis sai teeveehoon tukkimaan. Nuo isännät ne kinastaavat joka asiasta. Mokomatkin. Olisivat rauhassa.

Isäntä pomppasi pystyyn.

  • Se on emäkelmi se Jyrkkäneva. Sen puheisiin älä usko. Aina on kiusaa tekemässä viattomalle ihmiselle. Milloin ajaa lehmänsä kauraan, milloin levittää sontaa tielle.

Pekka asettui pitkän pöydän ääreen. Emäntä laittoi kahvin Pekan nenän eteen pienessä hetkessä ja alkoi kattaa pöytää ateriaa varten.

  • Anteeksi vielä nyt se aamullinen. Onpas noloa, että sillä tavalla unohtui. Ja heti ensimmäisenä aamuna. Vahinko se oli. Laitan jatkossa sen verran runsaasti kaikkea, mikä sopimukseen kuuluu, että ei pääse loppumaan.

  • Oluesta ei tainnut olla mitään sovittuna?

  • Ei, tulee kaupan päälle. Se on tuon meidän isännän harrastuksia. En tiedä, onko se niin terveellistäkään. Mutta hyvää olutta se osaa tehdä. Jotain sentään osaa, tahmakäpälä.

Isäntä puuttui puheeseen ovisuupenkiltä.

  • Ainakin on parempaa kuin tuolla naapurilla, vaikka se täällä käy itseään ylistämässä harva se päivä. Tulepas Pekka katsomaan tuota harrastushuonetta.

He menivät talosta ulos ja piharakennuksen päätyovesta sisään. Huone oli todella oluen panemiselle pyhitetty. Pekan ounastelema laiskuuden geeni Mansikka-ahossa oli saanut täälläkin jalansijaa, vaikka paikka oli mieluisan harrastuksen pyhäkkö. Tavanomaisten käymisastioiden ja vastaavien lisäksi oli pieni pullotuskone, pullojen pesukone, puoliautomaattinen mallastamo ja ties mitä muita vehkeitä. Mansikka-aho selosti vuolaasti oluen panon prosessia. Kaikki oli Pekalle jokseenkin tuttua olutkirjoista. Silti oli jännittävää nähdä asia todellisuudessa. Kaikki oli miniatyyrikokoista, mutta aidosti toimivaa. Selitettyään kokoprosessin ja kaikki laitteet juurta jaksaen Mansikka-aho vinkkasi Pekan seinäkaapille.

  • Katsopas, mitä löysin Ibrahimin vaatekaapista, kun heitin sen rojuja mökistä pois. Monta pontikkapulloa siellä oli. Ajattelin, että ei niitä hukkaan pidä panna. Tein erikoisoluen. Pari pulloa Ibrahimin pontikkaa lorotin kaljan sekaan. Tuli paremmin prosenttia – hehheh. Eikä makukaan ole paha. Kyllä se n pontikka keitetään. Ei vaan jättänyt reseptiä. Laitoin punaiset korkit niihin, että eivät pääse sekaantumaan. Toin - hehheh – muutaman sinne mökkiin. Niistä sopii ottaa, jos haluaa paremmat tujaukset.

Siinä samassa oli pari punakorkkista pulloa katettuna pienellä pöydällä. Pekka joutui kohteliaisuuden nimissä nauttimaan tuota erikoisolutta, jota hän oli jo epäillyt lääkärin happamalla naamalla kieltämäksi sammakko-olueksi. Eikä hän ihan turhaan epäillytkään. Päivällinen meni absurdiksi taisteluksi harhanäkyjen kanssa. Onnekseen Pekka tiesi, mistä oli kyse ja jätti reagoimatta niin päälle kaatuviin huonekaluihin kuin jättirintaisen emännän houkutteleviin eleisiin. Hän kiitti kauniisti, torjui jälkiruokakahvin, syytti väsymystä ja meni mökkiinsä. Perille päästyään hän heittäytyi sängylle ja antoi tonttujen ja keijukaisten temmeltää vapaasti silmä­luomissaan.

Yksi tontuista oli tutun näköinen. Se oli sama, jonka Pekka oli nähnyt harhanäyssä juotuaan liikaa olutta. Unessa musta lintu asettui tontun olkapäälle ja sanoi

  • Antaisit edes pienen leipäpalan.

Tonttu puisti päätään.

  • Eihän minulla sellaista. Kaikille. Hyvä kun saan murusen edes itselleni.

Lintu nokkasi tonttua päähän niin, että tonttulakkiin tuli reikä. Tonttu huitoi lyhyillä kädentöpöillään kuin tuulimylly. Lintu lensi raakkuen tiehensä.

Aamulla Pekka heräsi pää raskaana mutta jotenkin rauhoittuneena. Tällaista tämä mökkielämä nyt oli. Hauskoja tapahtumia sai aikaan, kun joi pullon tai pari isännän olutta. Selvinpäinkin oli mökissä ja varsinkin Ibrahimin kirjassa tarpeeksi ihmettelemistä. Kyllä ihmiset hämmästyisivät, jos hän kertoisi, mitä tähän mennessä oli tapahtunut. Ja tuskin tuo meno siihen jäisi. Siitä Pekka sai ajatuksen:

  • Kirjoitan kaiken muistiin. Muuten se unohtuu. Teen vaikka kirjan. Mutta ensin aamiainen.

Jääkaapissa riitti murkinaa. Emäntä ei näköjään aikonut jättää häntä toistamiseen puutteeseen. Pekka söi ja joi vettä päälle. Ruoka maistui erinomaisen hyvin. Kai elämä täällä oli sitten niin terveellistä, aivan kuten maalaisoloja lehdissä kehuttiin. Mutta sitten kirjoittamaan. Tuumasta toimeen. Tai siis sentistä, näin Euroopassa.

* * *

Sää oli mitä parhain. Pekka otti tietokoneen kainaloonsa ja meni istumaan pihalle vanhan puoliksi lahonneen puutarhapöydän ääreen. Hän käynnisti koneen. Tekstipohjia ei löytynyt, ne olivat muistitikulla. Pekka kävi hakemassa tikun sisältä. Hän oli ostanut sen muutama kuukausi sitten saksalaisesta verkkokaupasta. Se oli pieni, vain kynnen kokoinen. Kapasiteettia oli kuitenkin toista sataa gigaa. Tikku oli myös tyylikäs. Se hohti metallinkiiltävänä ja välkkyi hienosti aamun punetavassa auringonpaisteessa. Tikun toisessa päässä oli usb-liitin, jonka senkin sai metallikannen alle peittoon. Toisessa päässä taas oli metallinen ketju. Pekka katsoi muistitikkua ihaillen riiputtaen sitä korkealla ketjusta sormessaan. Se oli maksanut paljon, mutta se oli myös sen arvoinen. Isokapasiteettinen, nopea ja sen lisäksi hieno katsella. Sitten hän muisti asian, joka oli jäänyt kesken siinä paniikissa töistä lähtiessä. Hän oli joskus luvannut Närvästölle tutkia Sunnoplastin tietokannan hitautta. Sitä varten hän oli kopioinut tikulleen koko kannan keneltäkään lupaa kysymättä. Ajatella jos hän hukkaisi tikun ja tiedot päätyisivät Sunnoplastin kilpailijoille. Ja tikulla oli myös kaikki projektin dokumentit. Monen miestyövuoden työn tulos. Hän oli ottanut ne tikulle, kun puhdisti palvelimen. Tarkoitus oli ollut tallettaa ne dvd:lle ainakin kahtena kopiona, mutta kaikki sellainen oli unohtunut siinä sirkuksessa. Niitä varmaan kysyttäisiin, kun oivallettaisiin, että ne oli tarkoitettu kaikkien käyttöön eikä vain projektille. Onneksi tikun ja sen mukana tietojen vuoto tai häviäminen oli tuiki mahdotonta. Lähin ihminen oli ainakin puolen kilometrin päässä. Ja jos tikku vaikka putoaisi, tuossa se olisi maassa käden ulottuvilla. Jos se hajoaisi, jokin erikoisfirma saisi kuitenkin tiedot kalastettua. Pekka otti tikun reunoista sormiensa väliin ja heijasti sen peilipinnalla valoläikkää pitkin saunan seinää.

Viuh vain, siipien hipaisu ja pieni nykäisy sormissa. Tikku oli poissa. Musta lintu kohosi nopeasti kohti taivasta kiiltävä piste nokastaan roikkuen. Pekka tuijotti lintua epäuskoisena käsi edelleen kohotettuna ylös. Lintu kiersi pihan laidassa olevaa männyn runkoa kohoten koko ajan. Lopulta se pysähtyi lähelle latvaa ja ripusti muistitikun oksaan rungon lähelle. ”Kraak”, se sanoi ivallisella äänellä ja lensi pois. Linnulla oli samanlaisen harottavat siipisulat kuin variksella mutta se oli varista pienempi, täysin musta ja jotenkin hassun lyhytkaulainen. Sen täytyi olla naakka, ei – sittenkin korppi.

Pekka istui hyvän aikaa paikallaan hämmästyksen lamaannuttamana. Tikku oli saatava puusta takaisin. Korppi tuskin suostuisi sitä tuomaan. Ja sitä paitsi lintua ei näkynyt enää missään. Parin tunnin tuskainen pohtiminen tuotti keinon. Pekka muisti isän kertomuksen kuinka hän oli pienenä kiivennyt pitkän männyn latvaan. Hän oli pannut jalkansa puun kummallekin puolelle, sitonut jalkojensa väliin rautalangan puun taakse ja hivuttautunut sen avulla ylöspäin. Juttu oli aikanaan tuntunut oudolta, joltain isän mielikuvituksen keksinnöltä. Mutta nyt oli hätä ja sitä kannatti ainakin yrittää. Piti vain löytää jostain sopiva rautalangan pätkä. Navetassahan oli kaikenlaista rojua. Sieltä varmaan löytyisi. Navetassa oli niin hämärää, että tuskin näki eteensä. Huoneen etuosassa melkein oven takana seisoi tonttu paksu rautalanka kädessään. Siihen oli väännetty valmiiksi päihin lenkit jalkoja varten. Pekka otti langan, kiitti ja riensi puun luokse.

Pekka teki kuten isä oli neuvonut. Langan laittaminen jalkoihin oli helppoa, mutta oli vaikea päästä pystyyn, kun jalat oli sidottu yhteen puun taakse. Lopulta se onnistui. Kiipeäminen kävi yllättävän helposti. Se oli kuin uimista. Välillä piti kiinni rungosta käsillä ja nosti jalkoja, välillä nosti käsiä kaarnan raossa olevan rautalangan estäessä jalkoja luistamasta.

Puun puolivälissä Pekka tunsi siipien leyhähdyksen ja terävien kynsien pistot selässään. Hän arvasi näkemättäkin, että se oli korppi.

  • Kraak, missäs nyt ollaan, mites suu nyt pannaan. Tahdotkos ylös vai alas? Olikos viisasta kiivetä, olikos?

Pekka ravisti itseään, mutta se oli tietenkin turhaa. Hän yritti jatkaa kiipeämistä. Terävä nokka kopsahti hänen takaraivoonsa.

  • Täälläpäin maailmaa ei ole tapana kiipeillä mäntyihin. Tietääkös herra sitä? Ylös ei ole asiaa muuten kuin takaraivo paljaana.

Pekka lähti hivuttautumaan alas. Se oli vaikeampaa kuin ylös kiipeäminen. Rautalanka ei luistanut samalla tavalla kaarnan raosta, vaan se piti nostaa ylös ja sitten laskea jännittäen samalla jalkoja ulos rungosta. Sillekin yritykselle tuli nopea loppu, kun nokka kopsahti kipeästi takaraivoon.

  • Täälläpäin maailmaa ei ole tapana kiipeillä männyistä alas. Joka puuhun kiipee, se puussa pysyy. Niin on maailman laki. Miltäs nyt tuntuu? Joko lähti turha viisastelu?

Pekka oli umpikujassa. Yritti ylös tai alas, terävä nokka kopsahti luuta myöten takaraivoon. Rautalanka piti jalat tukevasti paikallaan, mutta kädet alkoivat väsyä. Hän mietti epätoivoisena kaikkia mahdollisia ratkaisuja. Molemmat kädet tarvittiin puussa pysymiseen. Lintua vastaan oli mahdotonta puolustautua. Alas menosta ei tulisi mitään, siksi kipeästi nokka sattui, eikä Pekka epäillyt, etteikö korppi keksisi vielä hankalampia nokkimiskohtia. Apua voisi huutaa, mutta mihin se kuuluisi? Ja mitä korppi silloin tekisi? Pekka siirsi jalat mahdollisimman taakse säästääkseen käsiään ja mietti kuumeisesti. Ehkä korpin voisi lahoja.

  • Mitä haluat, että päästät minut pois?

  • Päänahka, sanoi intiaani.

  • Mitäh?

  • Skalpeerataan, skalpeerataan. Sitten valkonaama pääsee vapaaksi.

  • Sinä olet hullu!

  • Villi intiaani ei olla hullu. Hullu olla valkonaama, kun menee puuhun.

Pekka nojasi päätään puuhun. Kädet alkoivat puutua. Tunto hävisi, mutta kipu käsissä vain yltyi. Korppi oli ilmeisesti mielisairas. Tai mistä hän korppien mielet tunsi, varsinkaan puhuvien korppien. Tilanne kävi pahemmaksi hetki hetkeltä. Kohta hänen käsiensä ote pettäisi ja hän putoaisi pää edellä maahan. Matkaa alas oli monta metriä.

Kovaääninen rääkäisy havahdutti Pekan tuskaisista mietteistä. Kynnet tarttuivat selkään entistä lujemmin, mutta saman tien ne irtosivat. Surkealla äänellä rääkyvä korppi lensi järveä kohti. Sen perässä lensi toinen lintu, joka nokkaisi korppia vähän väliä. Se oli punaisesta takamuksesta päätellen tikka. Pekka hivuttautui varovasta alas puusta ja jäi makaamaan puuskuttaen puun juurelle. Kun hengitys oli lopulta tasaantunut ja kädet tuntuivat jotenkuten normaaleilta, hän nousi istualleen. Takaraivoa kivisti armottomasti. Pekka laahusti saunalle, riisui vaatteensa ja pesi selkänsä ja päänsä kuten parhaiten taisi. Väsymys oli aivan armotonta. Saunassa illasta viipynyt lämpö raukaisi ja hän nukahti lauteelle.

Kun Pekka heräsi, kipu selässä ja takaraivossa oli melkein kokonaan hävinnyt. Hän koetteli takaraivoaan varovasti. Haavojen päällä oli jotain tahmeaa ainetta. Se tuoksui pihkalle ja jollekin muulle, jota Pekka ei tunnistanut. Samaa ainetta oli runsaasti myös selässä. Merkillisyydet eivät näköjään olleet loppumassa. Pekka nukahti uudestaan. Viimeinen voimaton ajatus epäili, että pihkan pois saanti voisi olla oma kertomuksensa ja se kertomus voisi olla hauskempi muille kuin hänelle itselleen.

* * *

Parin tunnin unen jälkeen Pekka heräsi ja palasi pihamaalle. Onneksi ulkona oli edelleen lämmintä. Ajatus paidan pukemisesta ei innostanut. Se, että tietokoneen näppäimistössä näkyi korpin hätäpläjäys, oli oma juttunsa. Mutta paljon pahempi asia oli, että muistitikku killui edelleen puussa. Laskevan auringon säteet saivat sen kimaltamaan kuin kultakimpaleen. Korppi saattaisi palata millä hetkellä tahansa ja lennättää sen ties minne. Tai ohikulkeva harakka voisi nähdä sen ja siepata mukaansa. Uusi kiipeäminen oli mahdotonta. Jalat olivat niin heikot, että hän hädin tuskin pysyi pystyssä. Käsiä pystyi nipin napin nostamaan, mitään voimaa ei niissä ollut.

Näppäimistöstä sai enimmän moskan pyyhkimällä. Vain näppäinten välit jäivät valkoisiksi. Mutta muistitikku oli ja pysyi poissa, sen mukana tuiki tärkeät tiedot. Pekan pahin pelko näytti toteutuvan. Musta lintu tuli järven suunnasta, asettui mäntyyn ja nappasi tikun. Se lähti lentoon tikku roikkuen ketjusta sen nokassa. Ennen kuin Pekka sai kirosanan suustaan, lintu lensi hänen yläpuolelleen ja pudotti tikun suoraan hänen eteensä pöydälle. Sitten se lensi kierroksen pihan ympäri, kuin juoksija olisi tehnyt kunniakierroksen hyvän suorituksen jälkeen. Kun lintu lensi poispäin, sen kirkkaanpunainen takamus välähti näkyviin. Lintu oli tikka.

Pekka raahautui sisään tietokoneensa ja muistitikkunsa kanssa. Hän tuhosi Sunnoplastin tietokannan ja kopioi projektin tiedot kahdelle dvd-levylle. Toisen hän laittoi salkkuunsa, toisen vaatekaapin pohjalle. Pekka oli jo aivan nääntynyt. Illalliselle lähtemistä ei voinut ajatellakaan. Jääkaapissa oli tietysti monta paksua voileipää, mutta edes niiden ottamiseen eivät voimat riittäneet. Hän raahautui sänkyynsä ja nukahti saman tien.

Tontut ja puhuvat linnut pitivät huolen unten sisällöstä, aivan kuin niistä ei olisi ollut tarpeeksi harmia valveilla. Voimakas räjähdys tärisytti mökkiä ja muistitikku putosi pöydältä lattian rakoon. Muutaman sekunnin hiljaisuuden jälkeen kuului pieni pulahdus, aivan kuin tikku olisi pudonnut veteen. Puhuva korppi käveli ovesta sisään ja luetteli tikun häviämisestä seuraavia kauheuksia.

* * *

Aamulla olo oli paljon parempi. Pekka nousi reippaana sängystä. Se oli virhe. Selkää vihlaisi ja aluskana tuli mukana kuin selkään liimattuna. Eikä pelkästään kuin liimattuna, vaan kirjaimellisesti liimattuna, kiinnitettynä kummallisella pihkarohdolla, joka oli ties mistä ilmestynyt eilen Pekan selkään. Lakanan nykiminen aiheutti vain kovan kirvelyn selässä. Irti se ei aikonutkaan lähteä. Tilanne oli hankala. Pekka raahautui pöydän ääreen lakana viittana perässään. Olo oli kurja. Selkää kirveli ja päässä alkoi tuntua jyskytys. Myös nälkä pyrki esiin muun kaiken kurjuuden joukosta. Pekka vaelsi jääkaapille ja takaisin lakana perässään kuin vitsikkään irvokas laahus. Ruoka helpotti oloa, mutta vain hetkeksi. Nyt alkoi armoton kutina selässä. Pekka nojasi päätään käsiinsä ja keskittyi olemaan raapimatta selkäänsä. Hän tiesi että vähäinenkin rapsutus johtaisi entistä surkeampaan tilanteeseen.

  • Mene saunalle,

sanoi tuntematon ääni epämääräisestä suunnasta.

  • Kyllä, kyllä,

Pekka vastasi ja lähti raahustamaan pihan poikki lakana uskollisesti perässään. Mansikka-ahon naurunhohotus kuului jostain takaa, mutta hän ei jaksanut välittää siitä edes sen vertaa, että olisi kääntynyt katsomaan. Sauna oli yllättävän lämmin, juuri sopiva hänen tilanteeseensa. Hän asettui makaamaan mahalleen lauteelle. Lämpö helpotti olo ja sai olon raukeaksi. Hän nukahti lauteelle, taas kerran.

Pekka heräsi pari tuntia myöhemmin. Olo oli nyt paljon parempi. Ja kas kummaa, lakana oli poissa. Poissa olivat myös kaikki hänen vaatteensa. Poissa oli selän ja takaraivon tahma ja tilalla oli jotain öljyistä hyväntuoksuista ainetta. Pekka oli entistä enemmän ymmällään. Tahmaiset vaatteet olivat lattialla. Jakkaralla oli puhdas vaatekerta siististi viikattuna. Ne olivat hänen vaatteitaan. Vaatteita, jotka hän oli laittanut mökin vaatekaappiin tullessaan.

* * *

Jatulintarha

Olo oli jo mitä parhain. Selässä ei tuntunut enää mitään kipua, ei liioin takaraivossa. Pekka oli ottanut tukevan lounaan jääkaapin voileipäkasasta. Nyt oli aika tutustua ympäristöön. Piha ja sitä ympäröivät rakennukset olivat jo tuttuja, paitsi tietenkin aitta, johon ei ollut avainta. Mökin ja tien välissä oli koivikkoa, seassa matalia kuusia. Navetan takana alkoi synkkä ikikuusten metsä, jossa valo pääsi maahan asti vain heikkona hämynä. Maasto jyrkkeni metsän takana korkeaksi mäeksi, jonka käkkyrämäntyjen peittämä huippu oli kilometrin tai parin päässä. Saunan takana oli laaja ruohikko, kuin hoitamaton niitty tai peräti nurmikko. Muutaman metrin ruohikossa kuljettuaan Pekka kompastui ja kaatui. Kyynärpää osui kiveen ja siihen tuli verestävä naarmu. Tämä oli kerta kaikkiaan liikaa. Nahka ei pysynyt hetkeäkään ehjänä. Esine johon Pekka oli kompastunut oli toinen kivi. Se oli upotettu puoliksi maahan, maan pinnan yläpuolelle ylsi kymmenkunta senttiä korkea pyöreä huippu. Kiven vieressä olikin toinen, sen vieressä kolmas. Kivien jono näytti jatkuvan vaikka kuinka pitkälle. Myös se kivi, johon Pekka oli lyönyt kyynärpäänsä kuului pitkään kivien ketjuun.

Pekka muisti aitan takaseinällä riippuneen käyräteräisen esineen. Hän arveli, että sitä kutsuttiin sirpiksi tai viikatteeksi tai joksikin sentapaiseksi, tiedä koskaan noista. Hän haki sen melkein juoksujalkaa. Vehje oli omituinen ja lähes mahdoton ruohon leikkaamiseen. Pekka arvasi, että sitä piti käyttää jollain muulla tavalla, mutta ketään ei ollut neuvomassa. Yrittämisen ja jalkaantökkimisen menetelmällä työ alkoi käydä vähitellen. Parin tunnin hikisen ponnistelun jälkeen heinät ja puuntaimet oli nylpitty koko aholta. Hetken huoahdettuaan Pekka meni tarkastelemaan kivikehiä. Ne muodostivat säännöllisiä kaartuvia muotoja, kuin matalia aitoja. Nuo aidat kaartuivat sisäkkäin kuin sipulin kuoret. Yhdessä kohdassa ulommaista kehää oli aukko. Pekka meni siitä sisään ja alkoi kulkea kivikehien reunustamaa polkua. Polku kiersi ja kiersi ihmeellisessä labyrintissä. Yllättäen se ei johtanutkaan umpikujaan kuten labyrintit yleensä, vaan Pekka tuli ulos lähes samasta kohdasta kuin oli mennyt sisään.

  • Hullun puuhaa,

hän mutisi mennessään ja vei sirpin tahi viikatteen, mikä sen nimi nyt sitten olikaan, takaisin aitan seinälle.

* * *

Kello lähestyi kuutta. Oli päivällisaika. Vuokrasopimukseen kuului päivällinen Mansikka-ahojen luona aina hänen niin halutessaan. Tänään oli juuri sopiva päivä sen haluamiseen. Reipas työskentely ruohojen ja kivien kanssa oli antanut kiljuvan nälän. Sitäpaitsi oli mukava nähdä ihmisiä, kuulla jonkun puhuvan ihmisten kieltä tai mitä kieltä tahansa. Siis oli mukava kuulla jonkun muun puhuvan kuin puhuvan linnun. Huhhuh sentään!

Sontaräjäytys

Tuuli kävi talon suunnasta ja toi mukanaan lannanhajun jo kauas mökkitielle. Maantielle tultua siitä ei voinut erehtyä. Sontaa oli levitetty jossain lähellä, ja paljon. Mansikka-ahon talon lähelle tullessa haju tuntui jo hirmuisena. Kun Pekka tuli pihaan talon nurkan ympäri, hajun syy selvisi kaikessa karmeudessaan. Näky oli kauhistuttava. Talon takaisella pellolla olleesta suuresta sontakasasta oli vain matalat reunat jäljellä. Se, mikä siitä puuttui, oli talon ja ulkorakennusten seinillä ja katoilla sekä pitkin pihamaata. Tällä ilmiöllä täytyi olla yhteyttä siihen räjähdykseen, jonka Pekka luuli olleen osa hänen untansa. Mutta mitä oli tapahtunut? Pekka oli lukenut, että kuiva sahanpuru voi räjähtää sopivissa olosuhteissa. Mutta ei kai litimärkä lehmänlanta voinut tehdä sitä, vaikka osasikin tuottaa metaania ja ties mitä kaasua?

Synkkäilmeinen isäntä tuli ulos ovesta päällään takaperin oleva paita, jalassaan flanelliset pitkälahkeiset alushousut ja kirosana valmiina suussaan. Suussa se ei kauan pysynyt vaan sinkoutui monien tovereidensa kanssa saastuttamaan entisestäänkin tunkkaista pihailmaa.

  • No miltäs näyttää? Minä kysyn vaan, että miltäs näyttää? Onko missään enää rajaa? Minä vaan kysyn.

  • Kuinka se on voinut lentää tuolla tavalla? Eihän sontakasa voi räjähtää?

  • Kyllä se voi, kun pistää tarpeeksi dynamiittia alle. Dynamiittia, sanon minä. Onko tämä oikein, kysyn minä.

  • Miten dynamiitti voi olla sontakasan alla?

  • Miten voi olla ja miten voi olla. Kyllä se voi olla kun sinne laittaa.

  • Kuka sen sinne laittoi ja miksi?

  • Että miksi? Juuri siksi. Räjäyttääkseen paskat pitkin seiniä. Ja että kuka. Tuolla sen emäroiston pesä on.

Isäntä viittasi navetan takana nousevan mäen suuntaan.

  • Miksi ne sen olisivat tehneet?

  • Ilkeyttään, sulaa ilkeyttään, sanon minä. Ne ovat ilkeitä ihmisiä. Tekevät kaikkea pirunkuria. Mutta tämä menee liian pitkälle. Sitä ei voi painaa villaisella. Eikä pyyhkiä, perkeleenperkele.

Isäntä oli yht'aikaa surkean ja raivoisan näköinen. Hän nosteli alushousujaan ja käänteli silmiään seinästä kattoon ja katosta seinään.

  • Piruperkelesaatana!

  • Oliko niillä joku erityinen syy? Vaikka jotain hampaankolossa.

  • Mitä niillä olisi? Tietysti on se pikku vahinko viime keväältä. Ne olivat menossa jonnekin juhlatamineissaan kävellen tiellä. Nuukuuttaan, näes. Ettei auto kulu. Olin viemässä sontalientä takapellolle. Kun ajoin niiden ohi, jotain meni traktorissa rikki ja sonnanlevitin meni päälle. Olihan se paha vahinko. Teeveehoolle sain maksaa korvausta, vaikka tietä suttaantui tuskin sataa metriä. Mutta minkä minä sille voin? Tässä ei ole rahoja ostaa uutta lannanlevitintä joka vuosi.

Pekka nyökytteli ymmärtäväisesti ja kääntyi katselemaan ulkorakennusten seiniä. Ne olivat yhtä kaarmeassa kunnossa kuin talokin. Isäntä jatkoi matkaansa navettaa kohti pursuttaen ilmoille uuden kirosanapölläyksen. Pekka kääntyi takaisin tielle. Tuntui siltä, että tänään oli sittenkin viisainta syödä päivällinen mökin jääkaapin aarteista.

Psykiatrilla

Pekka katsoi vielä varmuuden vuoksi, että hän oli oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Kyllä. Keskussairaalan psykiatrinen osasto maanantaina kello kaksitoista. Kaipa tämä oli totta. Miten ihmeessä hän olisi pystynyt tyhjästä keksimään lääkärin nimen ja huoneen numeron? Hän painoi ovisummeria ja vihreä valo pärähti saman tien. Pekka astui huoneeseen. Vanhahko soikeakasvoinen harvatukkainen mies istui pöytänsä ääressä isoine silmälaseineen. Tuon miehen hän oli nähnyt aiemmin. Kymmenen vuotta sitten, kymmenen projektineuvostoa sitten tai kymmenen tuntia sitten. Vaikea muistaa. Mies kääntyi, nosti silmälasejaan nenänvartta pitkin, veti ne takaisin alas ja hinasi taas aivan nenän tyveen.

  • Kas herra Puhkulahan se siinä. Tervetuloa. Osasitte sitten paikalle ja vielä oikeaan aikaan. Se on hyvä merkki se. Tässä on varmaan vielä vähäsen toivoa.

  • Päivää.

  • Niin niin, päivää päivää. Tulette juuri sopivasti. Kaikki teitä koskeva tieto on juuri analysoitu. Selvä tapaus, vaikka harvinainen. Teillä on aivojen syvätoiminnan blokki. Deep brain operation block. Tämä on ehkä vähän uutta. Ei ole ehtinyt naistenlehtiin. Mutta diagnoosi on silti pätevä.

  • Anteeksi, minä en ihan ymmärtänyt. Minun aivoissaniko on blokki?

  • Kyllä, juuri niin. Teidän aivoissanne on blokki, siis este. Se sekoittaan teidän aivonne. Näette olemattomia tapahtumia ja olentoja. Hankala juttu, mutta saattaa parantuakin, nyt kun ongelma tiedetään ja sitä osataan käsitellä oikein.

  • Anteeksi, mikä ongelma?

  • Anteeksi ja anteeksi. Siinäpä se. Jumissa on. Mutta minäpä väännän rautalangasta, jospa herra sitten ymmärtäisi.

Psykiatri kaivoi laatikostaan rautalanganpätkän, joka oli monella mutkalla. Hän oikoi sen kutakuinkin suoraksi, ja alkoi rautalankamallin teon.

  • Katsokaas herra Puh-kula. Tämä on uusinta tiedettä, mutta täysin verifioitu ja vedenpitävä. Noin kuvaannollisesti tietenkin. Teidän mielessänne on blokki. Teille on tapahtunut jotain, jonka teidän aivonne sulkevat tietoisuuden ulkopuolelle. Ehkä jokin järkyttävä tapahtuma, onnettomuus tai pelkokohtaus. Tällaisiahan on kaikilla, mutta teillä tuo blokki on kasvanut niin suureksi, että se haittaa kaikkea aivojen toimintaa. Siksi teillä on noita hulluuskohtauksia. Juupajuu. Sitä on luultu, että tuollaiset ovat vain ylirasitusta, ja pantu potilas lepäämään. Sitten on ihmetelty, että mitenkäs siitä tuli kroonikkohullu. Mutta ei hätää. Teillä on toivoa. Ainakin vähäsen. Katsokaas nyt, tässä on tämä amerikkalaistutkimus.

Lääkäri tulosti paksun nipun paperia kirjoittimelleen ja lykkäsi sen Pekan syliin. Pekka havahtui niin, että kirjaimellisesti hätkähti. Lääkärillä oli kädessään mutkille väännetty rautalanka. Äsken se oli näyttänyt kaaviolta, jossa syyt ja seuraukset olivat kauniisti omissa laatikoissaan.

  • Niin kuin näette, asia on selvä kuin pläkki. Jos blokin aihe saadaan selville, se voidaan hoitaa. Te voitte hoitaa sen itse.

  • Miten?

  • Anteeksi-miten sen piti olla. No niin, teidän on löydettävä se blokki päästänne. Kun se on löytynyt, korjaatte vain sen asian, mitä blokki koskee.

  • Mitä minun pitää tehdä?

  • Siinäpä se, siinäpä se! Jotain pitää tehdä. Teidän on löydettävä se blokki. Paikan ja olosuhteiden vaihto on auttanut monella. Joku on kiivennyt vuorelle, joku matkustanut Intiaan gurun jalkojen juureen. Hehheh. Äkkiä siinä juurtuu itsekin. Menkää johonkin pois arkiympäristöstänne. Aivan muuhun. Minä kirjoitan tästä puoli vuotta lomaa. Tulette sitten puolen vuoden päästä tänne. Jos olette vielä järjissänne, edes vähäsen, saatte toisen puoli vuotta lisää.

  • Olenko minä sitten vuoden päästä terve?

  • Sitähän ei kukaan tiedä. Mutta se tiedetään, että jos ette ole löytänyt sitä blokkia siihen mennessä, te tulette umpihulluluksi. Siitä vaan sitten suljetulle osastolle. Näin se vaan on, teikäläisten kanssa.

Pekka kiitti, kokosi psykiatrin antamat artikkelit, reseptit ja todistukset ja meni ovesta.

  • Herra Puikula, tulkaapas vielä vähän tänne. Yksi juttu jäi sanomatta.

Pekka palasi hämmästyneenä psykiatrin huoneeseen. Tällä oli tärkeää sanottavaa.

  • Kas kun meinasin unohtaa. Näitä samoja kun toistelee monta kertaa päivässä, niin luulee jo sanoneensa. Jotkut ovat koittaneet etsiä blokkia kaikenlaisilla huumeilla. Se se on vihoviimeinen konsti. Siinä kyllä pää sekoaa niin, että ei paremmasta väliä.

  • Että täysraittius sitten vai?

  • No ainahan sitä voi oluen ottaa tai pari. Mutta ne ruohot ja nenään vedettävät on parempi kiertää kaukaa. Ja myös nuo uudet kotkotukset. Jotkut luulee paljonkin iloa saavansa, kun sammakon päätä lipaisee. Mutta teille sellainen ei sovi. Ei alkuunkaan. Niin että hyvää kevättä sitten vain. Varasinkin teille jo ajan puolen vuoden päähän. Se on niissä papereissa. Voihan se olla että te tulettekin. Mikäs näistä koskaan tietää.

  • Kiitos. Kyllä minä tulen.

Pekka käveli autolleen pää pyörällä. Hän oli tulossa hulluksi. Niin Martikainenkin oli sanonut. Ja niin olivat sanoneet monet muut. Monet muutkin kuin Martikainen ja Aurora. Se oli siis totta. Ja pahempaa oli tulossa. Suljetulle osastolle. Loppuiäksi. Sinne kaikkien kuninkaiden ja herttuoiden joukkoon. EI! Sellaiseen hän ei suostuisi. Hän tekisi vaikka mitä, jotta blokki löytyisi. Jonnekin uuteen paikkaan, lääkäri oli sanonut. Himalajalle lähtö tuntui innostavalta? Mutta mistä rahat? Kai niitä outoja paikkoja oli lähempänäkin. Mitä hän tiesi Keski-Euroopasta? Mitä hän tiesi edes Suomesta? Kehätien takana oli outo maailma. Sinne hän menisi. Niin kauas kuusenperseeseen, että siellä ei sivistystä näkyisi. Sinne missä asuisi pelkkiä sadannen polven landepaukkuja. Tai ei ehkä niitäkään. Pelkkiä karhuja ja menninkäisiä.

* * *

Pekka oli niin hyvällä tuulella Mansikka-ahon emännän tarjoaman vähärasvattoman päivällisen jälkeen, että halusi kertoa hauskoja tapahtumia elämästään. Ja mikäs sen hauskempaa oli kuin kaikenlaiset sekoilut.

  • Minä sitten ajattelin, että teen niinkuin se lääkäri käski tekemään. Ja näin teidän ilmoituksenne juuri sopivasti pari päivää myöhemmin. Ajattelin että jospa tuolla mökissä miettiessä se pään sisältö löytyisi. Jotenkin minusta tuntuu, että pikemminkin olen tulossa entistä hullummaksi. Kaupungissa näin olemattomia asioita. Mutta ne olivat sellaisia, jotka olisivat voineet ihan hyvin olla olemassa. Mutta täällä. Eihän esimerkiksi lintu voi puhua? Ei edes täällä maalla?

  • Mikä noista tietämään. Ibrahim teki kaikenlaisia konsteja. Josko lienee opettanut linnun puhumaan. Puhuvathan ne papukaijatkin. Meidän isäntä sanoo, että Ibrahimilla oli tonttu saunassaan. Väittää, että olisi itsekin sen nähnyt mökissä käydessään. Itse se on tonttu. Näkee kaikenlaista kännipäissään. Eikä ihme. Miten se osaakin tehdä sellaisen oluen, että pää menee jo yhdestä pullosta aivan sekaisin. Sitä se litkii tuolla tehtaassaan ja näkee sitten tonttuja ja ties mitä olentoja. Ei pidä yhtään hermostua. Ibrahimin konstit näyttäytävät tuolla mökissä. Ei niitä muualla näe.

  • No hyvä. Jos taas näkyy jotain kummallista, niin tiedän että se on vain harhaa ja lumousta. Mutta miten sellaisen voi loihtia, että muut näkevät olemattomia, vaikka loihtija itse on jo kuollut?

  • Mikä noista tietänee. Pappi sanoo, että Jeesus auttaa ja Jeesus parantaa. Vaikka on kuolleena ollut vuosituhannet.

Pekka söi piirakkansa loppuun ja joi teensä. Hän kiitti emäntää ja meni. Pihalla kroonisen kiroilutaudin saanut isäntä pesi kolmatta päivää seiniä painepesurilla. Pekka heilautti kättään tervehdykseksi ja kiiruhti kohti maantietä.

* * *

Kaikkihan täällä olivat hulluja. Jos kertoi nähneensä puhuvan linnun tai tontun, sen kun nyökyttelevät. Miksi hänkään yrittäisi taistella harhakuvia vastaan? Jos näki tontun, miksi sanoa, että se oli harhanäky? Parempi, kun uskoisi näkemäänsä, sanoisi tontulle, että päivää, mitä kuuluu? Jospa se pään blokki aukeaisi, kun rupeaisi oikein hulluksi? Kokonaan eikä vain harhanäkyjen ajaksi. Niin hän tekisi. Hän eläisi kuin sadussa. Ei muuta kuin odottamaan, mikä ihmeolento ilmestyisi seuraavaksi.

Pekan mieleen tuli satu, jonka äiti oli lukenut hänelle lapsena. Hän oli itsekin lukenut sen moneen kertaan, sitten kun oppi lukemaan. Se oli ollut niin jännittävä juuri oudon ympäristönsä takia. Hän muisti vieläkin siitä pitkän pätkän ulkoa.

Tervanpolttajat

Kauan, kauan aikaa sitten oli synkimmän korpimetsän keskellä sysimökki. Monta peninkuormaa oli sinne matkaa lähimmästä asumuksesta, eikä sinne johtanut mitään tietä. Aikoja sitten eläneet ihmiset olivat sen rakentaneet asumuksekseen kun olivat korvessa viikkokaudet tervaa polttaessaan. Mutta he olivat kuolleet jo ajat sitten, eikä kukaan edes ajatellut tervan polttamista. Niin lujatekoinen oli mökki, että se oli hyvin kestänyt vuosikymmenten sateet ja myrskyt. Ainoa joka mökin muisti, oli ikivanha ukonkäppyrä, Susi-Kustaa. Hän oleili kaiket päivät Mörskälän talon pirtissä uunin pankolla. Sieltä hän jutteli lapsille niin kummallisia asioita, että nämä kuuntelivat hiiren hiljaa silmät pyöreinä. Emäntä oli Kustaalle vihainen, kun lapset eivät tahtoneet illalla unta saada. Vaan itsekin hän mielellään sivusta kuunteli Kustaan kertomuksia.

Yhtenä syysiltana, kun myrsky oikein kolisteli kattolautoja ja heitti vettä ikkunaan, Kustaa halusi kertoa oikein kaamean kertomuksen, jonka hän oli kuullut äidiltään. Hän käski viemään nuorimmat lapset nukkumaan ja isompia vannotti tunnustamaan, jos joku oli heikkohermoinen tai muuten säikky. Lapset kuorossa vannoivat kestävänsä vaikka mitkä jutut. Emäntä istahti jakkaralle hellanurkkaan ja piilotti tärisevät kätensä esiliinan alle.

”Kuulkaa siis tämä tarina. Se on totta, niin totta kuin minä elän. Niin vannoi äitini vielä kuolinvuoteellaan. Tuolla kylän takana aukeaa mittaamaton korpi, kuten hyvin tiedätte. Siinä korvessa puolineljättä virstaa täältä oli ennen sysimökki. Tervanpolttajat sen olivat rakentaneet. Vaan pahasti oli heidän käynyt, kun menivät lumottuun metsään sitä tervaksi polttamaan.. Metsän henget eivät pitäneet heidän puuhastaan. Henkihieverissä, järkensä melkein menettäneinä miehet palasivat ilman tervan tippaa mukanaan, ilman hevostaan ja ilman edes työkalujaan. Mikään puhe saanut heitä palaamaan siihen metsään. Miesten surkean tilan nähtyään ei liioin kukaan kylän miehistä suostunut sinne menemään, vaan tekivät he tervahautansa aivan kylän laitaan.

Hirveitä asioita olivat tervanpolttajat kokeneet synkässä korvessa. Sellaista ei kukaan voinut uskoa todeksi, sellainen joka oli ikänsä viettänyt kirkonkellon kuuluvissa. Mutta totta on kaikki, mitä nyt kerron. Ja se sama odottaa jokaista, joka sinne korpeen menee. Sillä se paikka on loihdittu. Siellä eivät päde ihmisten lait eivätkä luonnon lait. Moni oli valmis sanomaan, että siellä ei päde edes Jumalan laki, eikä hänen kaikkinäkevä silmänsä sinne ulotu. Hiisi siellä pitää peliään kaikkien apulaistensa kanssa. Ihmisille hän on vihainen, sillä ennen hän asui tässä missä kylä nyt on. Ihmiset hänet karkoittivat korpeen. Itsensä suojasivat hiiden taikavoimilta lukemalla yhdeksikertaiset Ave Mariat ja Herran rukoukset. Mutta korvessa, kirkonkellon kuulu­matto­missa, on Hiisi niin vahva, että siellä ei edes Herran nimen lausuminen tahi pyhän merkin tekeminen Hiiden valtaa heikennä.

Lopulta, vuosikymmenten kuluttua saatiin selville, mitä tervnpolttajille oli korvessa tapahtunut. Ja sen kerron teille nyt, ennenkuin minun on aika viedä tietoni mukanani. Tervanpolttajat siis lähtivät matkaan hyvästi varustettuna. Hevoinen oli heillä matkassansa ja purilailla kaikki, mitä työkalua, tykötarvetta ja ruoka-ainetta kesän mittaan saattoi tarvita. Helposti kävi heidän matkansa. Ikikuusten alla ei mikään kasvanut ja kulku oli vapaata kuin avoimella pellolla. Näin he kulkivat päivän ja toisenkin. Mutta sitten sattui aivan yllättäin … Mitä? Joko se kello lyö puoltayötä? Nyt kiireesti kaikki nukkumaan. Minä sitten jatkan huomis­iltana.”

Suunnilleen näin satu kuului. Mutta miten se jatkui, mitä metsässä tapahtui? Pekka tajusi, että äiti oli lukenut kirjasta vain ensimmäisen luvun. Ja hän itsekin oli lukenut vain sen. Jatko oli tuntunut liian pelottavalta. Mutta nyt! Hän oli aikuinen eikä pelännyt enää mitään henkiolentoja. Miten satu jatkui? Se oli saatava selville. Mutta miten? Kaikki äidin tavarat oli viety kirpputorille äidin kuoleman jälkeen ja hänen äidin luona olleet tavaransa olivat menneet mukana. Eikä hän muistanut edes kirjan nimeä.

* * *

Uusi aamu, uusi päivä. Jälleen vapaata ja huoletonta, tai ainakin vapaata. Pekalla ei ollut enää mitään käsitystä, mikä viikonpäivä tai kuukauden päivä oli menossa. Tämä ainainen viikonloppu tuntui kummalliselta. Vain vuosi. Niin oli lääkäri sanonut. Sen kuluttua hän olisi terve. Tai sitten ei. Pekka oli opetellut laittamaan ruokaa. Se oli hänelle aivan uutta. Lapsena ja nuorena hän oli syönyt sitä, mitä äiti oli jääkaappiin jättänyt. Aurora oli laittanut muutaman kerran jotain ruuaksi kutsumaansa, mutta tyytynyt hänkin pian lähikuppilan anteihin ja marketin eineksiin.

Tarkemmin sanottuna Pekan ruuanlaitto tarkoitti, että hän oli ostanut lähikylän kaupasta pienen sähkölevyn, kattilan ja kauhan sekä paketin ruishiutaleita ja purkin hilloa. Suolaa oli hyllyssä ja jääkaapissa maitoa monin verroin Pekan tarpeisiin. Kaikki tarpeellinen oli koossa. Hiutalepaketin kyljessä oli puuron ohje. Ja aivan totta. Sen mukaisesti puuro syntyi muutaman harhautuneen yrityksen jälkeen. Insinöörinä Pekka tiesi, että kun teki joka aamu juuri samalla tavalla, sai myös samanlaisen puuron. Niin myös kävi. Kun hän oli saanut ohjeen ja yritysten kautta jokseenkin kelvollista syömistä, hän alkoi kehittää tulosta. Muuttamalla vähäsen kerrallaan raaka-aineiden määriä ja keittämisen tapaa hän sai vähitellen aikaan tuloksen, joka tyydytti häntä mitä parhaiten. Hän alkoi oikein odottaa aamuja, että pääsisi taas puuroa keittämään. Myöhään nukutut aamut jäivät menneisyyteen. Kun aamu alkoi sarastaa, kattila alkoi porista.

Tämän päivä puuro oli keitetty jä syöty ja astiat oli tiskattu eli huuhtaistu nopeasti ja pantu kuivumaan vanhan sanomalehden päälle. Keskikesän päivä oli jälleen mitä parahin. Pekka teki aamuvoimistelun keskellä pihaa. Kesken taivutuksen hän huomasi, että saunan ovi raottui hieman ja jokin hahmo vilahti raossa. Hän päätti olla välittämättä siitä. Täällä nyt oli tällaista.

Aitan vierestä lähti polku, oikeastaan kapea tie. Sekin oli käyttämätön ja raivaamaton, korkean ruohikon peittämä. Ympäristö oli tiheää lepikkoa, vain muutama koivu ulottui tasaista leppämassaa korkeammalle. Maasto alkoi viettää, ensin loivasti ja sitten jyrkemmin ja jyrkemmin. Muutaman sadan metrin päästä polku loppui rantaan. Ranta oli selvästi käytössä. Puita oli raivattu ja ruohikkoa tallattu. Rantaleppien alla oli ikivanha moneen kertaan tervattu soutu­vene. Sen täytyi olla se vene, jota isäntä oli vuolaasti kehunut ja luvannut, että Pekka saisi lainata sitä koska vain huvitti. Vene oli Mansikka-ahon isän ja Ibrahimin ties kuinka kauan sitten yhdessä veistämä. Isäntä sanoi sen joka kevät tervanneensa, että ei pääsisi lahoamaan.

Järvi ei ollut valtavan suuri. Vastaranta oli kilometrin tai kahden päässä. Sivuille se jatkui kauemmaksi, vasemmalla vähitellen kaventuen, oikealla kaartuen poispäin ja jatkuen jonnekin kaukaisuuteen. Järven vesi oli hyvin kummallista. Se oli voimakkaan sinistä, jotain sellaista, mitä Pekka ei ollut nähnyt ei luonnossa eikä kuvissa. Kun vettä kosketti kädellä, siinä tuntui merkillinen värinä. Pekka puisteli päätään ja kääntyi hitaasti kotimatkalle.

* * *

Tontun paljastaminen

Kun Pekka tuli pihaan, hän huomasi, että saunan ovi oli edelleen raollaan, mutta meni hitaasti kiinni. Hän meni saunaan katsomaan, kuka ovea aukoi. Ei ketään eikä mitään. Lapsuuden saduissa oli kerrottu saunatontusta. Ja täällä. Ensin harhanäky, jossa oli tonttu avain kädessä. Tonttu oli antanut hänelle rautalangan navetassa. Asia, mitä hän ei ollut siinä kiireessä osannut kummeksua. Salaperäinen saunan lämmittäjä ja järjestäjä. Tuntui oudolta, että isäntäväki ehtisi joka välissä saunaa järjestämään. Ja äskeinen oven aukoja. Liikaa kummallisuuksia ilman selitystä.

  • Oletamme a) että tonttuja on olemassa ja b) että täällä on yksi tai useampi noita oletettuja tonttuja. Etsimme oletuksen mukaisen tontun käsiimme ja selvitämme, mistä tällaiset tonttunäyt johtuvat.

Ääneen lausuttu suunnitelma ei miellyttänyt Pekkaa täysin. Siinä oli pientä ristiriitaa. Ensi oletettiin että tonttu on olemassa ja sitten epäiltiin, että tonttuhavaintoihin oli joku muu syy. Joka tapauksessa Pekka päätti toimia suunnitelman mukaisesti. Ibrahimin muistikirjassa oli sanottu jotain tontusta. Siellähän oli jopa loitsu, jolla tontun sai esiin. Koska tonttu on olemassa, sen näkeminen ei ollutkaan harhanäky. Harhaa oli olla uskomatta tonttuun ja karkottaa se tiehensä. Pekka etsi oikean kohdan paksusta kirjasta ja luki taas ääneen

Hyvä tonttu, kiltti tonttu

Tule joutuin piilostasi

Riennä esiin kolostasi

Hyvä tonttu, paras tonttu

Tule apuun taidollasi

Laita kuntoon voimallasi.”


Pöydän vieressä seisoi pieni olento. Sillä oli pitkä harmaa parta, pitkä vähän näppyläinen nenä ja isot korvat. Päässä oli paksusta kankaasta tehty nuhruinen harmaa tonttulakki, jossa oli punainen reunus. Päällään olennolla oli kulunut harmaa takki ja jalassa niin ikään kuluneet harmaat huopatöppöset. Mitä ilmetyin tonttu. Eikä mikä tahansa tonttu vaan sama tonttu, jonka hän oli nähnyt saapumis­päivänään. Sama, joka oli antanut hänelle rautalangan navetassa. Pekka muisti Ibrahimin varoituksen tontun säikkyydestä. Hän sanoi hiljaisella äänellä päätään kääntämättä.

  • Tonttu, onko sinulla nälkä?

  • Söin vastikään voileivän. Emäntä on sanonut, että saan ottaa jääkaapista.

  • Vahinko. Mitä muuta voisin sinulle tarjota?

  • Ibrahim antoi aina oluentipan saunan jälkeen.

  • Ehkäpä minäkin. Tule sitten illalla.

Puf vain ja tonttu oli hävinnyt. Mutta se ehti kertoa pari kiinnostavaa asiaa. Emäntä siis tiesi tontun olemassa olosta. Ilmeisesti täälläpäin pidettiin sellaiset jutut omana tietona. Tontulla oli lupa ottaa ruokaa mutta ei olutta. Ja oluelle se näytti olevan kovin perso. Tonttu tulisi siis illalla. Hyvä. Kun se ryystäisi kaljaansa, siltä voisi tentata asioita.

Sauna oli mikäli mahdollista tavallistakin paremmin lämmitetty. Kaikki tavarat olivat oikeilla paikoillaan ja lauteet oli pesty tarkasti. Pekka alkoi epäillä, että saunan lämmittäminen ja järjestäminen olivat oikeasti tontun puuhia. Isäntäväki ei luultavasti tiennyt siitä mitään, vaan luuli, että Pekka hoiti saunomisensa itse. Löyly oli aivan mainio ja peseminen sujui kokemuksella ilman suurempia nokiläiskiä.

Saunan jälkeen Pekka nosti pöydälle muutaman voileivän ja pari olutpulloa.

  • Jos tonttu nyt hiipii alla sillan, niin tuleepa maistamaan oluttaan.

Pekan kutsu ei jäänyt kuulematta, vaan tonttu ilmestyi kuin tyhjästä pieni oluthaarikka kädessään. Pekka täytti sen reunoja myöten. Tonttu asettui varovasti aivan penkin päähän kyräillen kulmiensa alta ja selvästikin valmiina pakoon. Hörppäys haarikasta pehmitti tontun ilmeen. Se joi nautiskellen, maiskutti suutaan ja pyyhki välillä partaansa tonttupuvun hihaan.

  • Minä olen Pekka. Mikä sinun nimesi on?

  • Mmmph.

Pekka ojensi kätensä tontun haarikkaa kohti. Se sai tontun uusiin ajatuksiin.

  • Anselmi.

  • Asutko sinä saunassa?

  • Minä olen saunatonttu.

  • Sinäkö lämmität saunan?

  • Se on saunatontun tehtävä.

  • Onko täällä muita tonttuja?

  • Ei ole. Ei ole ollut aikoihin.

  • Onko jossain muualla?

  • Jalmari on vanhassa riihessä. Hän on riihitonttu.

  • Eikö muita?

  • Tietysti Hiidenlin... tarkoitan että ei hiidessä. Kaikki ovat menneet jonnekin pois.

  • Miksi?

  • Ihmiset eivät anna ruokaa. Usuttavat vielä koiran perään, jos näkevät vilahduksenkin tontusta. Sanovat että kettu meni.

Tontun ilme alkoi näyttää tuskastuneelta ja se piteli kädellä leukaperiään. Ehkä se ei ollut sanonut sanaakaan moneen vuoteen. Yllättävä puheliaisuus kävi voimille. Pekka päätti jättää enemmät kysymiset huomiseen. Tonttu joi oluttaan pienin kulauksin, sen näköisenä, että se ei ollut saanut tätä elämännektaria moniin aikoihin. Hyvä. Se tulisi huomisiltana uudestaan. Tonttu sai haarikan tyhjäksi, nousi, pyyhki suupielensä hihaan ja lähti. Ovella se päästi epämääräisen urahduksen, joka oli kai tulkittava kiitokseksi.

Jyrkkäneva

Aamu ei ollut sellainen kuin netissä oli luvattu. Taivas oli tasaisen harmaa, niin paksussa pilvessä, että oli pakko pitää valot päällä, että näkisi lukea. Tuulenpuuska kalisutti räystäslautoja. Pihan takana olevat puut eivät kuitenkaan heiluneet. Matka ulkohuoneelle ja takaisin täsmensi säänkuvan. Ilma oli täynnä vettä. Pisarat olivat niin pieniä, että ne valuivat alas vain hitaasti, mutta niin isoja, että ne kastelivat kasvot ja vaatteet hetkessä. Kosteus tunki vaatteiden alle joka paikkaan. Kosteuden mukana levisi kylmyys, luihin ja ytimiin tunkeutuva kylmyys.

Tänään olisi sisälläolopäivä. Pekka teki tulen hellaan. Vaikka sähköpatteri piti mökin lämpimänä, hellan kuuma hohde tuntui hyvältä selässä. Hän oli tuonut mukanaan muutaman dekkarin, mutta ne eivät innostaneet. Pekka oli päättänyt, että ei lukenut Ibrahimin muistikirjaa kuin iltaisin. Haahuiltuaan aikansa netissä hän sai ajatuksen vilkaista vieläkö hänellä oli pääsy firman verkkoon. No tietenkin. Joku oli ollut huolimaton. Sähköposteja oli kertynyt toista näytöllistä. Martikaiselta oli useita kannustavia viestejä, loinen, työpinnari ja vetelys olivat tällä kerralla hänen mielisanojaan. Matin viestit olivat kuivempia mutta enemmän itse asiaan liittyviä. Pekka kuittasi Matille olevansa sairaslomalla ainakin vuoden ja mitä luultavimmin jäävänsä työkyvyttömäksi lopullisesti.

Pekka yritti jatkaa lyhyeksi jäänyttä kertomusta mökkiseikkailustaan.

Eilen sain selville ratkaisun useisiin arvoituksiin. Mutta paremminkin ne loivat uusia arvoituksia. Tai ehkä ne todistivat lopullisesti, että olen täysin hullu. Kun tulin rannasta pihaan, huomasin, että saunan ovi oli edelleen raollaan, mutta kohta se meni hitaasti kiinni. Menin saunaan. Ei ketään eikä mitään. Lapsuuden saduissa oli kerrottu saunatontusta. Ja täällähän olin varmaan jo nähnyt sellaisen. Ensin harhanäky, jossa oli tonttu avain kädessä. Ja tonttu antoi minulle rautalangan navetassa. Asia, mitä en osannut siinä kiireessä kummeksua. Salaperäinen saunan lämmittäjä ja järjestäjä. Ja äskeinen oven aukoja. Liikaa kummallisuuksia ilman selitystä.

Kirjallinen työ kävi voimille. Ensi lukemalta kirjallinen aikaansaannos tuntui täysin hölmöltä. Kenelle tuollainen selostus oli oikein tarkoitettu? Siihen piti saada mukaan elävyyttä. Mutta miten? Elävöittävää ajatusta ei tullut mieleen, vaikka kuinka tuijotti kuvaruutua. Pekka päätti ottaa pikku nokoset. Tuskin hän oli päässyt vaakasuoraan, kun sänky alkoi täristä ja kumea jyrinä täytti mökin. Metalli kirskui selkää raastavasti kiveä vasten. Pari monilitraisen pahasti väljentyneen moottorin yskähdystä päätti metelin. Tuolla tavalla saapuja ei voinut olla kukaan muu kuin Jyrkkäneva. Isäntä oli kehunut, kuinka sillä oli pitkä konevarasto täynnä kaikenlaisia vehkeitä, itse ostettuja ja isältä sekä isoisältä perittyjä. Kaikesta Mansikka-aholta kuulemastaan Pekka arvasi syyn järeän maansiirtokoneen käyttöön. Telaketjut rouhisivat maantien pinnan rikki Mansikka-ahon tienhaaran edestä, kun konetta kääntäisi ja moneen kertaan suuntaisi mökkitielle. Sade liottaisi maan saappaannieleväksi velliksi.

  • Päivääpäivää sinä olet varmaan se Pekka-poika, joka kuulemma on tullut tänne Ibrahimin oppeja etsimään.

Paikallista tapaa noudattaen Jyrkkäneva ei ollut koputtanut ovelle, vaan tunki ilman varoitusta sisään.

  • Päivää Jyrkkäneva.

Nimi näytti kelpaavan. Tämä oli siis tosiaankin isännän manailema naapuri. Hän oli ulkonäöltään Mansikka-ahon vastakohta, pitkä ja luiseva. Iältään hän oli suunnilleen samassa vaiheessa. Vähän harmaata oli kertynyt ohimoille, selkä jo vähän köyryssä. Ulkonevat luut silmien yläpuolella ja pitkä nenä saivat hänen ilmeeseensä käskevyyttä, vaikka puhe olikin ystävällistä.

  • Kaupunkilainen se siinä lepäilee, oli kesä tai talvi. Toista on maanviljelijän. Pellolle on mentävä satoi tai paistoi. Muija käski töihin pihalle. Kuka siellä tuossa ilmassa töitä tekisi? Ajattelin, että on oikea aika käydä naapuria tapaamassa. En viitsinyt lähteä sateeseen kävelemään ja otin traktorin.

  • Eikö auto olisi ollut mukavampi?

  • Kuraantuisihan se tuolla. Joutuisi taas pesemään.

  • Niin ja pienemmistä traktoreista oli nafta lopussa?

  • Sinähän sen sanoit. Niin oli. Ja kastunut olisi, jos olisi alkanut niitä tankkaamaan.

Pekalla oli kummallinen tunne, että vieraita tulisi lisää. Ja niin myös tapahtui. Ovi aukesi narskahtaen ja Mansikka-aho työnsi itsensä ahtaiden ovipielien välistä sisälle.

  • No menetkös siitä pihalle. Saunaan sinä kuulut, etkä tupaan.

Mökissä olijat katselivat tulijaa hämmästyneinä. Tämä taas tuijotti hölmistyneenä heidän ilmeitään.

  • Orava siinä oli. Kesy orava. Meinasi tunkea ovesta sisään. Hätistin kauemmaksi. Olin tuomassa pontikkaa, koko kanisterin otin, että olisi täällä muijan silmistä poissa. Mutta kompastuin matkalla ja melkein kaikki pääsi valumaan maahan. Aha, kappas, täällä se vaan tuokin heinähattu pitää rokulia. Eukkonsa varmaan oikein käski. Leppäähän ukkokulta, ehtiihän ne työt huomennakin. Minut työsi muija pihalle. Minä leivon tänään, ja siinä tuollaista tonttuvaaria ei tarvita toljottamassa, sanoi.

  • Vai kaatui pontikat, hohhoh. Vai kaatui Pontikka-aholta pontikat.

  • Siltä pontikkaa kaatuu, jolla pontikkaa on. Joillain muilla ei ole kuin kuiva kieli suun täytteenä.

Äijien keskustelu jatkuu samanlaisen veljellisyyden ilmauksin. Mansikka-aho haki lupaa kysymättä jääkaapista olutpulloja ja ukot asettuivat pöydän ääreen niitä hörppimään. Pekasta alkoi tuntua, että päivä­kävely olisi mainio ajatus. Hän puki päälleen paksuimman villapaitansa ja kirkkaankeltaisen sadetakin. Saappaisiin hän otti villasukat vuodenajasta välittämättä.

Mökin takana seisoi julmetun suuri telaketjutraktori. Arvaus sen käyttötarkoituksesta oli mennyt kohdalleen. Maantielle päästyään hän huomasi, että sen pinta oli tienhaaran kohdalta täysin murentunut. Telaketju oli ruopinut vielä ojan takaisesta penkasta maata ojan täyteen. Paksu kuravelli valui taas uudestaan Mansikka-ahon talolle johtavalle tielle.

Pekka palasi pihaan, mutta mökistä kuuluva mölinä piti hänet ulkona. Kylmä kosteus tunki paksusta villapaidasta ja kirkkaankeltaisesta sade­takista huolimatta iholle ja karkotti hänet saunalle. Pekka tiesi, mihin katsoa. Kaksi silmää aukesi pimeässä vesisaavin takana. Kun tonttu tunnisti Pekan, se kömpi piilostaan esiin ja jäi tuijottamaan Pekkaa. Sen silmät suurenivat, pihinä kuului suusta ja parrantynkä alkoi täristä.

  • Ei ole valmista, ei ole. Ei ole, ei. Jos hän haluaa saunoa aamusella, siitä sopii mainita jo iltasella.

  • Enhän minä saunomaan tullut. En vain tiennyt, mihin muuallekaan olisin mennyt.

  • Minne mennyt? Ihminen mökissä, tonttu saunassa. Se on luonnon järjestys.

  • Mansikka-aho ja Jyrkkäneva ovat mökissä. Siellä ei saa hetken rauhaa.

Tonttu alkoi rauhoittua. Se nyökytteli päätään niin, että parta heilui kuin ruohoa syövällä vuohella. Tonttu meni saunan ovelle ja kuunteli ovenraosta.

  • Ne juopottelivat siellä myös Ibrahimin aikaan. Ibrahimilla oli pontikkaa. Sitä joivat. Lopulta Ibrahim hermostui ja luki jonkin loitsun. Miehet lensivät ovesta nurin niskoin keskelle pihaa.

  • Ibrahim on kirjoittanut siitä kirjaansa. Minä muistankin sen loitsun.

Ulos ovesta vieraat

joutuin jo

joutuin jo

lentäkööt liitäkööt

pihaan pudotkoot.

  • Hahhah! Eihän tuo kuulosta yhtään loitsulta. Ibrahim on narrannut, kirjoittanut omiaan, että joku tyhmä tekisi itsensä naurettavaksi.

Tonttu meni kuitenkin takaisin ovelle ja kurkisti raosta. Se jäi tuijottamaan parta täristen. Pekka arvasi siitä, että jotain, mitä tonttu näki, ei miellyttänyt sitä. Hänkin meni katsomaan. Mökin ovi retkotti aukinaisena. Isännät olivat kömpimässä pystyyn surkean näköisinä. Pekka veti oven kiinni ja työnsi sen salpaan varmuuden vuoksi.

Telaketjutraktori jyrähti käyntiin. Ääri oli kahta vertaa hirmuisempi kuin sen tullessa. Pekka ei saanut hillittyä uteliaisuuttaan, vaan meni pihaan katsomaan. Moottorin päältä ylös suuntautuvasta pakoputkesta löi pitkä lieska kohti taivasta. Sylinterit alkoivat punoittaa ja kone sammui yskähdellen. Pekka arveli olevan viisainta perääntyä takaisin saunalle. Oli helppo arvata, mihin Mansikka-ahon pontikka oli kaatunut.

Sysimökki

Illalla Pekka muisti eilisen keskustelun naapurissa ja lapsuuden sadun. Netistä saattaisi löytyä jotain vihjettä.

  • Sysimökki.

Tuhansia viitteitä.

  • Sysimökki ja tervanpolttajat.

Vieläkin parituhatta. Piti olla jotain harvinaisempaa. Sadussahan oli kummallisen sana peninkuormaa.

  • Sysimökki ja tervanpolttajat ja peninkuorma.

Nyt tärppäsi. Vain yksi tulos. Vanhan kansan tervasatuja. Painettu joskus sata vuotta sitten. Se oli siis vapaata riistaa ja joku saattoi olla laittanut sen nettiin. Se myös löytyi puolen tunnin etsiskelyn jälkeen. Pekka avasi tiedoston kiihdyksissään. Tavanmukaiset tallettajaprojektin esittelyt ja lahjoituspyynnöt täyttivät monta sivua, mutta sitten alkoi itse teksti. Ensimmäinen satu oli nimeltään Kalpea impi. Nimi oli kummallinen, mutta teksti oli tuttua. Pekka silmäili nopeasti ensimmäisen luvun läpi. Se oli juuri sellainen kuin hän oli muistanut. Toinen luku toi uutta.

Viikon verran oli mennyt siitä, kun Susi-Kustaa oli aloittanut kertomuksensa. Tänään oli sateinen ja kylmä lauantaipäivä. Lapset olivat olleet suuren osan päivästä sisällä. He eivät keksineet enää mitään muuta tekemistä kuin olla aikuisten jaloissa näiden vaivana. Joku muisti silloin kesken olevan sadun. Lapset alkoivat kilvan kärttää jatko kertomukselle. Susi-Kustaa pani piipunnysänsä pussiin, nosteli housujaan ja kiipesi pankolle.

  • Otan tässä pikku nokoset. Kunhan kunnolla pimenee ja pienokaiset ovat unessa, kerron taas pätkän. Jos tuosta nyt jotain enää muistan.

Iltaruuan jälkeen lapset kiipesivät pankolle ja tyrkkivät Susi-Kustaan hereille. Emäntä jätti taikinan teon kesken ja asettui penkille kädet helmassa. Vanhus ynisi ja köhisi, alkoi viimein juttelemaan.

Kerron nyt, mitenkä tervanpolttajat menivät tuohon kauheaan korpeen ja kuinka heidän oli sieltä tyhjin toimin palaaminen. Kuten viimeksi kerroin, hiedän matkantekonsa alkoi hyvin ja he pääsivät helposti eteenpäin. Turhankin helposti, sillä helppo matkanteko houkutteli heidät kauemmas kuin hyvä oli. Tunnista toiseen jatkui tervanpolttajien matka. Metsässä oli ikivanhoja puolilahoja kuusia, ei muuta. Niistä ei tervan tippaakaan heruisi, jos niitä pilkkoisi ja haudassa polttaisi. Lopulta tuli pimeä ja miesten oli yöpyminen metsään. Aamulla he jatkoivat matkaansa ja vasta toisen päivän iltana he löysivät sopivan paikan tervanpolttoon. Se olikin mitä parhain. Kuusimetsän keskellä oli korkea ja laaja-alainen mäki, jonka laki oli täynnään valmiiksi pystyyn kuolleita kelohonkia, kaikki niin täynnä pihkaa, kuin niihin ikinä mahtui. Parempaa paikkaa ei voinut toivoa. Kolmannen päivän aamuna miehet alkoivat rakentaa heille asumusta. He päättivät tehdä niin vahvan mökin, että se kestäisi kauan, sillä kelo­honkia riittäisi monen vuoden tarpeisiin.

Mökkiä ei tehty mäelle tuulen tuiverrettavaksi vaan alemmas kuusten katveeseen. Miehet olivat kokeneita rakentajia, ja nopeasti alkoi hirsikehys kohota. Työmaan reunalle hyppeli jänis. Se jäi istumaan paikalleen. Siinä se istui kaiket päivät, tuijotti ja puisteli päätään. Ensin miehet nauroivat sen uteliaisuudelle, mutta vähitellen tuijotus alkoi hermostuttaa heitä. Yksi mies huusi jänikselle:

  • mitä siinä toljotat?

  • Katson uutta taloani,

vastasi jänis. Yksi miehistä, äkkipikainen ja säälimätön, tempasi kiväärin kuormasta ja ampui kohti jänistä. Luoti ei osunut, mutta jäniksen se karkoitti. Pian he kuitenkin huomasivat, että jänis ei ollut tyystin paennut vaan siirtynyt vain vähän kauemmaksi. Sieltä se jatkoi miesten työn tuijottamista. Miehet jatkoivat rakentamista, mutta into ja hyvä mieli oli poissa. Jänis tuli paikalleen joka aamu ja viipyi siinä hämärän tuloon asti. Jos sitä lähestyi, se pomppi tiehensä, mutta oli kohta taas vartiopaikallaan.

Mökki tuli valmiiksi parissa viikossa. Miehet muuttivat sisään. Ensimmäinen yö oli rauhaton. Kummallisia koputuksia kuului milloin miltäkin suunnalta. Pienestä ikkunasta näkyi, kuinka virvatulet syttyivät ja sammuivat synkkäilmeisten kuusten varjossa.

Aamulla he kulkivat hiljaisina jonossa kirveet ja sahat olalla mäelle puita kaatamaan. Ylhäällä oli jänis heitä odottamassa. Kun miehet alkoivat sahata ensimmäistä puuta, jänis kiljaisi kovalla äänellä.

  • Se on Hiiden puu. Siihen ei saa koskea.

Miehet nauroivat hermostuneina. Yksi yritti tavoittaa jänistä kivellä, kuitenkaan osumatta. Kun miehet taas tarttuivat sahaansa ensimmäisen puun kaataakseen, nousi hirmuinen tuulenpuhuri kuin tyhjästä. Se heitti miehet pitkin poikin nurinniskoin maahan. Työkalut lensivät heidän käsistään ja löytyivät pitkän etsimisen jälkeen kaukaa metsästä.

Kun puiden kaataminen ei onnistunut, miehet päättivät kaivaa tervahaudan ensiksi ja sillävälin miettiä, miten vartiossa olevan jäniksen saisi karkoitettua. Kukkulan reunalla maa oli hienoa hiekkaa, nopeaa ja helppoa kaivaa. Mutta minkä he saivat päivällä kaivetuksi, se raukeni yöllä niin, että maa oli aamulla aivan tasainen, aivankuin sitä ei ole kaivaa yritettykään.

Kolme päivää yritettyään miehet päättivät luopua kaivamisesta ja mennä seuraavana aamuna taas puita kaatamaan. He menisivät kalliolle kukin omasta suunnastaan. Näin ei jänis voisi kaikkia nähdä eikä estää heidän yritystään. Pitkät korvat vilahtivat ikkunan takana, mutta sitä ei kukaan miehistä huomannut. Yö meni miehiltä vähällä unella. Merkilliset koputukset seiniin ja kattoon jatkuivat. Sinertävät liekit syttyivät ja sammuivat jälleen ikkunan takana. Aamulla he lähtivät sahat ja kirveet mukanaan eri puolille mäkeä, kuten olivat sopineet. Heidän jalkansa ja kätensä tärisivät ja kylmä hiki valui pitkin kylkiä. Jänis istui kallion huipulla ison kiven päällä. Miehistä tuntui kuin se olisi nauranut, niin veikeä ilme sen naamassa oli. Heti kun ensimmäinen mies kosketti sahallaan puuta, nousi taas hirvittävä rajuilma kuin tyhjästä. Salamat sinkoilivat, puun säleitä lensi ilmassa ja vettä virtasi taivaalta kuin koskena. Miehet heittivät työkalut käsistään ja pakenivat juosten mökkiinsä.

Rajuilmaa kesti koko yön. Salamat pirstoivat mökin ympärillä olevat puut kappaleiksi. Vesi nousi niin korkealle, että se tulvi sisään mökin lattialle. Mökki tärisi, kun salamat löivät raivoisina sen vieressä oleviin puihin. Virvatulet loistivat ikkunan takana kirkkaampina kuin kertaakaan aiemmin. Kauheinta oli tuulen ulvonta hirsien raoissa ja savupiipussa. Kuin susilauma se ulvoi surkeaa kuolemaa metsään tunkeutuneille. Kuka miehistä rukoili, kuka kiroili, mutta yksikään ei edes yrittänyt nukkua, vaan kaikki tärisivät kuin horkassa.

Aamulla miehillä ei ollut muuta ajatusta kuin lähteä mitä pikimmin kotimatkalle. Kaikkien vaatteet olivat litimärkiä ja revenneet monesta kohtaa. Hevonen oli kadonnut, iso puu makasi purilaiden päällä. Työkalut olivat hukassa tuhotantereeksi muuttu­neessa metsässä. Miehet riensivät matkaan oitis, kun ensimmäinen valonkajo nousi taivaan reunalle. He eivät malttaneet edes syödä aamiaistaan, niin kova kiire hiellä oli pois tuosta kirotusta mökistä. Kaikki tavaransa he jättivät mökkiin, oven sentään malttoivat sulkea huolella, vaikka eivät uskoneet kenenkään sinne palaavan.

Surkea oli näky, kun tervanpolttajat viimein saapuivat kylään. Kaikkien vaatteet olivat repaleina kuin surkeimmilla ryysyläisillä. Miehet olivat ylt'ympäri naarmuilla ja mustelmilla. Ainoa mitä he suostuivat matkastaan sanomaan oli:

    • Siellä asuu itse piru.

Monta vuotta myöhemmin yksi heistä kertoi juovuspäissään kaiken, mitä sysimetsässä oli tapahtunut. Kyläläisille kelpasi nauru. Raavaat miehet olivat pelästyneet jänistä ja pientä ukonilmaa ja olivat rynnänneet suin päin pakoon raapien itsensä risukossa. Kaiken muun kerrotun he uskoivat vain miehen sepitykseksi pelkuruutensa kätkeäkseen. Aikansa pilkka­puheita kuunnel­tuaan tervanpolttajat joutuivat muuttamaan niin kauas, että sinne ei tieto heidän retkestään ollut kantautunut.

Vai niin. Riitti tältä erää. Vatsa kiljui myöhässä olevaa lounasta. Pekka otti jääkaapista pitsan ja lämmitti sen hellalla pannussa. Se oli viimeinen lajiaan. Ylipäänsä muuta kuin voileipiä ja olutta ei ollut jäljellä. Tänään oli oikea aika mennä kauppaan.

* * *

Muutaman kilometrin päässä oli kyläpahanen. Kymmenkunta taloa ja kauppa. Ei muuta. Pekka astui kapeasta ovesta sisään. Myymälä oli pieni, mutta täynnä tavaraa. Kassat olivat oven kohdalla, oikealla oli leipiä, hedelmiä ja pienen pieni lihatiski. Kassasta vasemmalla näkyi röykkiöittäin olutta ja muita juomia. Kassojen takaa pilkottivat jauhot, keksit ja muut senkaltaiset. Pekka kierteli myymälässä yrittäen löytää paikan, jossa pakasteet ja mahdolliset pitsat olisivat. Muita asiakkaita ei ollut. Valkotukkainen vanha mies torkkui kassalla. Äkkiä takaseinällä olevasta ovesta vilahti sisään pieni mies. Hän oli lyhyt ja laiha, kapeaharteinen mutta pitkäkätinen. Hänen kasvonsa olivat kolmiomaiset. Silmät olivat kaukana toisistaan, nenä oli korkea mutta kapea ja suu oli pieni. Jotenkin hän näytti ketulta sekä näöltään että ilmeiltään. Nopeat liikkeet täydensivät vaikutelman.

  • Kas mitä minä näen. Uusi asiakas. Te varmaan olette se kaupunkilainen, joka on tullut sen hullun ukon mökkiin. Rohkeita ollaan. Minä en uskaltaisi. Pelkäisin, että tulen itsekin hulluksi.

  • Minä olen jo hullu.

  • Mitenkä niin? Kuulinko minä oikein?

  • Minä olen hullu. Siksi asun täällä. Mökissä minä paranen.

  • Hullu tai ei. Asiakas on aina tervetullut. Tässä olisi tarjouksessa rautanauloja. Vain kolmekymppiä kilo.

Mies oli mitä ilmetymmin kauppias Skaiti, josta Pekka oli jo kuullut moneen kertaan puhuttavan. Pekka ei tiennyt tarkasti naulojen hintoja, mutta häntä epäilytti että kolmella kymmenellä olisi pitänyt saada koko naulalaatikko. Onnekseen hän ei tarvinnut nauloja. Pitsan hinta oli järkevämpi, ei edes kaksinkertainen kaupungin hintoihin verrattuna. Kauppias pyöri koko ajan hänen ympärillään, ojenteli tavaroita ja koetti saada Pekan kiinnostumaan. Mutta Pekka piti päänsä kylmänä ja osti vain pari pitsaa. Niiden lisänä oli vain muutama saippua, olutlaatikko ja kilon pussillinen rautanauloja.

* * *

Ibrahim lentotuulella

Oli ilta, vesi ropisi ikkunaruutuihin ja oli pimeä ulkona ja hämärä sisällä. Mitä parhain aika lukea Ibrahimin muistikirjaa. Ibrahim käytti monta sivua tontun luonteenpiirteiden kuvailuun ja sen tyhmyyksistä kertomiseen. Hän oli selostanut ajoittain tarkkaan päivittäisiä puuhailujaan. Sitten tuli mielenkiintoista. Käsialakin muuttui epätasaiseksi ja rivit menivät pahasti mutkalle aivan kuten kirjan alussa, jossa kirjoittaja ei ollut vielä harjaantunut kirjoittamiseen.

Vihdoinkin sain Reidarilta paketin ja sen sisällä toivomani rummun. Ei se ollut samanlainen kuin hänellä itsellään vaan puolta pienempi. Kuvia siinä ei liioin ollut. Piankin huomasin, että Reidar ei ollut onnistunut sellaista mistään hankkimaan, vaan oli tehnyt uuden juuri minua varten. Hyvin muistin, millä tavalla Reidar rummutti. Niinpä otin rohkaisuksi pienen tipan parempaa pontikkaa ja aloin rummuttaa. Pian sumeni maailma silmissäni ja vajosin kuin uneen. Jonkin aikaa nukuttuani heräsin uudelleen. Nyt olinkin mökin pihassa. Oli ilta ja aurinko oli laskemassa. Korppi lensi kovassa kiireessä pihan yli. ”Tule mukaan, tule mukaan”, se huusi. Niin nousin minäkin lentoon asiaa sen kummemmin ihmettelemättä. Lensin korpin perässä hiidenvuorta kohti. Vuorella oli paljon ihmisiä. He polttivat isoja tulia monessa kohdassa vuoren rinteellä ja sen huipulla. Yhdet kantoivat pitkiä puunrunkoja, toiset työnsivät niitä vuoren onkaloihin, joissa tuli paloi. Juuri kun oli suoraan vuoren yläpuolella, kauhea lieska löi ulos kaikista onkaloista, joissa tuli paloi. Monet ihmisistä paloivat kuoliaaksi. Muut pakenivat parkuen kauhealla äänellä. Palasin kiireesti pahoin pelästyneenä. Juuri kun pääsin mökin pihaan, ilma lakkasi kantamasta minua ja putosin maahan. Enää en päässyt uudelleen lentoon.

Vai niin. Ibrahimilla oli ollut šamaanirumpu. Sen Pekka päätti löytää. Heti aamulla hän alkoi kaivella kaikkia mahdollisia paikkoja. Iltapäivällä häntä onnisti vihdoin. Hän huomasi, että vaatekaappi ei ollut sisältä yhtä syvä kuin ulkoa. Sen takaseinässä oli salalokero. Siellä oli yhdeltä sivulta sileäksi hiottu kivi, pari muuta kiveä, jotka välkkyivät oudosti valon osuessa niihin, muutamia säilykepurkkeja, joissa oli nesteeseen upotettuja sieniä, muutama kummallinen vaatekappale ja – pieni pyöreä rumpu. Pekka otti rummun ja laittoi muut tavarat takaisin salalokeroon. Kun epäilys oli herännyt, hän tutki koko vaatekaapin tarkasti. Sen pohjalaudat olivat irralliset. Pohjan alla oli syvä lokero, jonka täytyi yltää maan sisälle asti. Sen toisella seinämällä oli hyllyjä. Ne olivat täynnä pulloja, joissa oli kirkasta nestettä. Ahaa! Täällä oli se pontikkakätkö, jota Mansikka-aho oli turhaan etsinyt. Pekka otti yhden pullon ja laittoi laudat tarkasti takaisin paikoilleen. Pullon hän jätti komeron nurkkaan odottamaan käyttöään. Kun isännän olut oli riittävän vahvaa heittämään jalat alta, pontikalle ei ollut juuri nyt tarvetta.

Pekka vaihtoi kevyempään lukemistoon. Vanha satukirja oli vielä kesken.

Kalpea impi

Susi-Kustaa oli ollut huonossa kunnossa monta päivää. Valitteli polviansa ja selkäänsä. Ruokakaan ei oikein maistunut. Lapset kärttivät häntä jatkamaan kertomustaan, mutta Kustaa vain pudisti heikosti päätään ja makoili pankolla pää tiiviisti kiinni tyynypahasessa. Emäntää jo pelotti, että jos Kustaa vaikka kuolee, ja kertomuksen loppu jää kuulematta. Hän lämmitti ja vilvoitti saunan parhaan taitonsa mukaan, talutti Kustaan saunaan ja katsoi, että Kustaan oli siellä hyvä olla. Saunan jälkisiksi hän oli sekoittanut valmiiksi juoman, jossa oli yhdeksän osaan hyvää sahtia ja yksi osa parasta hautatervaa. Vielä kaatoi hän Kustaalle pienen lasin täyteen viinaa, ei mitään kuusen juurella keitettyä, vaan valtion kaupasta rahan kanssa noudettua. Kustaa kiitti emäntää hartaasti kuin uskovainen Jumalaansa. Hän kiipesi pankolleen ja näytti nukahtavan, mutta alkoikin juttusille.

Tulipa tässä mieleeni, että se sysimökkikertomus jäi kesken. Tai loppuunhan se tuli kerrottua, mutta minä tiedän vielä muuta mökin vaiheista. Muutama vuosikymmen myöhemmin pitäjämme oli saanut kelvottoman papin. Jo parikymmentä vuotta hän oli herättänyt pahennusta sekä Jumalan edessä että ihmisten silmissä elämäntavallaan. Hän käytti väkijuomia tavalla, joka ei ollut soveliasta edes siihen aikaan, jolloin paloviinalla huuhdeltiin suusta sahdin karvas maku aterioiden päätteeksi ja niiden välilläkin. Tuo pappi saattoi tulla sunnuntaiaamuna Herran huoneeseen niin juopuneena, että ei päässyt kiipeämään saarnastuoliin, vaan joutui pitämään saarnansa alttarin kaiteesta tukea hakien. Ehtoollismaljasta hän joi ensimmäisenä Vapahtajan verta kovalla äänellä ryystäen sellaisia määriä, että seurakuntalaisille jäi vain rippeet jaettavaksi. Monet olivat hänen laiminlyöntinsä ja rikoksensa. Ihmiset sietivät häntä silmissään vain hänen tyttärensä takia. Siinä, missä isä oli jumalaton, juoppo ja huorintekijä, tytär oli itse viattomuus. Pahaa tekoa hän ei tehnyt. Pahaa sanaa hän ei sanonut. Pahaa ajatusta hän ei ajatellut. Puolet päivät hän vietti polvistuneena rukoukseen anoen omia ja isänsä syntejä anteeksi Jumalalta.

Vaan sattuipa, että pitäjään muutti uusi kauppias, Skaiti nimeltään. Hän oli luihu niin ruumiiltaan kuin mieleltäänkin. Muutamassa vuodessa hän oli kähminyt pitäjäläisten rahoja itselleen niin suuria määriä, että häntä taittiin kutsua pitäjän ja ehkäpä koko läänin rikkaimmaksi mieheksi. Vaikka papin tytär oli vähäverinen ja kalvakka näöltään, oli hän kuitenkin säädyltään arvokkain kylän neitsyistä. Siksi Skaiti iski silmänsä häneen. Keskustelu isän kanssa oli helppo. Pontikkavelkojen anteeksianto ja lupaus ilmaisista viinoista koko loppuiäksi riitti huomenlahjoiksi. Siihen aikaan isä määräsi, kenelle tyttäret annettiin, eikä tyttärillä ollut siihen sanomista. Nyt sai papin tytär kuulla, että hänet oli annettu saidalle ja irstaalle Skaitille vaimoksi. Mitkään pyynnöt ja rukoukset eivät vaikuttaneet isään. Hän oli lupauksensa antanut Skaitille, eikä hänellä ollut varaa tahi rohkeutta sen perumiseen.

Ylen järkyttynyt oli papin tytär. Kyynelsilmin hän kulki kaiket päivät. Yöt hän vietti rukouksessa polvillaan vuoteensa ääressä. Mutta Herra oli määrännyt hänelle koettele­muksen, eikä tullut avuksi. Hääpäivä lähestyi ja aina suuremmaksi kävi neidon epätoivo. Viimein se oli oleva huomispäivänä. Skaiti juhli saavutustaan tarjoilemalla viinaksia tutuilleen. Pappi ei voinut pysytellä poissa juomingeista. Juopottelu ja remuaminen jatkui aamuun asti. Mutta keskiyön hetkellä papin tytär teki päätöksensä. Hän keräsi muutamia vähäisiä tavaroita ynnä Uuden Testamentin nyytiksi käteensä ja poistui synnyinkodistaan ikkunan kautta. Kuu valaisi hänen tiensä suoraan korpeen ja aina vain eteenpäin synkänmustien kuusten siimeksessä.

Neito kulki ja kulki kohti kuuta hetkeäkään levähtämättä. Oksat ja kannot raapivat hänen jalkansa verille, pöllöt ja lepakot suhahtelivat hänen korviensa vieritse, susilauma ulvoi jossain kauempana. Mutta hän ei välittänyt mistään. Hän seurasi vain kuuta. Kun kuu viimein laski, syttyi virvatuli edessäpäin. Kun hän lähestyi sitä, se sammui ja toinen syttyi kauempana. Viimein nousi päivä. Vaeltaja kaatui uupuneena pienen aukion nurmelle ja nukahti oitis.

Kun hän heräsi painajaisten täyttämästä unesta, oli kirkas päivä. Ensimmäinen, joka osui hänen silmiinsä oli hirrestä karkeasti rakennettu pieni mökki. Sen seinät olivat harmaantuneet ja katolla kasvoi paksu sammal. Tyttö nilkutti mökille ja työnsi viimeisillä voimillaan oven auki. Huone näytti asutulta. Kaikki oli siistiä ja ihana lämpö täytti huoneen. Ovea vastapäätä seinän vieressä oli sänky. Hän ojensi itsensä sille ja nukahti taas. Meni useita tunteja, ehkä kokonainen päivä ennenkuin hän havahtui uudelleen. Ja kun hän avasi silmänsä, hänen edessään istui jänis. Neito kertoi jänikselle tarinansa. Jänis liikuttui siitä suuresti ja otti papin tyttären kanssaan mökkiin asumaan.

Skaiti järjesti monta etsintäretkeä löytääkseen kadonneen saaliinsa. Mutta joka kerta hän veti vesiperän. Milloin koirat eksyivät metsään, milloin nyrjähti nilkka kannossa, milloin tuli raesade keskellä kauneinta kesäpäivää. Lopulta hän heitti turhat ponnistuksensa ja otti vaimokseen koulun uuden opettajattaren, joka vasta muuttaneena ei mitään Skaitin mustasta maineesta tiennyt.

Vierähti moniaita vuosia niin, että metsään juosseesta papin tyttärestä ei kuultu sanaakaan. Sitten eräänä pimeänä yönä koputettiin papin nuoremman tyttären ikkunaan. Vanhempi sisko oli siellä. Hyvässä lihassa hän oli, mitä hienoimmat vaatteet päällä. Sisarelleen hän sanoi

  • Tulin sinulle kertomaan, ettet turhaan huolehtisi. Kaikki on minulla hyvin. Hiisi on minua kosinut ja minä olen hänelle suostumukseni antanut. Muutan vuoreen Hiiden kartanoon. Sieltä ei ole paluuta, vaan joka sinne menee, on sinne jäävä lopuksi iäkseen. Jää nyt hyvästi sisareni.

Näine sanoineen hän lähti takaisin pimeään. Kuului vain hevoisten kavioiden ankara kapse kun kuusivaljakko lähti raviin suuret vaunut perässään. Sen koommin ei papin tyttärestä kuultu, ei nähty. Sysimökkiä jotkut etsivät yöpyäkseen siellä metsästys­retkillään. Mutta sitä he eivät löytäneet.

Riihitonttu

Joku seisoi pöydän vieressä. Se oli Anselmi, kukapa muu siihen olisi osannut hiipiä yhtä huomaamatta. Tonttu oli ottanut lakin päästään. Sen päälaella oli iso kiiltävä kalju. Se loisti erityisen hyvin, koska tonttu lyhyytensä lisäksi katsoi alas lattiaan.

  • Eihän näin pitäisi, mutta kun sinä, siis te herra …, tuota siis …, niin ystävällinen … ajattelin, … kun tässä on vähän hankaluutta, … eikä hän ole ehkä ansainnut ihan …

  • mitä? Mikä? Kuka ei ansainnut?

  • Jalmari.

  • Kuka Jalmari?

  • Jos me tuota … ulkona … metsässä. Jos hän jaksaisi … siis viitsisi … niin ystävällinen, että rohkenin ...

Pekka heitti keltaisen sadetakin niskaansa, otti saappaat ja painui tontun perässä ulos sateeseen. He menivät saunan ja aitan välistä lepikkoon ja etenivät satakunta metriä. Tonttu kulki edellä vilkaisten vähän väliä taakseen, että Pekka varmasti seurasi. Kulku oli vaikeaa, sillä leppien seassa oli tuomia, jotka olivat kaatuneet maahan ja niiden jokaisesta oksasta oli kasvanut pieni runko, mikä mihinkin suuntaan. Jokaisen pusikon läpimeno merkitsi, että lehdistä valui vettä päähän ja kaula-aukosta alas niskaan. Viimein puolisen tuntia rämmittyään he pysähtyivät. Aivan heidän edessään oli kivikasa. Kivet olivat pyöreitä ja melkein saman kokoisia. Kasa oli muodoltaan kuin muurahaispesä, mutta paljon isompi.

  • Tuota, tässä se nyt olisi. Siis … tuota, siis tuota niin.

  • Mikä tässä nyt olisi? Kivikasa.

  • Tuota … Jalmari.

  • Onko tämän kasan nimi Jalmari?

  • Ei vaan Jalmari asuu täällä. JALMARI, tule ulos,

Anselmi huusi kovalla äänellä. Pekka asettui kasan reunalla olevalle tasaiselle kiveelle istumaan. Selkä oli märkä, kasvot ja päälaki tietysti myös. Pekkaa alkoi harmittaa. Tonttu oli hullu. Miksi tällaisessa sateessa piti tulla katsomaan kivikasaa, jonka nimi oli Jalmari?

Pekan jalkojen edessä maassa oleva lattea kivi nousi ja kääntyi nurin äskeisen paikkansa viereen. Aukosta kiipesi esiin toinen tonttu. Se oli suunnilleen Anselmin kokoinen, mutta näytti paljon vanhemmalta. Uuden tontun vaatteet olivat monista paikoista rikki ja joka paikasta likaiset. Myös tontun naama oli saviläiskien peitossa.

  • Oletko sinäkin tonttu?

  • Olen. Minä olen Jalmari, riihitonttu.

  • Eikö riihi ole jonkinlainen rakennus? Tässähän on vain kivikasa.

  • Tässä oli ennen riihi. Mutta se paloi kauan sitten. Minä menin asumaan kiukaan alle, kun ei muutakaan paikkaa ollut. Kiuas on vähitellen hajonnut. Nyt se ei pidä enää ollenkaan vettä. Minun on kylmä, kun vaatteet ovat aina märät.

Anselmi oli taas ottanut lakin päästään ja katseli alas.

  • Minä … tuota, ajattelin, että Jalmari … voisi muuttaa mökille. Olisi lämpimämpi.

  • Mikä siinä, mitä se minulle kuuluu. Muuttakoon vaikka saunaan.

  • Sellainen on mahdotonta. Ei sellaista tehdä. Minä … siis sauna kuuluu saunatontulle.

  • Vaikka navettaan sitten.

He palasivat mökille, tällä kertaa Pekka etummaisena ja tontut hänen jäljessään. Hulluudessa ei näköjään ollut rajaa. Mikähän tonttupaimen hänestä vielä tulisi? Pihassa Jalmari alkoi ujostella. Eihän hän mitenkään voisi mennä navettaan. Jospa hän voisi mennä kellariin. Olisi jotenkin tutumpi. Niin sovittiin ja Jalmarista tuli kellaritonttu. Kellariin kannettiin vanha penkki ja pari puulaatikkoa navetasta. Jalmari vakuutti olevansa täysin tyytyväinen. Pekka meni päätään pyöritellen mökkiin ja pani oven sisältä salpaan.

Oja 1

  • Päivää isäntä. Ostaisin vähäsen perunoita.

  • Kas Pekkahan se siinä. Päivää – päivää. Ainahan niitä perunoita. Ei vain ole täällä kartanolla. Minulla on iso kellari tuolla kauempana perunamaiden luona. Sieltä sitä joutaa vaikka autokuormallinen tai useampikin. Olen odotellut, että hinnat nousee. Niin hyvä paikka on perunoille, että olen pitänyt niitä isomman alan. Hiekkamaata ja viettää etelään. Siellä niitä kasvaa melkein itsestään. Vaan mennäänpäs. Minulla on siellä pontikkapannu vajassa. Hyvä keitellä siellä, kun ei ole esivalta vahtimassa ihan vieressä.

He menivät traktorille. Mansikka-aho asettui pukille ja Pekka peräkärryyn. Matka ei ollut turhan pitkä, kävellen se olisi sujunut nopeammin. Kellari oli töyrään alla, sen pohjoisrinteellä hiekkaharjuun kaivettuna. He menivät sisään. Isäntä mätti Pekalle ison muovikassin vastusteluista huolimatta pullolleen. Ei kuulemma jaksanut kahden perunan takia näin pitkälle. Kellari lukittiin. Isännällä oli muutakin asiaa.

  • Tulepas Pekka katsomaan tänne. On meinaan pelit ja vehkeet.

Hän avasi kellarin vieressä olevan varastorakennuksen oven. Varastossa oli kaikenlaista maanviljelyssä ja asumisessa tarvittua ja sitten hylättyä kamaa hevosäkeestä alkaen pulsaattoripesukoneeseen.

  • Ainahan niistä saattaa saada osia johonkin.

Isäntä johdatti Pekan yläkertaan ja siellä lukitun oven kautta pieneen perähuoneeseen. Siellä ei ollut vanhoista kamoista tietoakaan. Iso laite seisoi keskellä lattiaa. Siihen johti sähköjohtoja ja muoviletkuja. Pekka hämmästyi niin, että ei saanut sanaa suustaan. Onneksi isäntä ei jäänyt odottamaan ihasteluja.

  • Katsopas vaan tätä. On jotain toista kuin se vanha tehdas. Kaikki on kontrollissa. Lämpötilat ja paineet mitataan monesta kohtaa. Ja tuo vehje tuossa kertoo heti liemen pitoisuuden. Noista hanoista ja vipusista pystyy säätämään sen kymmentä asiaa. Ostin yhden tehtaan konkurssista. Keittivät sillä liimaa toi jotain muuta turhaa ainetta. Minä sitä olen vähän kokeillut. Kyllä se toimii, mutta huonosti. Säätimet eivät ole kohdallaan. Ajattelin sinulta kysyä, että osaatko lukea tuota …

Isännän puhe katkesi äkkiä. Hän tuijotti ulos. Äkkiä hän ryntäsi ulos ja töyrästä ylös jättäen kaikki ovet auki retkottamaan. Pekka lähti perään. Isäntä seisoi töyrään päällä huitoen käsillään raivosta pihisten.

  • Voi sun perkeleen perkeleen perkele! Näetkö nyt tuota. Keskelle perunamaata. Koko pelto on pilalla.

Ison perunapellon halki oli kaivettu valtava oja. Se oli pari metriä syvä ja hyvin leveä. Kummallakin puolella oli korkea maavalli.

  • Se on tuon ketkun tekosia. Halusi tehdä ojan, että kuivattaisi peltojansa. Lupasin, että saa laittaa tuonne taakse rinteelle. Kyllähän siellä vesi juoksee, kun laittaa syvän ojan. Ja se on nyt tässä keskellä perunamaata. Se on tehnyt sen tahallaan. Minä vielä opetan sen ojaa kaivamaan. Pitäköön vetensä. Vielä nähdään!

Pekka meni perunoineen. Isäntä jäi paikoilleen. Hänen kätensä heiluivat kuin tuulimyllyn siivet. Hänen suunsa sylki uhkauksia ja kirouksia naapurilleen Jyrkkänevalle. Vaikka Mansikka-aho ei häntä nähnyt, hän arvasi – eikä aivan väärin – että Jyrkkäneva oli piilossa kuuloetäisyydellä. Ja tietenkin näköetäisyydellä nauttimassa Mansikka-ahon hurjasta elehtimisestä. Pekka pani ohi mennessään traktorin käyntiin ja väänsi kaasun isolle. Tasainen jyrinä peitti Mansikka-ahon mesoamisen.

Tenttutonttu

Tonttu ryntäsi sisään läähättäen lakki kädessä. Pekka jäi tuijottamaan sen puolikaljua päälakea ja lyhyitä harmaita hiuksia. Tonttu yritti ja yritti saada henkensä tasaantumaan sen verran, että sai puhetta syntymään.

  • A-apuun. Nopeasti ennen kuin se tekee jotain hirveää.

  • Mikä? Kuka?

  • Jalmari.

  • Mikä Jalmari?

  • Riihitonttu.

  • Ai niin.

Tonttu oli täysin hermostunut. Se odotti availlen ja sulkien ovea. Pekka kiskaisi lenkkarit jalkaansa ja lähti tontun perään nauhat auki. Navetasta kuului hirveä huuto ja ryminä. He juoksivat sisään. Riihitonttu seisoi keskellä lattiaa vanha puinen lapio kädessään. Se huitoi lapiolla ympäriinsä. Puiset kirnut, maitotonkat ja muut tavarat kolisivat kovalla äänellä lapion osuessa niihin. Riihitonttu muuttui aina vain hurjemmaksi. Äkkiä se heitti lapion pois ja asettui uikuttaen suuren vesisaavin eteen. Riihitonttu pysyi siinä kontallaan koko ajan ulisten ja hytkyen edes takaisin. Anselmi-tonttu kurkisteli ulkopuolelta oven karmin takaa.

  • Tee jotain. Jalmari on tullut hulluksi. Se särkee kaiken.

Pekka otti tukevan otteen takaapäin ja kantoi sätkyttelevän riihitontun ulos aitasta ja laski sen keskelle pihamaata. Jalmari nousi istumaan. Se katseli pöllähtäneenä ympärilleen ja haroi molemmin käsin sotkuista tukkaansa.

  • Mikä sinun tuli?

  • Hiiden väki ajoi minua takaa. Hiisi halusi viedä minut vuoreen.

Jalmarin silmät valuivat kiinni. Se kellahti nurin ja kohta tasainen kuorsaus paljasti sen nukkuvan. Pekka huomasi nyt vasta, että Jalmarilla oli nyt samanlaiset vaatteet kuin Anselmilla, vain kuluneemmat. Liian lyhyet hihat ja lahkeet paljastivat, että ne eivät olleet pelkästään saman näköiset vaan niiden täytyi olla Anselmin vanhat vaatteet. Pekka havahtui ajatuksistaan ja lähti takaisin aittaan.

  • Tulehan, Anselmi.

  • E-en minä, tai k-kyllä, he-heti.

  • Mistä se Jalmari noin riemastui?

  • Mistä minä sen tietäisin?

  • Tässä on jotain tuttua. Eikös Jalmari ole perso viinalle?

  • Oo-on.

  • Vaikka Koskenkorvalle. Tai pontikalle.

Tilanne näytti nyt valkenevan Anselmille. Se alkoi kaivella navetan nurkkia. Lopulta se veti esiin kilisevän pärekorin. Kori oli täynnä vanhanaikaisia viinapulloja. Kaikissa oli korkin tilalla puinen tulppa. Yksi pullo oli avoinna ja puoliksi tyhjä. Jalmarin sekopäisyydelle oli löytynyt selvä syy. Jalmarin käyttäytyminen ja Pekan kokemukset isännän pontikkaoluesta kertoivat, että Jalmari oli löytänyt lisää Ibrahimin pontikkaa. Ja näissä pulloissa ainakin oli kärpässientä mausteena. Pekka käänteli vajaata pulloa käsissään. Hän ojensi pulloa Anselmille.

  • Tekisikö sinunkin mieli vähäsen?

  • Ei missään tapauksessa. Minä olen täysin raitis. Sitäpaitsi minä en pidä viinasta! Joisin vain olutta, jos en olisi raitis.

  • Viedäänpäs, Anselmi, nuo viinat parempaan talteen.

Pekka tarttui korin kahvaan. Tonttu tarttui toiseen ja yritti kantaa puoleltaan, mutta pikemminkin roikkui mukana kuin kannatti koria. Jalmari oli herännyt ja istui surkean näköisenä nurmikolla. Se lähti seuraamaan heitä. Mökissä se jäi seisomaan paikoilleen tärisevänä ja hikoilevana. Se tuijotti viinakoria himokas katse silmissään. Humala on tullut Jalmarille nopeasti ja rajuna. Yhtä nopeasti ja yhtä rajuna iski nyt krapula. Pekka huokasi ja otti olutpullon jääkaapista. Hän kaatoi suurimman osan omaan lasiinsa ja laittoi pullon pöydälle.

  • Otahan Jalmari tuosta, jos se vaikka auttaisi.

  • Hyi olkoon, minä en voi sietää kaljan hajua.

Jalmari meni ulos täristen ja voihkien. Anselmi jäi istumaan pöydän ääreen hermostuneen näköisenä. Pekka nosti viinakorin vaatekaapin perälle ja laittoi vielä painavan matkalaukun sen päälle. Sulkiessaan kaapin hän huomasi tontun hävinneen. Olutpullo oli tyhjä.

Hiiden nimi

Yhtä varmasti kuin sauna oli hyvin siivottu ja huolella lämmitetty, ilmestyi tonttu puolisen tuntia Pekan saunomisen jälkeen mökkiin oluthaarikka kädessä. Pekka ei hennonut kieltää siltä sen kovin himoitsemaa iltamukia. Miksipä olisikaan. Mutta voisihan tontulta udella tietoja oluen äärellä. Anselmi oli kovin vähäpuheinen, eikä pieni määrä sen kieltä kirvoittanut. Umpihumalaan hän ei uskaltanut tonttua juottaa. Alkaisi vielä riehumaan samaan tapaan kuin Jalmari muutamaa päivää aiemmin. Tänään Pekka vei pullon tuttuun tapaan haarikan yläpuolelle, mutta ei kaatanutkaan.

  • Kuulehan Anselmi, jutellaankos tänään tontuista ja muista metsä asukkaista?

Anselmi tuijotti pulloa hievahtamatta. Kun se ei liikahtanut, hän nyökkäsi hitaasti päällään ja veti happamen ilmeen naamalleen. Pekka kaatoi haarikan puolilleen. Tontun ilme ei parantunut. Se nosti haarikan huulilleen ja joi hitaasti pienen kulauksen, kuin se olisi ollut kultaakin kalliimpaa elämän nektaria.

  • Olen huomannut, että et oikein pidä, jos sinua puhuttelee nimellä. Mistähän se johtuu?

  • Hmph!

  • No, sanohan nyt, Anselmi.

  • Tontun on toteltava, jos sitä puhutellaan nimeltä. Eikä valehdella saa.

Tonttu muuttui entistäkin happamemmaksi. Pekka kaatoi lohdutukseksi haarikan täyteen reunoja myöten. Tontun ilme kirkastui, mutta Pekalla oli vielä kysyttävää.

  • Onko täällä muita maan asukkaita kuin te tontut?

  • Ei ole ei.

  • Sanohan, An-sel-mi, onko lähiseudullakaan.

  • Hi-hi-hiisi asuu jossain.

  • Missä jossain?

  • Mi-mi-mi-minä en uskalla sanoa.

Tonttu oli muuttunut aivan kalpeaksi ja ryysti olutta kovalla äänellä tärisevin käsin. Pekka ei kiristänyt sitä enempää Anselmi-nimeä käyttämällä vaan johti keskustelun vaarattomampiin aiheisiin.

Oja 2

Pekka oli Skaitin kaupalla. Oikeastaan hän ei tarvinnut mitään, mutta teki mieli lähteä jonnekin, jossa näkisi muutaman ihmisen, täysjärkisen tai ei, ihmisen kuitenkin. Vihainen tuuli pyöritti tyhjiä pahvipakkauksia ympäri pihaa. Kauppias Skaiti juoksi niiden perässä yrittäen pyydystään niitä käteensä. Ehkä tänään ei ollut paras päivä jututtaa kauppiasta. Hän meni sisään. Kaupassa oli vain pari mummoa asiakkaina ja vanha valkotukkainen mies kassana. Paljoa Pekka ei Skaitin kaupasta yleensäkään tarvinnut. Jääkaapissa oli voileipiä niin paljon kuin ikinä jaksoi syödä. Jos jotain piti korjata, tarvitsi vain vihjaista isännälle ja asia hoitui. Pekka otti varmuuden vuoksi pari pakastepitsaa, tuoremehua ja suklaata. Oikean värinen suklaa oli tietysti lopussa, kuten useimmiten.

Valkotukkainen kassamies tervehti ystävällisesti. Hän sai noihin muutamaan sanaan kulumaan käsittämättömän pitkän ajan. Saatuaan tervehdyksen valmiiksi hän veti mehun kassan viivakoodilukijasta. Iloisen piippauksen hän kuittasi lauseella: selvittiinpähän tästäkin. Sama toistui suklaan kohdalla. Pekka tiesi, että sama lause olisi toistunut, vaikka hänellä olisi ollut sata tavaraa kärryssä. Hän oli jo niin tottunut siihen, että ei jaksanut hämmästyä tai huvittua. Mies kuulutti summan ja Pekka ojensi kortin. Maksusta tuli valmista parissa minuutissa.

Auton ovella Pekka huomasi, että tavaroita oli liikaa käsissä. Hän työnsi suklaalevyn housujen vyötärön sisään, jotta sai vapaan käden auton avaimille.

  • Kas vain. Oman kylän poikia. Pekkahan se siinä, päivää-päivää.

  • Huomenta Jyrkkäneva. Joko on vilja alkaa kypsymään?

  • Sen perkele! Kauraa kylvin, vaikka olisi pitänyt kylvää riisiä. Minä sen ketkulaisen vielä nyljen.

  • ?

  • Sen paskiaisahon tietysti. Meidän laskuoja on tukossa. Oli kelmi hakenut vesioikeudesta päätöksen, että ojaa ei tarvita. On sen täyttänyt ja työntänyt maat valliksi rajalle. Ja lasku tuli minulle. Mutta sillä pyyhin kyllä sanonko mitä.

Jyrkkäneva oli niin täynnä huolta ja tuskaa, että unohti kysyä, mitä Pekalle kuului tai kehottamaan häntä sanomaan selvät sanat Mansikka-aholle. Viimein hän rauhoittui, tempasi muistilapun taskustaan ja juoksi kauppaan. Pekka nosti ostoksensa autoonsa. Mahassa tuntui outo tuntemus, kylmä ja tahmea. Hän kaiveli kädellään paidan alta. Käsikin tuli tahmeaksi, silmin katsottuna se oli ruskean mönjän peitossa.

  • Vessapaperi olisikin tarjouksessa,

viereen ilmestynyt Skaiti sanoi.

* * *

Reidar kerskuu manalan matkallaan

Pekka tunki ylettömät vessapaperiostoksensa vaatekaapin pohjalle kiukusta puhisten. Että piti riepottaa viatonta ihmistä. Hän päätti etsiä Ibrahimin kirjasta sellaisen loitsun, jolla Skaitin ja muut pölvästit saisi kuriin.

Reidar pyyteli luonaan käymään ja minä sitten lähdin. Kolmatta kuukautta meni sinne kävellessä, minä kun en ole niin hirmuisen nuori. Reidar heti ylvästelemään, että hän lentää kuin kokkolintu kaukaiseenkin paikkaan. Ei tarvitse muka kävellä. Tiedä hänestä. Unissaan lentelee. Mutta asiana sillä oli vasiten näyttää, mitä sillä rummulla aikaan saadaan muutakin kuin sekavia unia. Manalassa kertoi hän käyneensä monet kerrat. Nyt hän näytti oikein, miten se käy. Alkoi rummuttaa erikoisella rytmillä ja samalla pyöriä ympäriinsä. Mutisi hän myös kummallista puhetta. Kunhan pitää jotain ääntä, selitti myöhemmin. Nopeammaksi kävi rummutus ja sitä nopeammin pyöri Reidar. Äkkiä hän syöksyi ovesta ulos. Minä perässä. Omin silmin näin, kuinka hyppäsi suoraan lähteen silmään ja hävisi näkymättömiin. Istuin siihen lähteen vierelle vartoomaan ja olin siinä paikallani kaksi tahi kolmekin tuntia. Yht'äkkiä Reidar ponnahti lähteestä ylös pää edellä. Ihan se oli punainen ja hengästynyt.

Kun otimme iltasta, alkoi Reidar kertomaan Manalassa käynnistään. Oli hän siellä nähnyt sekä isänsä että äitinsä. Nämä olivat kovin iloisiksi tulleen pojan vierailusta. Mutta kovin olivat varoittaneet, että jos sotilaat saavat tietää hänen olevan elävän, niin huonosti hänen käy. Juuri olivat olleet aterialle ryhtymässä, kun sotilaita oli tullut paikalle ja Reidar oli kiiruusti lähtenyt paluumatkalle.

Kun olimme maistelleen Reidarin sieniviinaa, kertoi hän vanhempiensa hänelle sanoneen, jotta raha-aarre oli kätkettynä aivan Reidarin talon lähistölle. Me sitä rupesimme lapion kanssa etsimään. Ja myös löysimme vanhan nahkapussin maahan kaivettuna. Siellä oli sisällä kymmenittäin vanhoja rahoja. Lieneekö totta Reidarin kertomus vai lieneekö itse ne rahat haudannut?

Kotia palasin minä lentäen, kun Reidar oli minut matkaan rummuttanut. On jo vain minullakin manalaan menneiltä kysyttävää. Heti lähden kunhan löydän manalan oven. Pyöreän muotoinen vesi on oikea paikka, sanoi Reidar. Mutta mistä minä sellaisen saan tietooni? Yhtään lähdettä ei ole kilometrienkään etäisyydellä. Ja vielä on tehtävä oikea juoma. Reidar minulle neuvoi. Pulloon pontikkaa on silputtava puolikas kärpässienen lakista. Puoli vuotta pitää antaa hautua, sitten laskea kankaan läpi ja laittaa takaisin pulloon. Sitä on otettava ensin puoli pullollista, sitten kovaan saunaan ja sen jälkeen loput. Kun kaikki on juotuna, voi alkaa rummutuksen tai määrätä tonttu tai muu tohelo rummuttamaan. Niin alkaa Manalan retki Reidarin puheen mukaan helpommin. Kun on kokenut kuten Reidar sanoi itse olevansa, voi jättää pontikan pois ja rummuttaa sen verran pidempään. Pontikka onkin paras keittää hetikohta. Juoman teen sitten syksymmällä, kun on sieniä.

No johan oli. Manalaan ja takaisin. Tuosta noin vain. Taisi Ibrahim kirjoittaa pelkkää humpuukia itsensä iloksi ja muita narratakseen. Tai ehkä Reidar oli pitänyt häntä kerta kaikkiaan pilkkanansa.

* * *

Huomasi kyllä, että mökki oli varustettu muinaisaikojen ihmisiä varten. Säilytystilaa oli astioille ja vaatteille, mutta ei esimerkiksi kirjoille. Ibrahimin muutamat kirjat suuri muistikirja mukaanlukien olivat olleet varmaan aina pöydän päässä ikkunan alla. Mutta Pekalla oli kerta kaikkiaan liikaa papereita pöydällä säilytettäväksi. Lattialle ei voinut jättää mitään papereita. Ne olisivat emännän siivouksen jäljiltä läpimärkiä. Vaatekaapin ainoa hylly oli täpötäynnä pontikkapulloja. Ainoa paikka, jossa niitä voi pitää oli naulakon päällys. Sinne olikin kertynyt melkoinen kasa. Pekka etsi Hiidenvuorta koskevia muistiinpanojaan. Yksi paperinippu putosi levälleen lattialle. Se oli lapsuuden aikainen satu, jonka Pekka oli tulostanut kaupungissa käydessään. Hänen oli ollut tarkoitus lukea se loppuun, mutta unohtunut se oli muiden papereiden joukkoon. Hän selasi nopeasti jo lukemansa sivut ja Susi-Kustaa-höpötykset.

Vanheni pappi ja kuoli. Vanheni myös papin kotona oleva tytär ja kuoli hänkin. Tyttäristä vanhimmasta ei enää mitään kuultu. Hänen olinpaikkaansa eikä liioin sysimökkiä ei etsimälläkään löydetty. Vähitellen ihmiset alkoivat pitää taruna ja lasten satuna koko mökkiä ja kaikkia sen tapahtumia. Aika kului ja asutus levisi yhä kauemmas ja kauemmas korpeen. Talo nousi toisensa jälkeen. Uusia kyliä muodostui, niihin rakennettiin ensin kappeli ja sitten kirkko. Kaukainen vuori, jonne papin tytär oli tarun mukaan mennyt hiiden vaimoksi, ei ollut enää kaukainen vaan varsin lähellä lähimpiä taloja. Mutta sitten tapahtui kummia. Uudistilat, jotka tehtiin vuoren juurelle, eivät menestyneet. Mikään ei kasvanut vastaraivatuissa pelloissa. Rakennukset eivät pysyneet koossa. Hirret nousivat paikoiltaan. Rautanaulat katosivat nurkkalaudoista. Mutta siinä ei ollut vielä kaikki.

Jouluaaton iltana oli vuorta lähimmän talon väki palaamassa kirkosta. Lunta pyrytti ankarasti ja he päättivät kulkea vuoren juuren yli menevää kapeaa kärrypolkua pitkin, koska se oli ankaran kuusikon suojassa eikä tuisku päässyt lakaisemaan sitä täyteen. Juuri kuin he olivat vuorta lähinnä, kuulivat he sydäntä karmaisevan huudon. Valoa hohtava naisen hahmo seisoi vuoren huipulla ja huusi: ”Auttakaa, auttakaa, pelastakaa minut Hiiden käsistä”. Kaikki pelästyivät näkyä suuresti. Naishahmon ääni viilsi heitä selkäpiihin asti. Muutoin eläinrakas isäntä otti piiskan ja ruoski hevostaan päästäkseen pois vuoren läheisyydestä ennenkuin muuta tapahtuisi. Mennessään he kuulivat naisen sydäntä särkevät huudot vielä moneen kertaan. Sen jälkeen kukaan ei ole uskaltautunut pimeän aikaan vuoren läheisyyteen. Ihmiset aprikoivat näkemäänsä moneen kertaan. He tulivat siihen tulokseen, että vuorella näkynyt naishahmo oli hiiden kanssa naimisiin mennyt papin tytär. Hiisi ei antanut hänelle rauhaa edes kuoleman jälkeen, vaan sieluparan täytyi palvella hiiden oikkuja ja himoja yöt päivät.

No johan oli. Kummallista. Hiisi ja vuori. Voisiko tuolla metsän takana oleva Hiidenvuori olla ollut sadun kertojan innoittajana? Naapurit olivat viittailleet moneen kertaan, että Hiidenvuorelle ei ollut hyvä mennä. Pekka päätti ottaa selvää, mitä vuorella oikein oli. Hän jätti sadun lukemisen kesken. Hän tutkisi vuoren ensin ja lukisi vasta sitten, miten satu jatkui. Sadun ihmiset olivat nähneet näkynsä yöllä. Yöllä menisi myös hän vuorelle. Kuu oli suurenemassa. Kun tulisi pilvetön ilta, hän lähtisi vuorelle. Jos jotain tapahtuisi, se tapahtuisi vain hänen päässään. Mitään vaaraa ei ollut.

* * *

Täydenkuun ilta ei ollut kirkas, vaan päinvastoin raskaat pilvet valuivat hitaasti pitkin taivaan lakea alas Hiidenvuorelta ja kohti järveä. Pekkaa harmitti. Satukirjan tulostenippu oli pöydällä. Mutta nyt se sai jäädä sivuun. Hän avasi Ibrahimin muistikirjan ja selaili sitä eteenpäin. Tylsää selitystä, miten mikäkin päivä oli mennyt. Mutta sitten Ibrahim oli keksinyt puuhaa itselleen.

Teinkin mäskin heti seuraavalla viikolla Reidarin luona käynnistä. Muutenkin oli pontikka loppumassa. Vielä kävi Mansikki valittamassa, että jos en maksan vuokraa, niin voisin edes opettaa hänelle, miten tehdään oikein kunnon pontikka. No minä hain Mansikan kellarista vanhoja nauriita, sellaisia, jotka jo olivat lykänneet pitkän kasvun ja olivat oikein sokerisia. Tiinun vein saunaan, että kävisi lämpimässä nopeammin. Pari päivää kun oli mennyt, kävi että ropelsi. Vaan sattui niin, että tonttu oli muuttanut aittaan ja sauna oli kylmänä, kun menin illalla kylpemään. Viikon verran lämmittelin sitten saunan itse. Sen jälkeen mäski oli valmista. Mansikin pyysin katsomaan ja menin aittaan keittämään. Navettaan ajattelin ensin mennä, mutta tuli mieleeni, että Mansikki saattaisi siitä hermostua,ajatella, että hänen nimestään jotenkin vihjailtiin.. Pannun kunnostin ja laitoin mäskin sinne. Aitassa ei ollut tulisijaa. Mutta luin tulen luvun ja sain mäskin kiehumaan. Mansikki sen nähdessään alkoi tärisemään kuin pieni lapsi. Tonttu vielä hyökkäsi kimppuun ja yritti kaataa pannun nurin lattialle. Huusi että minä juon liikaa viinaa. Kauha kädessä sen sai hätistää tiehensä. Hullujen kanssa ei pitäisi ruveta viinankeittoon. Vaan tuli siitä kuitenkin jotensakin juotavaa. Mansikki oli vallan innoissaan. Tontun kanssa sen käsistä raahasimme kotiansa emäntänsä hoiviin. Pulloja tuli viitisenkymmentä. Piiloon laitoin jotta ei Mansikki löydä jos vaikka olisin matkoilla.

Hiidenvuorella

Pekka tuli sisään mökkiin, asetti valkoisen paperikäärön kainalostaan pöydälle ja jäi odottamaan. Hän tunsi tonttunsa jo hyvin. Odotus ei jäänyt pitkäksi. Anselmi hiipi sisään huomaamatta, kuin ovi ei olisi ollenkaan auennut. Se hiippaili pitkin seiniä muina miehinä, aivankuin olisi muuten vain iltakävelyllä tai ehkä etsimässä pöllypalloja nurkista.

  • No mikäs? Eikö sauna lämpiä? Ovatko puut loppuneet? Vai etkös osaa lämmittää, kun minä kannoin vedenkin sinne valmiiksi?

  • Sauna on just niin lämmin kuin kuuluukin. Kaikki on valmista. Kun minä laitan saunan, siinä ei luulisi olevan valittamista. Ihan turha tulla tänne valittamaan.

  • Sinähän se tulit tänne valittamaan.

Tonttu avasi suunsa ja sulki sen saman tien. Totta. Hänhän se oli tullut tupaan, paikkaan jonne saunatontulla ei ollut mitään asiaa, ei ainakaan, aikaisemmin kuin isäntä oli kylpenyt, ja jos oli hyvällä tuulella, saattoi tarjota tontulle illallispöytänsä rippeitä. Tonttu hämääntyi entistä enemmän.

  • Älähän huoli. Minä odottelinkin sinua. Tänä iltana lähdemme Hiidenvuorelle.

Tonttu kalpeni ja sen kädet alkoivat täristä. Viisainta sen olisi kiiruhtaa saunalleen ja piiloutua niin hyvin vesisaavien taakse, että isäntä ei sitä löytäisi. Mutta jokin merkillinen voima pidätteli tonttua. Tai ehkä se oli vain Pekan paketista leviävä vastustamaton tuoksu. Pekan hyökkäys oli niin vakuuttava, että tonttu ei edes yrittänyt kieltää mitään Hiidenvuorta olevan olemassa, kuten se oli aina tähän asti tehnyt.

  • Se-se on pappaha pa-paikka. Si-sinne ei pippidä mennä. Ei varsinkaan tontun.

  • Sinne me menemme. Varsinkin tonttu. Tulee kuutamoinen yö. On helppo kulkea. Lähdemme heti saunan jälkeen.

  • Mi-minä en tule. Saunatontun kuuluu olla saunassa. Metsätonttu on metsässä.

  • Aivan kuten haluat. Miksi minä ottaisinkaan sinut vaivoikseni.

Pekka kääri auki pöydällä olevaa paperikääröä. Siitä paljastui ruisleipä, vielä hiukan lämmin, kiviuunissa vähän aikaa sitten paistettu. Leivän reunojen yli oli valunut voinoroja, ei mitään margariinia, vaan voita, Mansikka-ahon emännän eilen kaupasta ostamaa. Leivän kannen ja pohjan välistä törrötti paksuja valkoisia siivuja. Tontun ei olisi tarvinnut avata silmiään haistaakseen ne tuoreeksi kutunjuustoksi. Anselmi ei voinut irrottaa silmiään leivästä. Mitään niin taivaallista se ei muistanut syöneensä vuosikymmeniin.

  • Satuin menemään taloon asialle, kun emäntä oli leipomassa. Hän laittoi minulle lämpimäisen. Otan sen evääksi, kun lähden vuorelle. Tuo leipä on aika iso yhdelle. Taidanpa houkutella metsätontun tai vaikka peikon esiin sen avulla. Jalmari sanoi, että peikkoja asuu vuorella.

Pahuksen lörppäsuu riihitonttu. Hyvä leipä peikolle. Peikolle, laiskurille, ei suinkaan saunatontulle, joka raahasi vesiä kipeän selkänsä kanssa.

  • Menehän siitä katsomaan, että saunassa on kaikki paikallaan. Tulen sinne ihan kohta. Lähden heti kylvettyäni. Sinun ei kannata tulla tänne illalla, oluenkin otan evääksi. Minä palaan vasta joskus aamuyöstä.

Tonttu meni pyyhkien suupieliään hihaansa.

Pekka haki repun kaapista, laittoi sinne villapaidan, kompassin kaiken varalta ja suurieleisesti – niin selvästi että ikkunasta kurkkija sen varmasti näkisi – uudelleen kokoon käärimänsä paketin. Hän otti jääkaapista neljä punakorkkista olutpulloa niin laajassa kaaressa, että puolisokeakin olisi sen ikkunan läpi havainnut.

* * *

Kuu oli jo korkealla pilvettömällä taivaalla. Ilma oli viilentynyt, luultavasti pakastaisi ennen aamua. Hiidenvuoren siluetti piirtyi teräväreunaisena tummana hahmona vähän vaaleampaa taivasta vasten. Tähän asti Pekka oli tullut tuttua polkua myöten, karttaa tai kompassia katsomatta. Tästä eteenpäin olisi hankalampaa. Vuorelle ei johtanut yhtään polkua. Ihmisethän karttoivat koko vuorta. Maasto oli liian vaikeaa sekä marjastajille että puunkaatajille. Kalliossa oli syviä halkeamia, joiden yli ei jaksanut hypätä. Koko yö voisi kulua niissä harhaillessa.

Oli aivan hiljaista. Paikat, joihin kelmeä kuun paiste ei osunut pysyivät niin mustina, että Pekka ei erottanut mitään yksityiskohtia. Mitään ei kuulunut, ei ollut tuulenvirettäkään. Pekka tiesi, että pöllö tai huuhkaja saattoi istua hiljaa oksallaan. Hän oli kuullut riihitontulta niin monta juttua kuusen juurella tai kiven takana piileskelevästä peikosta, että hieno väre kulki pitkin hänen selkäänsä. Hän katseli tarkasti lähiympäristöään, mutta kiiluvia silmiä ei näkynyt pimeydessä. Pekka yritti vääntää väkisin esiin naurahduksen. Kaikenlaiset peikot ja maahiset olivat vain satua, hän sanoi ääneensä. Todellisuudessa niitä ei ollut olemassa. Mutta eihän tonttujakaan ollut. Nekin olivat vain satua … Oliko hän itsekin satua? Eivätkö Martikainen ja Mäkinen olleet vielä enemmän satua kuin tontut? Entä se vilkkuva muovilaatikko? Sehän oli kuin suoraan satukirjan kuvituksesta.

Pekka lopetti turhat pohdinnat. Sadut menivät niinkuin menivät. Niiden kulkuun ei pystynyt vaikuttamaan. Tässä sadussa hän seikkailisi Hiidenvuorella. Tai kävisi siellä ainakin piknikillä. Oli olemassa keino jolla oikea reitti ylös löytyisi. Hän oli valmistellut sen keinon käytön tarpeeksi hyvin. Sen täytyi toimia.

  • Tonttu! Mihin suuntaan on nyt mentävä?

  • Me-mennään kotiin.

Anselmi ilmestyi kuin tyhjästä Pekan eteen.

  • Mennään vaan. Mutta leivän vien aamulla takaisin emännälle. Sanon, että mahani tuli hirveän kipeäksi, kun haukkasin. Hän ymmärtää, että ei anna minulle toista kertaa mokomaa leipää.

* * *

Vuori oli maineensa veroinen. Kallio oli halkeillut monesta paikasta. Muutaman metrin paksuiset kivilevyt sojottivat pystyssä kuin kirjan lehdet. Paikoin ne olivat katkenneet tyvestään ja sortuneet valtavien kivenjärkäleiden muodostamiksi röykkiöiksi. Niiden pitkinä piirtyvät varjot, kuun valkaisemat pinnat ja syvänteiden mustuus saivat Pekan lähestulkoon pelkäämään tai tarkemmin sanoen pelkäämään aika paljon. Tasainen kalina kertoi tontun mielialaan. Asia oli juuri kuten Pekka oli arvaillut sen olevan. Anselmi tunsi Hiidenvuoren, vieläpä tunsi sen tarkasti. Se tiesi, mistä piti mennä, miten jalkansa sijoittaa. He etenivät nopeasti.

Ylempänä maasto muuttui. Se oli tasaisempaa. Rotkoja ei enää ollut, vain yksittäisiä kivenjärkäleitä kylvettynä pitkin tasaista kalliopintaa. Kalliossa oli edelleen seinämiä, jotka olivat paikoin aivan pystysuoria tai suorastaan kallellaan ulospäin. Näissä seinämissä oli useita halkeamia, kuin luolien aukkoja. Mutta tasainen kalliopinta johti jatkuvasti ylöspäin kohti vuoren huippua. Puita oli vain harvassa, nekin kituliaita ja vänkkyräisiä. Maassa makasi paljon kuolleiden puiden runkoja. Monet niistä oli karsittu ja kirveellä siloteltu. Jotkin olivat osittain palaneita kuin metsäpalon jäljiltä.

  • Me-mennään poppopopois. Tä-tämä paikka on kirottu. Puukaan ei lahoa.

Lähimmässä luolassa näytti olevan jotakin. Taskulamppu kiipesi repusta Pekan käteen. Luolassa oli iso kasa puun runkoja, puoliksi palaneita. Samanlainen kasa löytyi kaikista lähistöllä olevista kallioseinämän aukoista.

  • Pappane se la-lamppu poppois. Karhu tulee!

Ehkä nyt oli viisainta uskoa tonttua. He jatkoivat ylöspäin hiljaisuudessa. Pekkakin alkoi vaistomaisesti varoa askeliaan niin, että mitään ääntä ei syntynyt heidän vaeltaessaan kohti vuoren lakea. Maasto muuttui tasaisemmaksi. Ei ollut enää kallioseinämiä, ei halkeamia, ei luolia. Vuoren laki oli laaja, melkein tasainen. Puusto oli edelleen harvaa, mutta puut olivat nyt suuria honkia, moneen suuntaan muhkuraisia, varmaan satojen ja tuhansien vuosien kuluessa kasvaneita.

* * *

Aivan vuoren huipulla oli muita paljon isompi puu, pystyyn kuollut, keloutunut ja katkennut kymmenen tai viidentoista metrin korkeudesta. Pekka kiirehti innokkaana puun luokse ja kiersi sen ympäri tunnustellen kaarnatonta sileää pintaa. Puun takana oli niin iso aukko, että hän mahtui konttaamaan siitä sisään. Puun sisällä oli aivan valoissa. Se oli ontto ylös asti. Ylhäältä tuleva kuunvalo heijastuili vaaleista sisäseinistä ja valaisi puun sisustan niin kirkkaasti, että siellä olisi voinut vaikka lukea. Jopas jotakin! Tämähän oli mitä mainioin paikka pitää taukoa ja syödä eväät. Tonttu oli jäänyt tietenkin ulos tärisemään. Pekka kaivoi eväät repusta ja asettui mukavasti repun päälle istumaan. Hän avasi kovalla äänellä kihisevän pakettinsa. Tonttua ei vain näkynyt. Pekkaa alkoi harmittaa. Hän huusi kovalla äänellä.

  • Nyt saadaan syömistä!

Ääni kaikui puun rungossa vahvistuen monikertaiseksi. Se toistui uudestaan ja uudestaan hiljeten vähitellen. Vitivalkoinen tonttu kömpi sisään kuin kuolemaantuomittu viimeiselle aterialle. Pekka väänsi leivän kahtia ja ojensi puolikkaan tontulle. Sen silmät alkoivat kiiltää ja vesi valui suupielistä.

  • Kohta kuitenkin kuolemme, tonttu sihahti. Hallava karhu tulee. Parempi, että syön tuon leivän kiireesti ennen kuin se on täällä.

Tonttu tarrasi leipään ja alkoi syödä maiskuttaen suutaan kovalla äänellä. Pekka irrotti leipänsä ylä- ja alapuolen, otti pois niiden välissä olleen voipaperin ja alkoi hänkin syödä. Leipä maistui juuri niin hyvältä kuin tuoksuikin. Punakorkkiset olutpullot poksahtivat auki. Ateria jatkui hiljaisuuden vallitessa.

Hiitten menneisyys

Tonttu lojui maassa kippurassa kyljellään kädet jalkojen välissä kämmenet vastakkain. Sen silmät olivat auki, mutta ne näyttivät katsovan jonnekin aivan muualle.

  • Kerrohan, Anselmi, onko täällä oikeasti asunut hiisiä.

Anselmi nousi hitaasti istumaan. Hän oli edelleen aivan kalpea ja nyt sen lisäksi hänen silmänsä olivat kääntyneet niin ylös, että niissä ei näkynyt kuin valkoista. Hän alkoi puhua kummallisella äänellä. Tontun suu nipin napin liikkui. Tuntui kuin äänikin tulisi jostain aivan muualta. Ainakaan se ei ollut Anselmin itsensä puhetta vaan jonkun aivan muun, Anselmin transsissa sana sanalta toistamaa.

Hiidet ovat maan alkuperäisiä valtiaita. Heillä oli suuret kartanot, suuret viljelykset, paljon maahisia ynnä muuta maan väkeä palveluksessaan. Ihmiset tulivat ja ottivat maat ja mannut hiisiltä itselleen. Mutta tällä seudulla asui ylen mahtava hiisi, Agidur nimeltään. Hän asui vuoren onkaloissa, valtavissa kuin kirkkohuone. Siksi tuota vuorta kutsutaan vielä tänä päivänä Hiidenvuoreksi. Kaikki oli Agidurilla vuoressa, mitä isossa kartanossa yleensä on puu­rakennuksissa, asumukset, karjasuojat, riihet ja pajat.

Laajat olivat Agidurilla läänitykset. Ja hyvän huolen hän piti maistaan. Vielä tänä päivänä on Hiidenpelto tuolla, Hiidenniitty täällä. Ne ja monet muut viljelykset ovat hiitten raivaamia jo ennen ihmisten tuloa. Agidur piti ankaraa järjestystä alueillaan. Ihmisiä hän kielsi tulemasta lääniinsä. Jos joku tuli, hänet saatettiin keihäitten kanssa pois. Jos ei totellut, tapettiin. Niin kauan kuin ihmisiä oli harvassa, sopu säilyi. Mutta ihmiset lisääntyivät ja tila kävi heille ahtaaksi. He alkoivat himoita Agidurin maita. Riitaa syntyi ehtimiseen. Ihmisten keskuudessa alkoi kulkea kertomuksia, että hiidellä olisi suuret kulta-aarteet vuoressa. Ihmiset yllyttivät toisiaan ja lopulta he lähtivät suurella joukolla ynnä sotamiehiä muassaan hiittä kukistamaan. Hiidet puolustivat itseään, mutta ihmiset hyökkäsivät kivääreinensä. Paljon hiisiä kuoli, loput peräytyivät vuoreen. Ihmiset tulivat ja löysivät pitkään harhailtuaan tien ylös vuorelle. Ja he löysivät hiitten sisäänkäytävät. Jos niistä meni ihminen, hän ei palannut. Jos lähetti koirat, niistä vain pari tuli takaisin verissänsä. Lopulta ihmiset päättivät savustaa hiidet ulos vuoresta. He täyttivät kaikki luola-aukot puilla ja sytyttivät ne palamaan. Tuuletusaukoista he kaatoivat tervaa sisään ja pistivät tuleen. Terva sytytti hiitten varustukset. Pian Agidurin kartano oli niin täynnä savua, että hiitten oli pakko lähteä. Kaikki tapettiin ja ruumiit viskattiin takaisin luoliin. Luolat paloivat monta viikkoa. Monta ihmistä oli kuollut taisteluissa. Mutta myös luolan sammumista odottavista kuoli yksi toisensa jälkeen. Moni kertoi varmana tietona, että luola oli kirottu. Jokainen, joka sinne meni, olisi kuoleman oma. Ihmiset lähtivät jo ennen kuin tuli oli sammunut. Luola jäi tutkimatta ja tutkimatta se on edelleen. Hiiden salit lienevät tulipalossa sortuneet. Sitäpaitsi, mistäpä hiidellä olisi kulta-aarre ollut. Hyvä kun oli siemenet seuraavalle vuodelle kivisissä aitoissaan.

  • Kuolivatko kaikki hiidet?

  • Vain muutama pääsi pakenemaan. Pohjoiseen lähtivät, Kainuun korpiin, Lapin tuntureihin.

  • Jäikö tänne yhtään?

  • Mistä tuon tiennee. Aikanaan sen kuulet, jos sinuun luottaa haluamme.

  • Koska? Miten?

  • Musta lintu kertoo. Lintu musta. Pahanilmanlintu. Korppi.

Anselmin ilme muuttui punottavan jännittyneestä rennoksi. Koko tonttu lysähti jotenkin kasaan. Tukeva kuorsaus kertoi kohta, että hänen kauttaan ei ollut enää mitään tietoja odotettavissa. Tietoja mistä? Keneltä? Kuka halusi luottaa tai olla luottamatta? Pekka nukahti istualleen reppunsa päälle. Vähän myöhemmin hänkin asettui maahan makaamaan ja asetti repun päänalusekseen.

Kotimatkalla

Tuntui niin lämpimältä ja pehmeältä. Aivan kuin leijuisi avaruudessa. Missään ei ollut patjan muhkuraa, ei peiton reunaa käden alla, ei kylmää ilmaa niskaan puhaltamassa. Nenässä ilma tuntui kuitenkin raikkaalta ulkoilmalta, jopa todellistakin raikkaammalta, suorastaan raikastetulta. Pekka avasi silmänsä. Kuusen oksia. Hän oli siis ulkona. Mutta missä? Illalla hän oli ollut tontun kanssa Hiidenvuorella. Hän muisti tontun kummallisen kertomuksen ja muisti, kuinka oli nukahtanut onttoon puuhun vuoren laella. Mutta nyt hän oli jossain muualla. Pekka nousi pystyyn ja otti pari askelta. Jotain kummallista purua valui hänen päältään. Neulasia ja muuta roskaa. Kasa, jossa hän oli nukkunut, oli muurahaispesä. Hän katsoi käsiään. Muurahaisen puremia ei ollut. Vaatteissa ei liioin ollut kiinni yhtään muurahaista. Hyvä juttu, muuten hän olisi melkoinen nähtävyys. Pesä oli onneksi kuollut. Siinä ei näkynyt liikettä. Mutta yht'äkkiä se muuttui. Miljoona muurahaista lähti liikkeelle ja alkoi pesän korjaamisen hirveällä kiireellä. Jo oli merkillistä. Aivan kuin jokin olisi estänyt muurahaisia liikkumasta, kun hän makasi pesässä. Pekka pani kätensä pesän päälle. Monta muurahaista ilmaisi heti mielipiteensä siitä, kuka pesän oli hajottanut. Mitä tahansa muurahaisille olikin tehty, hän ei ollut sitä saanut aikaan.

Reppu oli siististi kuusen juurella muurahaispesän vieressä. Tonttua ei näkynyt. Vain nokeentunut tonttulakki oli maassa repun vieressä. Pekka huomasi nyt, että myös hänen kenkänsä ja housujensa lahkeiden alapäät olivat aivan nokiset. Nokiläikkiä oli muuallakin hänen vaatteissaan. Mitä se voi tarkoittaa? Mitä oli tapahtunut? Pekasta tuntui, että joku voima tai olento oli kuljettanut häntä niinkuin tahtoi ja lopulta häivyttänyt muistikuvan. Vietiin kuin mätää kukkoa, olisi Martikainen sanonut.

Olo oli kevyt hyvin nukutun aamuyön jälkeen. Pekka päätti mennä kotiin Mansikka-ahon kautta ja udella, mitä siellä tiedettiin Hiidenvuoresta. Hän heitti tyhjän repun selkäänsä, otti tonttulakin käteensä ja lähti reippaasti astelemaan. Vaikka aurinko ei ollut vielä näkyvissä, se kultasi jo itäisen taivaanreunan ja sai ympäristön näyttämään satumetsältä.

Säikähtänyt vieras

Perähovi istui ovisuupenkillä. Vanha mies, harmaatukkainen, vähän köyry, paljon työn sitkistämä. Hänen oikea nimensä ei ollut Perähovi. Se oli ”Perdhovski” tai jotain sen tapaista, ihmiselle mahdotonta lausua. Siksi hän oli saanut lempinimen ”Perähovi” ja viimein alkanut käyttää sitä itsekin. Hän oli maahanmuuttaja tai tarkasti ottaen paluumuuttaja, saapunut maahan jo parikymmentä vuotta sitten. Kielen hän oli osannut jo tullessaan. Maan tapoihin hän oli jo sopeutunut, lähes kokonaan. Perähovi oli antanut narrata itsensä ostamaan pienen maatilan kylän perukoilta, kun oli saanut hyvät avustukset valtiolta. Siitä loukosta hän ei päässyt eteen eikä taakse. Omaa lainaa oli rutkasti. Maatila tuotti sen verran, että konkurssia ei tullut, mutta koskaan ei jäänyt mitään säästöön, mikä olisi tarvittu jonkin muun elinkeinon alkamiseen. Mansikka-ahon isä oli ollut siirtolaisia, saanut menettämänsä tilan korvikkeeksi liki puolet Jyrkkänevan tilasta. Tästä syystä Perähovi piti Mansikka-ahoa muita läheisempänä, melkein sukulaisena. Ja mikäs siinä. Mukavahan sen juttuja oli kuunnella, varsinkin emännän, joka väitti, että hänen miehensä ei useinkaan sanonut sanaakaan koko päivänä.

Perähovi oli istunut penkillä jo hyvän aikaa. Isäntäväki oli lopetellut aamiaisensa, korjannut astiansa, tuominnut sateisen päivän puhdetyöpäiväksi. Isäntä nosti jakkaransa, kirvespölkkynsä ja työkalunsa keskelle lattiaa suoraan lampun alle. Hän otti esille keskeneräisen kirvesvarren, sitä tähtäili, otti vuoluraudan ja tervehti vastatullutta.

  • Mikäpä se Perähovia näin juoksuttaa?

  • Henkiä olen nähnyt, ne minua vainoovat,

sanoi Perähovi ja teki ristinmerkin, senkin eripäin kuin uskossaan turmeltuneet papit nykyisin kirkossa tekevät.

  • Mitä se nyt Perähovi sellaisia? Onko hän ottanut liialti viinaksia?

  • Viinan tippaa ei ole juonut kuukausimääriin. Herra minut moisesta jatkossakin hyvästi varjelkoon. Äilön iltasella olin tulossa polkupyörällä varsin myöhäiseen aikaan kotioni. Koskapa halusin ajoissa ehtiä aamulypsylle, oikaisin tuota Hiidenvuoren vierestä menevää kärritietä pitkin, jonne en yleensä suin surmin mene. Herra varjelkoon minua sinne enää koskaan menemästäkään.

Perähovi teki taas nurinkurisia ristinmerkkejään ja kaivoi pyhimyksen kuvan taskustaan pannen sen viereensä penkille. Mies näytti oikeasti järkyttyneeltä. Niinpä isäntä riensi häntä lohduttamaan ja rauhoittelemaan.

  • Älähän! Hengissäsihän sinä olet. Mikä sinulla hätänä?

  • Kun ajoin vuoren ohi, juuri siitä, missä kallio nousee suoraan ylös aivan tien vierestä, kuulin kauhistuttavan äänen. Kuulosti, että se tuli joka suunnasta, sekä maan päältä että alta yht'aikaa. Ja se kumisi ja kaikui, kuin olisi itse Jumala tahi saatana omassa persoonassaan puhunut.

Perähovi teki taas ristinmerkkejään ja suuteli pyhimyksenkuvaa. Isäntä koitti kääntää päätään poispäin, että ei näkisi moista kuvottavuutta. Totta kai Perähovilla oli omat tapansa, ja eikö hän muka ollut niitä suvainnut, mutta pitikö tulla hänen pirttiinsä niitä harjoittamaan keskellä kirkasta jumalanaamua. Kuitenkin hän arveli, että vieraalla oli oikea hätä mielessään ruumiinsa tai sielunsa puolesta ja siksi hän hillitsi itsensä.

  • Ja mitäkö se ääni sanoi?

  • Ensin kuulin hirveän rapinan, kuin rottalauma olisi juossut jäljessäni. Sitten joku olento huusi kauhealla äänellä: NYT SAADAAN SYÖMISTÄ! Ja se ääni kaikui ja kaikui vaikka kuinka kauan. Välillä se tuli edestä, välillä takaa, välillä maan sisältä. Mitäpä muuta olisi voinut olla se syöminen, kuin minä, vuorelle eksynyt syntisparka. Siunasin minä silloin itseni hyvästi ja ajoin, minkä pyörällä pääsin. Vielä kuulin perässäni hirvittävän ahnaan maiskutuksen, kuinka perkele itse suutaan valmisti minut nielaisemaan.

Perähovi rauhoittui saatuaan kerrottua tapahtumasta jollekin kristitylle ennen kuin piru hänet hakisi. Hän pani pyhimyksen kuvan taskuunsa ja säädyllisen ajan mitään virkkamatta istuttuaan teki lähtöä.

  • Ei vaisinkaan, sieluttomat elikot siellä oottavat lypsyänsä. Ei niitten pidä kärsimän ihmisen syntien takia.

Perähovi meni. Edes emännän hätäinen kahvitarjous ei hänelle kelvannut. Emäntä jäi seisomaan nolona keskelle lattiaa. Niin pääsi vieras lähtemään ilman mitään tarjoilua. Hän ei ollut pitänyt tarjoamisella kiirettä, kun oli luullut Perähovin hyvinkin istuvan ainakin päiväruokaan asti. Viimein Mansikka-aho itse virkkoi

  • Hullu se on, Perähovi. Kuuli sitten jotain tahi keksi kaiken peloissaan. Täysjärkinen ihminen ei yöaikaan mene lähellekään sitä vuorta.

Emäntä nyökytteli.

  • Hulluhan se. Sinne menee keskellä yötä varta vasten sieluaan perkeleelle tarjoamaan. Vaan jotenkin ovat hauskoja nuo paluumuuttajat. Niin eläväisiä.

Tonttu teellä

Vanha isäntämies jostakin vähän kauempaa kylältä tuli vastaan, kun Pekka saapui mökkitietä maantien laitaan. Mies huokaili kovalla äänellä ja teki ortodoksien ristinmerkkejä. Hän oli niin kiihdyksissään, että alkoi puhua asioitaan Pekalle, jokseenkin tuntemattomalle. Hän kertoi, kuinka oli säikähtänyt perin pohjin yöllä kulkiessaan Hiidenvuoren rinnettä myötäilevällä tiellä. Itsensä pirun oli mies nähnyt. Puun takaa oli hyökännyt, ojotellut käsiään ja huutanut hirveällä äänellä ”NYT SAADAAN SYÖMISTÄ!” Mies oli heti siunannut itsensä ja polkenut kuin mielipuoli hyvällä pyörällänsä. Kauan oli piru juossut perässä suutaan maiskuttaen. Viimein oli mies kovalla äänellä huutanut apua itseltään Jumalansynnyttäjältä Neitsyt Marialta. Sitä ei piru ollut kärsinyt kuunnella, vaan oli painanut kädet korvilleen ja jäänyt tien varteen seisomaan. Pekka kuunteli ja nyökytteli, osasi peräti ihmetellä, mitenkä saattoi olla niin, että sielunvihollinen tuolla tavalla juoksentelee valtoimenaan siunatulla maalla. Siitä aiheesta miehellä olikin oma näkemyksensä.

  • Kas, siinähän se, siinähän se. Tuo vuori on kirottu. Oikea pirulaisten mellastuspaikka. Ennen siellä asuivat hiidet ja jättiläiset. Ihmiset ne hävittivät, mutta niiden henget jäivät vuorelle asumaan. Sellaista menoa siellä pitävät, että yksikään pappi ei ole rohjennut lähteä vuorta siunaamaan sitten hiisien hävittämisen. Totta se on! Enhän minä itse sitä tiedä, vasta kaksikymmentä vuotta täällä asunut, mutta kaiken olen kuullut vanhoilta, edesmenneiltä, jotka ovat tiedon saaneet suoraan esi-isiltään.

Mies kertoi kaikenlaisia tarinoita, mitä hirveyksiä vuorella oli tapahtunut. Äkkiä hän huomasi, että järjettömät luojan luomat elikot häntä odottivat aamulypsylle. Hän otti hyvästit ja lähti kiivaasti polkemaan uudenkiiltävällä pyörällään.

* * *…

Mansikka-ahojen pirtillä oli kokoa. Ainakin kolme Pekan mökkiä olisi mahtunut sinne riviin. Tuvan puolivälissä valtavaa leivinuunia vastapäätä oli pitkä ruokapöytä, kymmenelle syöjälle tarkoitettu. Nyt syöjiä oli vain yksi, hänkin vain nipin napin näkyvissä. Anselmi istui penkillä jalat ilmassa roikkuen. Hänen leukansa ylsi vain vaivoin pöydän yläpuolelle. Iso oli myös se teekuppi, joka höyrysi tontun edessä. Hän joutui nostamaan kupin pöydän reunan yli, jotta saisi sen kyllin alas siitä hörpätäkseen.

Tonttu mulkaisi Pekkaa happamesti tämän tullessa ovesta. Samantien sen ilme muuttui. Tonttu tuli niin nolostuneen näköiseksi, kuin vain suuren tyhmyyden tehnyt tonttu voi tulla. Se kokeili päälakeaan molemmin käsin. Kädet tapasivat vain kiiltävän kaljun sekä reunemmalla hapsottavat harmaat sotkuiset haivenet. Tonttu köpötti Pekan luokse käsi ojossa nöyrän näköisenä kuin ruokaa kerjäävä koira. Pekka antoi lakin tontulle. Tontun surkeuden nähdessään hän jätti sanomatta kaikki vitsailut, mitä oli matkalla suunnitellut ja niille itsekseen naureskellut.

Emäntä oli puuhannut uuninsa äärellä niin innokkaana, että huomasi Pekan vasta nyt.

  • Naapurin Pekkahan se siinä. Tervetuloa. Hauskaa, että meillekin ehdit käymään kiireiltäsi.

  • Eihän minulla kiireitä, minullahan on aikaa …

  • Oletkos nukkunut hyvin?

  • Minä … niin … miksi?

  • Anselmi tässä kertoi teidän olleen yöretkellä metsässä nukkumassa. Tonttuparka oli pelännyt pimeässä. Mutta eihän siellä oikeasti mitään kummallista ole. Taikauskoiset vain keksivät höpsötyksiään. Niinkuin Perähovi, se vanha ukko. Juuri kävi täällä. Hyvä kun ei tonttua potkinut nurin mennessään. Oli kulkenut illalla vuoren ohi ja kuullut jotain ääntä. Pöllökö lienee huhuillut. Perähovi oli luullut pirun häntä vainoavan. Mutta istuhan. Saat teetä ja lämmintä leipää, kunhan joutuu uunista.

Emäntä heläytti kirkkaan naurun omille puheilleen. Vähän se oli väkinäinen. Todellisuudessa hän pelkäsi vuorta ja pirua yhtä paljon kuin Perähovi konsanaan. Tonttu istui jalkojaan katsellen. Mitä tahansa Perähovi olikin vuoresta sanonut, tonttu olisi ollut valmis sen uskomaan. Emäntä katsoi uuniinsa ja veteli sieltä vaaleankultaisia leipiä laudalle jäähtymään. Yhden hän leikkasi ja toi korissa pöytään.

  • Nyt saadaan syömistä!

Emännän ääni oli kirkas ja kantava hänen touhutessaan leipää ja sen tykötarpeita pöytään. Tontun käsi vavahti hänen kuullessaan emännän sanat ja teetä läikkyi nokisille tonttuhousuille. Tonttu näytti entistäkin nolommalta. Vihdoin päästiin levittämään voita höyryäville ohraleivän siivuille ja nauttimaan lämpimän leivän ja sulavan voin taivaallisesta mausta. Emäntä kertoili miehensä uusimmista hölmöilyistä, Pekka kierteli ja kaarteli puheissaan, ettei sanoisi eilen mitään sellaista tapahtuneen, mitä oikeasti ei voisi tapahtua.

Vieraat kiittivät ja lähtivät. Vasta heidän mennessään emäntä huomasi heidän vaatteensa.

  • Miten teidän vaatteenne ovat tuon näköisiä? Antakaa ne tänne. Minä panen ne koneeseen.

Tonttu ei osannut tehdä muuta kuin kadota näkymättömiin. Pekka teeskenteli, että ei ollut kuullut, ja kiiruhti eteiseen.

* * *

Vuoriseikkailun jälkeinen ilta meni tavalliseen tapaan. Sauna oli vähän kosteampi. Vastapesty tonttupuku roikkui löylyhuoneessa ja kesti vähän tavallista kauemmin ennenkuin tonttu ilmestyi mökkiin haarikoineen kosteannihkeässä puvussaan.

Vaikka seikkailu vuorella oli ollut melkoinen, Pekka oli jotenkin pettynyt siihen. Hän oli kuullut kummallisia asioita, mutta vain tontun välityksellä. Mitään hohtavaa ja kauhealla äänellä valittavaa hahmoa ei ollut ilmestynyt. Ei mitään sellaista järkytystä, että Pekan pää olisi mennyt uuteen järjestykseen, että salatut alueet olisivat auenneet. Yöllä Pekka koetti miettiä, mikä hänen päässään oleva blokki oli. Hän alkoi käydä elämäänsä läpi vaihe vaiheelta. Hänestä tuntui, että jotain tapahtumia oli kadonnut hänen nuoruusajastaan. Mutta mitä? Siihen ei löytynyt pienintäkään viitettä. Jotain vaikuttavampaa oli keksittävä. Hän menisi vuorelle uudestaan ja menisi vuoren sisään jostain noista aukoista, jotka olivat täynnä puoliksi palanutta puuta. Heti seuraavan täydenkuun aikaan, jos taivas olisi kirkas.

Oja 3

Pekka alkoi oivaltaa, miksi Jyrkkäneva oli pyytänyt hänet päiväkahville tällaisessa kauheassa ukkossateessa. Jyrkkäneva halusi riemulleen todistajan. Ei jutun kuulijan vaan aidon silminnäkijän. Vettä oli hänen pellollaan jo pari metriä ja pinta kohosi nopeasti. Lisää vettä virtasi pellolle maata pitkin kahdesta suunnasta paksuna kerroksena.

  • Kuinka tässä pellolla on näin paksulti vettä? Eikö sen pitäisi virrata tuonne metsään?

  • Tein sinne kunnon vallin. Kun on riisipelto, niin on riisipelto. Kaikki on sen Mansikkaketkun syytä. Se teki tuon vallin, että vesi virtaisi metsään ja siitä hänen kuivalle rinteelleen. Mutta minä en sitä ala kastelemaan. En niin. Mieluummin kasvatan riisiä tai vaikka sorsia.

  • Mutta tuo patohan sortuu kohta. Vettä täytyy päästää metsään.

  • Sortuu mikä sortuu. Minä en sitä ole tehnyt. Katsellaan ja maistellaan. Hyvää pontikkaa se ketku keittää. Oli unohtanut tuonne kellarin seinustalle. Otin talteen, etteivät eläimet vie.

He jäivät seisomaan pellon sivulle, Pekka keltaisessa sadetakissaan, Jyrkkäneva paitasillaan selkä läpimärkänä. Pekka maisteli pullosta varovasti. Hän tunsi Mansikka-ahon juomat. Parempi varoa. Kesti puolisen tuntia ja sitten välttämätön tapahtui. Veden pinta nousi vallin reunan yli. Pieni puronen alkoi virrata matalimmasta kohdasta. Se söi maata altaan ja kasvoi nopeasti. Ukkossade toi koko ajan uutta vettä tilalle. Pienestä ojasta kasvoi suuri oja, siitä virta ja siitä vedenpaisumus. Koko valli lähti liikkeelle parissa minuutissa valtavan vesimassan mukana. Vesi tempasi lisää maata alapuolella olevasta pellosta ja syöksyi mutavyörynä Mansikka-ahon pihaan, sen läpi maantielle ja edelleen järveen asti.

Jälki Mansikka-ahon pihassa oli sellaista, että Jyrkkänevakin olisi ollut tyytyväinen, jos olisi sen nähnyt. Koko pihan alueella oli puolimetrinen kerros veden tuomaa mutaa ja soraa. Talon ulko-oven alareuna oli hautautunut maahan ja paksu mutavana johti navettarakennuksen avoimista ovista sisään. Pekka puisteli päätään. Hän haki ulkorakennuksesta lapion ja kaivoi talon oven esiin niin, että sen saisi auki. Sisään hän ei mennyt, jätti vain lapion ovipieleen arvellen, että Mansikka-aholla olisi sille käyttöä.

Projektineuvosto

Pekka oli jatkanut muistiinpanojen tekemistä mökin tapahtumista. Aluksi se oli ollut kovin tuskallista. Oikeita sanoja ei tahtonut löytyä. Lauseet tulivat pitkiä ja monipolvisia. Kaikki tuntui itsestään selvältä, ei ollut mitään sanottavaa. Hän päätti kirjoittaa, oli kuinka itsestään selvää tahansa ja tuli millaista sotkua tahansa. Vähitellen homma alkoi käydä ja tuntui suorastaa hauskalta. Tämä oli aivan toista kuin projektineuvoston pöytäkirjojen kirjoittaminen. Sai kirjoittaa mitä halusi. Kukaan ei tullut sanomaan, että ei se ollut noin. Ensimmäisen yrityksen jälkeen hän oli tehnyt kirjoitushommat sisällä. Nyt sää oli jo niin syksyinen, että pihalla ei tehnyt edes mieli istuskella. Illan lopuksi, kun tonttu oli hörppinyt oluensa ja mennyt kiitellen ja siunaillen, oli mukava hetki kirjoittaa päivän yhteenveto. Jos ajatus pyrki muualle, Pekka kirjoitti sen muistiin. Psykiatrilla käynnistä oli syntynyt vallan mainio teksti. Hän luki sen monta kertaa myöhemmin ja naureskeli itsekseen kallonkutistajan puheille. Tai oikeastaan niille puheille, jollaisiksi hän oli ne muokannut.

Ajatus projektineuvoston pöytäkirjasta toi väistämättä mieleen viimeisen kokouksen, sen jossa ylirasitus oli mennyt yli, jossa muisti oli pettänyt, ja jossa hän oli puhunut suunsa puhtaaksi. Pekka kirjoitti kokouksen kulun näytelmäksi, tai kuunnelmaksi. Kumpi sitten lienikin, miten sen pystyi kirjoitetusta tekstistä erottamaan?

Martikainen: Tervetuloa, tervetuloa. Istumaan olkaa hyvät. Meidän yrityksemme on ponnistellut kovasti …

Mäkinen: Päivää Pekka, mitenkäs projekti jaksaa?

Puhkula: Minä esitän yhteenvedossa, kun sen vuoro tulee. Martikainen halusi kertoa ensin yrityksemme uudesta palvelurakenteesta.

Mäkinen: Rakenteita ei tarvita. Palvelu riittää. Mennään suoraan yhteenvetoon.

Isokyrpä: Niin justiinsa. Mitään munatonta löperrystä ei tarvita. Jos tuon läskimahan alta ylipäänsä mitään edes pilkottaa.

Närvästö: Ei oteta sitten liian suurpiirteisesti. Yksityiskohdat määräävät kuitenkin kokonaisuuden.

Mäkinen: Vittuun yksityiskohdat. Sano nyt Pekka, onko projekti aikataulussa.

Isokyrpä: Vittuun koko Närvästö, jos mahtuu.

Puhkula: Kuten tästä kuvasta näkyy, meillä on ollut vaikeuksia, jotka johtuvat pääasiassa alihankkijoista, jo joiden takia on syntynyt muutaman viikon viivästys.

Martikainen: Viivästys kurotaan kiinni luonnollisesti parissa viikossa.

Puhkula: Alihankkijan virheiden takin on oletettavissa, että projekti viivästyy edelleen ainakin kaksi viikkoa kuussa.

Närvästö: Se on kuusi kuukautta vuodessa. 50%. Jos ei oteta huomioon kuukausien pituuseroja eikä vapaapäivien sijoittumista.

Isokyrpä: On pojalla munaa...

Martikainen: Herra Puhkula on sekoittanut asioita. Näin se ei ole, vaan aikataulu saavutetaan viimeistään ensi kuussa.

Mäkinen: Istu roskikseen saatanan pölhökustaa. Sinä et näistä mitään ymmärrä. Kuules Pekka, tästä tulee meille miljoonakaupalla sopimussakkoa. Ja sen kynin sun perseestäs. Katos tätä nyrkkiä. Se on tappanut monta ryssää talvisodassa. Ja kohta se puhuu, jos ei suunta muutu.

Isokyrpä: Munista hirteen sanon minä. Munista hirteen.

Närvästö: Jos me nyt kuitenkin sanan säilällä. Tai oikeastaan numeroiden.

Puhkula: Kuukauden päästä projekti on kaksi kuukautta edellä.

Martikainen: Nyt kuuluu oikeaa puhetta.

Mäkinen: Mitäh! Miten se muka noin käy?

Puhkula: Muutan vain luvut raporttiin. Sillä siisti. Sitten on kaikki hyvin.

Närvästö: Minä varoitan …

Puhkula: Suu kiinni iilimato. Nyt minulle riittää! Te olette kaikki hulluja. Tajuatteko te, hulluja! Kusipäitä. Nuolkaa mulkkunne, perkele. Minä sanon, nuolkaa mulkkunne! Ja tässä teille yhteenvetokuva. Näettekö mitä siinä lukee? Siinä lukee: HAISTAKAA PASKA!

Näinhän se suunnilleen meni. Ainakin melkein. Kokous päättyi tietenkin sekasortoon. Seuraavista päivistä hän ei ollut varma, mikä oli totta, mikä ylikuumentuneen mielen tuotosta. Yleislääkäri oli kirjoittanut kuukauden sairasloman. Psykiatrin mielestä tarvittiin vähintään vuosi lomaa ja ankaraa itsetutkistelua. Martikaisen resepti olisi varmaan ollut reipas työnteko, mutta sitä Pekka ei käynyt kysymässä.

Pekka tekee voimajuoman

Syksy eteni sitä rataa, mitä sillä on tapanakin edetä. Päivä päivältä ilma oli kylmempi. Muutamana aamuna oli jo ollut huurretta maassa, eikä päivälläkään ollut montaa astetta lämmintä. Pekka etsi villapaitaansa. Kun se ei kerran ollut matkalaukussa eikä repussa, sen täytyi olla vaatekaapissa. Siellä se myös oli, ylähyllyllä siistissä pinossa muiden lämpimien vaateiden kanssa. Sitä kurkottaessa kuului kilahdus, kuin lasi olisi lyönyt toista lasia vasten. Aivan! Siellä oli osa Ibrahimin pontikkapulloista. Pekka muisti ukon muistiinpanon voimajuoman teosta.

Kerää metsästä parhaat kärpässienet. Puhdista tarkoin ja pese kylmällä vedellä. Ota muutama pullo hyvää kunnolla kirkastettua pontikkaa ja laita puoli kärpässienen hattua kuhunkin palasiksi leikattuna. Sulje pullot huolella, ravista voimakkaasti ja pane pimeään. Anna sienten liueta puoli vuotta. Sitten laske viina villojen tahi pellavien läpi ja kaada takaisin pulloon. Pellavat laita kiven juurelle. Jos yöllä tulee tonttu tahi muu vähäjärkinen olento niitä imemään, on juoma kunnollista. Jos eivät ne millekään olennolle kelpaa, ei juomassa ole voimaa. Kaada se maahan tai juota hölmöille naapureille.

Hallaa oli jo ollut, mutta sieniä saattaisi hyvinkin löytyä ylempää vuoren rinteiltä. Seuraava aamu valkeni kullankeltaisena. Mitä parhain päivä sieniretkelle. Pekka puki päälleen paksun villapaitansa ja karvavuoriset kumisaappaat. Kun Aurora oli antanut hänelle tuon villapaidan, hän oli kiittänyt kohteliaasti, vaikka ei voinut käsittää, koska hän sitä käyttäisi. Mutta nyt se oli mitä parhain retkivaate. Aurora ei olisi parhainta retkiseuraa. Mahdotonta oli myös kuvitella, että Aurora olisi viittä minuuttia kauemmin viihtynyt Pekan mökissä. Pekka hymähti ajatukselle Aurorasta. Hän haki pienen pärekorin navetasta ja suunnisti kohti Hiidenvuorta. Alarinteellä ennen hirveää louhikkoa oli metsässä pieni aukio. Se oli täynnään helakanpunaisia kärpässieniä. Ne olivat täysin virheettömiä. Pekka poimi koriinsa viisi ja lähti paluumatkalle.

Sienet piti pestä kylmällä vedellä. Saunassa sitä olisi helpoiten saatavissa, ei tarvitsisi nostaa kaivosta.

  • Nu-nuo ovat kä-kärpässieniä.

  • Niin ovat. Tietenkin. Niitähän minä kävin varta vasten poimimassa.

  • I-ibrahinm laittoi niitä po-pontikkaan.

  • Niin laittoi. Niin teen minäkin.

  • Hallava karhu! Se tulee! Se tulee, jos tuota pontikkaa juo.

Tonttu meni vesisaavin taakse piiloon. Pekka kuuli, kuinka sen hampaat kalisivat. Kuulosti siltä, että sienipontikan teko ei ollut turhaa puuhaamista, vaan jotain mielenkiintoista vielä seuraisi. Mutta oli odotettava puoli vuotta, että juoma kypsyisi. Mökissä Pekka leikkeli sienet ohjeen mukaan ja laittoi pulloihin. Pullot hän pani takaisin vaatekomeron ylähyllylle.

Varasteleva tonttu joutuu ansaan

Pekka teki asennuksia. Oveen avausanturi, videokamera huomaamattomasti naulakon päälle, tiedot taltioiva tietokone jääkaapin päälle. Pekka kokeili ovea. Homma toimi. Kamera meni päälle ja otti puoli minuuttia videota. Pekka sai uuden ajatuksen. Hän ohjelmoi tietokoneen sanomaan tervehdykset sekä ulko-ovea että vaatekaapin ovea avattaessa. Sitten hän äänitti tiedostot. Ulko-oven avaaja sai tervehdyksen: Minä en ole juuri nyt paikalla. Ole kuin kotonasi, mutta älä koske mihinkään, mihin sinulla ei ole oikeutta. Aivan erityisesti: Pontikkaan älä koske. Vaatekaapin avaaja sai kovempaa tekstiä: Tätä ovea sinun ei olisi pitänyt avata. Nyt jouduit ansaan. Kohta sinun käy hyvin huonosti muutan sinut kalaksi tai ehkä sammakoksi. Pekka nosti koneen takaisin jääkaapin päälle ja kiinnitti siihen kovaääniset. Ja viimeiseksi tärkein: vaatekaappiin salamavalollinen kamera, joka otti kymmenen kuvan sarjan, kun kaapin ovi avattiin. Puuhalla oli tietty tarkoitus. Satunnaisista ohikulkijoista ei täällä ollut vaaraa. Mansikka-aholla ja Jyrkkänevalla oli pontikkaa tarpeeksi itselläänkin. Mutta Pekkaa epäilytti, että viinanhimoinen riihitonttu yrittäisi päästä pullokoriin käsiksi. Anselmi oli nähnyt pullot ja epäilemättä Jalmari kuulisi myös asian. Olikin jo aika lähteä kauppaan. Pekka otti ruutukankaisen kassinsa kainaloon ja meni. Minä en ole juuri nyt paikalla... kajahti jääkaapin päältä, kun hän avasi oven.

* * *

Skaitin kaupan pihassa oli iso lauma töllistelijöitä. Oven edustalla seisoivat Mansikka-ahon ja Jyrkkänevan traktorin jyristen kovalla äänellä ja syytäen paksun nokipilven kohti taivasta. Ne olivat melkein kiinni toisissaan nokat vastakkain.

  • Toisella on pakki rikki, toinen ei saa peruutusvaihdetta päälle. Ja tätä on jatkunut jo kolmatta tuntia. Ihmiset vain toljottavat, eivätkä osta mitään,

selitti synkkäilmeinen Skaiti.

Pekka teki vähät ostoksensa ja astui ulos. Jyrinä kävi nyt monin verroin kovempana. Traktorit puskivat toisiaan pyörät lipsuen. Palavan kumin käry levisi harmaana pilvenä kaupan edustalle.

* * *

Pekka tuli omaan pihaansa. Onneksi oli joku rauhallinen paikka täällä korvessakin. Vai oliko sittenkään? Mökin ovi oli selällään auki. Sisällä mökissä oli myös vaatekomeron ovi selällään. Pekka vihelsi hiljaa ja nosti tietokoneen jääkaapin päältä pöydälle. Hän avasi vaatekomeron kameran kuvakansion. Aivan, kymmenen kuvaa kuten pitikin. Kamera oli toiminut. Pekka otti ensimmäisen kuvan katseluohjelmaan. Siinä ei ollutkaan riihitonttu. Ei myöskään saunatonttu. Ei – kuvassa loisti mansikka-ahon emännän utelias naamataulu. Seuraavissa kuvissa se muuttui ensin yllättyneeksi, sitten kauhistuneeksi. Viimeisissä kuvissa näkyi emännän kiireesti poistuva selkä.

Voi helkutti sentään. Tätä hän ei ollut tullut ajatelleeksi. Lattialla nurin oleva kori jääkaappi­tarpeineen ja hujan hajan olevat siivousvälineet kertoivat, että emäntä oli ollut aivan oikealla asialla. Sitten hän oli pelästynyt salamaa ja Pekan kovaäänisiä uhkauksia. Mutta miksi ihmeessä hän oli avannut vaatekaapin oven. Siivosiko hän myös vaatekaapin? Viinavarastosta emäntä ei ainakaan voinut tietää. Pekka oli ihmeissään, mitä hän tekisi nyt? Naapuriin oli varmaan pakko mennä esittämään anteeksipyyntö. Sitten ne kysyisivät, miksi Pekka oli laittanut moiset pelottelusysteemit. Sanoisiko hän että sen takia, että riihitonttu ei varastaisi viinoja. Jokseenkin surkuhupaisaa koko tonttujuttu. Perkule sentään. Olisiko parasta lähteä täältä ja perua vuokrasopimus? Sitä hän harkitsisi, kunhan olisi käynyt pyytämässä emännältä anteeksi.

* * *

Pekka seisoi keskellä naapurin pihamaata ja keräsi rohkeutta astua sisään. Keskellä pihamaata seisoi myös typeräilmeinen lehmä häntä toljottaen. Vähän kauempana, aivan lipputangon vieressä oli valtava sontakasa levittämässä maalaisen elämäntavan iloeliksiiriä. Juuri kun hän oli ovella, isäntä tuli vastaan iso halkaisukirves kädessään. Pekka ei ehtinyt hievahtaakaan, ennenkuin isännän leveä koura oli hänen olkapäällään.

  • Kato Pekka perkele, sulle haluunkin näyttää jotain.

Isäntä työnteli kalpenevan Pekan sontakasan vierelle.

  • Katsopas tota. Mikä se siinä on? Ei kai vaan oo sitä itteensä perkele. Enpäs osaa sanoo, mitä mieli tekis.

Isäntä pysähtyi katsomaan kekoa. Siinä he seisoivat rinnakkain hiljaisina. Isäntä oli omissa mietteissään, Pekka ajatteli, pitäisikö yrittää pakoon, ennenkuin iso koura tarttuisi häneen ja nakkaisi sontakasaan tai kalauttaisi pään halki kuin koivuhalon.

  • Perkeleen sonnankuljetin on rikki. Se vie sonnan lietelantakaivoon, mutta nyt se ei suvaitse toimia. Korjaaja tulee ensi viikolla, jos ehtii. Vehje on niin umpinainen, että sontaa ei voi luoda kaivoon käsin. Sontaa ei saa viedä suoraan pellolle. Eeuu kieltää. Soitin kunnantalolle. Niin on. Sellaista kasaa ei saa olla pellolla eikä missään maatalousmaalla. Eikä varsinkaan metsässä. Kärräsin sitten tuohon. Ei sitä ilkeä sisään tupaankaan tuoda, perkele. Ja tuossa on kahden päivän annos. Vähintään viideltä päivältä tulee vielä lisää. Perkeleen perkele.

Pekka henkäisi helpottuneena, mutta katui sitä heti perään, kun väkevät höyryt kirvelivät keuhkoissa. Isäntä oli vihainen sonnasta eikä hänelle. Mutta mikä kirveen tarkoitus oli? Isäntä huomasi Pekan katseen ja nosti kirveen esiin.

  • Tämä se on toinen murheenkryyni. Terä on tiukasti kiinni. Mutta kun hakkaan halkoja, niin nuljahtelee ja muljahtelee. Mitä minä sille teen? Sitä ei voi korjata, kun siinä ei ole mitään vikaa. Katsos kun minä alan lyömään, niin heti tuntee, että se ei ole kunnolla. Näin, tällä tavalla.

Isäntä tempasi kirveen ylös kuin valmistautuakseen iskemään halkoa. Saman tien hän laski terättömän varren silmiensä eteen ja jäi tuijottamaan sitä hämmästyneenä. Kymmenen ajatusta ryntäsi Pekan päähän. Mitään suojaa ei ollut. Juoksemalla ei ehtisi mihinkään. Käsien nostaminen pään päälle ei auttaisi. Ajatus ylös katsomisesta toi karmean mielikuvan. Ennen kuin hän ehti tehdä mitään, pehmeä mossahdus kertoi, minne kirveen terä oli pudonnut. Pekka huokasi ääneen helpotuksesta.

  • No ei tarvi ottaa niin raskaasti. Kyllä tästä talosta kirveitä löytyy sen mitä yks äijä saa rikottua.

  • Minä – tuota oikeastaan tulin – kun se emäntä … Onko hän kovin vihainen?

  • Haha … hahahaha … Jopas sinä tempun järjestit. Kylläpäs onnistuikin. Hyvä oli, että sai pienen opetuksen. Omaksi syykseen myönsi. Sanoi että ei olisi pitänyt avata sitä kaappia. Oli luullut, että sinä olet siellä. Voitko kuvitella? Sinä vaatekaapissa? Ja mitäkö etsimässä? Eivät ne viinat siellä ole. Kyllä minä olen sen tarkastanut niin tarkkaan. On eukko käynyt viime aikoina niin nokkavaksi. Ei saa tehdä sitä, ei saa tehdä tätä, saappaissa on sontaa ja sitä rataa. Nyt oppi, että ei tarvitse joka paikkaan ja joka asiaan nenäänsä työntää. Vai siitäkös sinä olit noin huolissasi? Ihan tärisit tuossa äsken, kun kokeilin kirvestä. Kyllä minä huomasin. Älä huolestu, asia on järjestyksessä. Mitä varten muuten teit sille sellaisen säikäyttimen? Eikö muija ole siivonnut mökkiä kunnolla? Olisit tullut minulle sanomaan.

  • Ei, ei, kaikki on ihan hyvin. Enhän minä sitä emännälle tarkoittanut vaan niille tontuille.

  • Tontuille. Hahaha – hohoho! Johan sinä puhut kuin Ibrahim. Tonttuja sekin näki kaikkialla. Vaarallinen paikka se mökki on, sanon minä. Parempi kun pistäisi maan tasalle. Niin joo, mutta siellä täytyy olla sen ukon viinavaraston jossain. Varmaan on aitassa. Avain vain on hukassa. Koitapas katsella, kun siellä liikut. Ne viinat kun saisi käsiinsä, niin aijai. Puoli pulloa kun juo, niin jo taivaan näyt aukeavat.

Mansikka-aho heilutteli kirveenvartta kädessään ja nakkasi sen lopulta sontakasan päälle. Äkkiä hänen ilmeensä kirkastui. Uusi ajatus oli syttynyt.

  • Tulepas mukaan. Tulipa mieleeni, minne muualle sontaa on lupa levittää.

He menivät konevarastolle. Mansikka-aho otti traktorin perään kummallisen korkealaitaisen peräkärryn. Pekan hän käski ajaa perässään toisella traktorilla, jossa oli etukuormain.

Pekka meni huojentuneena. Naapurisopu kunnossa, henkikulta tallella. Pihassa Mansikka-aho näytti, miten kuormainta käytetään. Alkuun kauhan käyttö kävi vaikeasti ja lantaa putoili, minne sattui. Mutta Pekka oppi nopeasti. Vartissa oli lavalla säädyllinen kuorma. Mansikka-aho lähti ajamaan. Hetkeä myöhemmin hän palasi lava tyhjänä ja viittoili Pekkaa kuormaamaan. Pekka täytti lavan ja Mansikka-aho meni taas. Muutaman kierroksen jälkeen Pekalle selvisi, millainen ja mitä varten traktorin lava oli. Mansikka-aholta oli jäänyt lavan perässä oleva laite käyntiin. Se viskoi sontaa ympäri pihaa, mutta lakkasi pian, koska lavan kippi ei ollut päällä.

Pekka arvasi kupletin juonen oitis, mutta ollakseen aivan varma hiipi metsän läpi Jyrkkänevan pihan lähelle. Totta se oli. Mansikka-aho oli juuri päällystämässä Jyrkkänevan pihan viimeistä tyhjää nurkkaa. Pekka kiiruhti mökkiin ja samantien saunalle pesemään kirjaimellisesti toisten pahat työt käsistään.

* * *

Aitta

Anselmi-tonttu joudutti askeliaan, pistipä välillä juoksuksi. Hänellä oli kummallinen tuntemus. Sellainen että joku ajatteli häntä, ajatteli, että hänen pitäisi olla toisessa paikassa. Se toinen paikka oli edessäpäin. Missä, sitä hän ei tiennyt. Anselmi hengästyi ja hänen oli pakko hidastaa vauhtia. Kylkeen pisti. Vaikka hän oli ikäisekseen nuorekas, niin rajansa kaikella. Ja sitäpaitsi, mihin ihmeeseen häntä joku voisi tarvita? Kaikki olivat olevinaan viisaampia ja parempia kuin hän. Varsinkin ihmiset. Niiden itseensä tyytyväisyydellä ei ollut mitään rajaa. Pitäisiköhän kääntyä takaisin? Mutta kuitenkin. Jokin veti häntä eteenpäin. Eteenpäin tiheän kuusipusikon läpi ja maantien yli kohti jyrkkänevan taloa. Vielä muutaman kuusennäreen kanssa taistelu ja talo tuli näkyviin. Näkyviin tuli myös jyrkkänevan aitta. Se oli ilmi­liekeissä. Nyt hän arvasi, kuka häntä vaati tulemaan. Se oli Josefiina, aittatonttu.

Tuo söpönnäköinen mutta teräväkielinen tonttuneitonen oli kyllä Anselmille tuttu. Liiankin tuttu. Josefiina oli vuosia sitten muuttanut Hiidenlinnasta – siellä oli kai syntynyt jotain epäsopua – Ibrahimin aittaan. Mutta eipä hän viihtynyt sielläkään. Ibrahim keitti aitassa pontikkaa harva se ilta. Eikä vain keittänyt, vaan myös ryyppäsi ja näki kummallisia näkyjään, mölisi ja kaatoi tavaroita kännipäissään. Josefiina ei halunnut olla siinä melussa, vaan tuli Anselmille valittamaan. Halusi muuttaa saunaan hänkin. Anselmi oli kauhistunut. Enää ei hänellä olisi hetken rauhaa, vaan Josefiinan ääni kaikuisi hänen korvissaan kaiket päivät. Mutta hätä toi myös neuvon. Anselmi muisti, että jyrkkänevan aitassa ei ollut tonttua ja toimitti Josefiinan sinne.

Läähättävä Anselmi kiipesi viimeisen jyrkänteen ylös. Onneksi todellista hätää ei ollut. Josefiina seisoi kalliolla vähän matkan päässä aitasta kädet puuskassa, letit levinneinä ja hapan ilme kasvoillaan.

  • Katso nyt Anselmi, minun kotini palaa. Ja kaikki minun tavarani palavat. Mitä minä nyt teen?

  • Älähän nyt Josefiina. Kaikki muuttuu hyväksi.

  • Niin sinä sanot. Sinulla on sauna, missä asua. Minä joudun menemään takaisin Hiiden kiusattavaksi.

  • Se on sinulle oikein … tarkoitan, että kyllä kaikki järjestyy.

  • Anselmi, sinä olet ilkeä. Ja minä luotin sinuun, että sinä voi auttaa minua.

  • Kuulehan Josefiina, Ibrahim on kuollut ja mökissä on uusi ihminen. Hän ei ryyppää eikä mellasta. Ja kaiken varalta, minä piilotin aitan avaimen. Tuo ihminen ei pääse edes aittaan sisään. Sinä voit muuttaa sinne takaisin.

Josefiinan kasvot alkoivat loistaa, hän kiersi kätensä Anselmin kaulaan ja pussasi tätä poskelle. Anselmi kiemurteli irti kauhistuneena. He huomasivat vasta nyt ympäristönsä. Palomiehet levittivät letkujaan maahan kovalla kiireellä. Pihassa oli monta autoa siniset valot katolla vilkkuen. Jyrkkäneva raivosi keskellä pihaa. Tontut totesivat viisaimmaksi lähteä ennen kuin heidät huomattaisiin.

  • Kuulehan Anselmi, minä tiedä jotain.

  • Miten se on mahdollista?

  • Ilkimys, nyt kuuntelet.

  • Mitäpä minä muutakaan voisin.

  • Minä olin aamulla käymässä lähteellä – siis oikeastaan ojalla, kunnon lähdettähän minulle ei ole laitettu. Silloin oli vielä melkein pimeää. Mutta minä näin.

  • Oho!

  • Tonttu! Minä näin, kuka sytytti aitan palamaan.

Tumma hahmo hiipi varovasti kuusipusikossa. Hänellä oli nurin käännetty pomppatakki päällään, päässä niin'ikään nurin oleva leveälierinen huopahattu. Kasvot peitti musta kaulaliina. Vain silmät ja puoli otsaa näkyivät pimeässä. Tuon hahmon, profiilista päätellen jo jonkin verran ikää omaavan lyhyenlännän vatsakkaan miehen kädessä oli kanisteri. Se oli pohjaväriltään punainen. Päälle oli töhritty mustaa väriä. Mies vilkuili ympärilleen. Hän pelkäsi, että joku näkisi hänet. Mutta ainoa näkijä oli pieni tonttu. Häntä taas mies ei onnistunut havaitsemaan, niin taitavasti tonttu livahti puun takaa toisen taakse. Mies hiipi pusikon läpi Jyrkkänevan pihan laitaan, paikkaan jossa aitta varjosti näkyvyyden. Hän hiipi mahdollisimman matalana aitan viereen. Tonttu jäi metsänlaitaan ja tuijotti sieltä silmääkään räpäyttämättä. Hän näki, kuinka mies avasi kanisterin, kaatoi sieltä jotain mustaa mönjää aitan seinään ja sen viereen maahan ja jätti kanisterin aukinaisena makaamaan kyljelleen. Mies kaivoi tulitukut taskustaan, raapaisi ja sai mönjän syttymään parilla yrityksellä. Tervan haju levisi tontun sieraimiin. Hän vetäytyi tiheän kuusen oksiston sisälle. Mies meni aivan hänen vieritseen ja kiiruhti maantielle.

  • Se oli Mansikka-aho, näin sen aivan selvästi.

Tie

Pekka oli tulossa takaisin mökille tuskastuttavan kaupungissa käynnin jälkeen. Pari kilometriä ennen mökkiä edessä oli valtavan suuri heinäkuorma, joka eteni tuskastuttavan hitaasti. Pekalla oli hyvää aikaa tarkastella kuormaa. Hän huomasi vahvasta homeenhajusta ja heinien väristä, että ne olivat vanhoja, viimekesäisiä tai luultavasti monta vuotta vanhoja. Kuorman vauhti ei parantunut, pikemminkin päinvastoin. Tie oli mäkinen ja mutkainen. Ohi ei ollut yrittämistä. Pekalla alkoi keittää. Heinäkuorma liikkui enää tuskin ollenkaan. Mikä tollo siellä oli kuskina? Tekikö se tahallaan kiusaa?

Puoli kilometriä ennen mökkitietä oli pitkä vastamäki. Heinäkuorma pysähtyi mäen puoliväliin. Pekka soitti torvea, mutta sillä ei ollut toivottua vaikutusta. Hän kiskaisi kiivaasti käsijarrun päälle ja meni katsomaan, mikä siellä mätti. Kuorman edessä oli tutun näköinen traktori. Tuollainen kymmeniä vuosia vanha valtavan suuri traktori oli vain Jyrkkänevalla. Ja totta, Jyrkkäneva itse kiipesi alas kopista. Koppi oli eri värinen kuin traktori ja edusti aivan toisenlaista tyyliä. Selvästi se oli laitettu paikalleen joskus, kun traktori oli ollut jo ikivanha. Omaa tyyliänsä edusti myös Jyrkkäneva. Hänellä oli päällään risainen verkkopaita ja kuluneet takapuolesta venyneet pyjaman housut. Jyrkkäneva huomasi Pekan hämmästyksen ja kiukustuksen ja yritti lepytellä tätä ojentamalla kätensä tervehdykseen, millaista käytöstä Pekka ei ollut ennen häneltä havainnut.

  • Hyvä tavaton, Pekkahan se siinä onkin. Minä luulin, että siellä joku kaupunkilaispösilö hermojaan polttelee. Ajattelin auttaa.

Hän huomasi Pekan tuijottavan vaatetustaan.

  • Tuli katsos kiire lähteä heiniä hakemaan. Tällaisia ei noin vain saakaan. Sain aivan ilmaiseksi, tai totta puhuen maksoivat, kun vein pois. Mutta minulla on niille kova tarve.

  • Vanhoille heinille? Eivätkö ne ole pilaantuneita?

  • Ovat, totta kai ovat. Haisevat homeelta niin julmetusti, kun vähänkin pöyhii.

  • Ja sinä syötät ne lehmille?

  • Minäkö sellaista moskaa antaisin lehmille? Enkä syötä edes muijalle. Näillä on tärkeämpää käyttöä. Mutta se on monimutkaisempi asia. Poikkeapas meille kahville, niin minä selitän.

He lähtivät liikkeelle. Heinäkuorman vauhti parani, Pekka kaartoi kuorman perässä Jyrkkänevan konevajan pihaan. Suuta kuivasi, samoin aivoja. Kahvi tosiaan maistuisi. Auton voisi hakea joskus myöhemmin selvinpäin.

  • Katsos Pekka, Jyrkkäneva aloitti pulloja avatessaan. Joku aika sitten sain selville, että tuolla nokkosaholla ei ollut teeveehoon kirjoissa tieliittymää. Sen isä oli vain tehnyt tiensä pihastaan maantielle lupia kysymättä. Sellainen on laitonta, sanon minä. Tein valituksen, ja teeveehoo kaivoi sen pösilöahon liittymän pois. Laittoivat sen tien päähän isot betonimöykyt, niin että siitä ei pääse edes vauhdilla. Mutta kippis.

Pekka kävi mietteliääksi. Täytyihän Mansikka-ahon päästä maantielle.

  • Ajattelin että saahan se sen liittymänsä, senkun anoo. Mutta asiat mutkistuivat, perkule sentään. Sillä ketkulla oli tierasite, mitä kukaan ei muistanut. Eikä ihan mistä tahansa ollutkaan, vaan keskeltä meidän pihaa. Vaadin, että sen on kunnostettava koko tie, myös maantieltä meidän pihaan ja se meni läpi. Nyt on väylää, väylää on. Jahah, mutta kello on noin paljon. Kohta se heinähattu tulee. Mennääs pihalle.

He lähtivät ulos korjauspajasta ja kävelivät laajalle päärakennuksen edessä olevalle pihamaalle. Pihan keskeltä kulki pari metriä syvä ja monta metriä leveä ura. Mansikka-ahon uusi tie kulki sen pohjalla. Jos halusi päästä konevajalta taloon, oli tasapainoiltava yhtä pengertä alas ja toista ylös. Jyrkkäneva ei säästellyt sanojaan tietä noituessaan. Hän katsoi taas kelloaan, peruutti heinäkuorman aivan uran reunalle ja jätti moottorin käyntiin. Odotus ei ollut turhaa. Mansikka-ahon auto lähestyi parin minuutin päästä. Jyrkkäneva käänsi peräkärryn kippivipua. Koko heinäkuorma valui syvänteeseen. Mansikka-ahon auto tunkeutui heiniin, levitti kasaa mukanaan ja pysähtyi köhien muutaman metrin heinien seassa kuljettuaan. Jyrkkäneva näytti tyytyväiseltä.

  • Mennäänpäs. Luulen, että Mansikki haluaa olla yksin.

Aittatonttu

Josefiina asettui asumaan Ibrahimin aittaan, siis aittaan, joka nykyisin oli Pekka-ihmisen hallussa, varsinaisesti se kuului Mansikka-ahon omistukseen. Josefiina oli järjestyksen ihminen – siis järjestyksen tonttu. Ensimmäiseksi hän teki katajan oksista luudan ja pöllytti sillä pölyn kaikkien tavaroiden päältä sekä lakaisi lattian. Hän järjesti sikin sokin olevat tavarat siististi, kunkin lajin omaan paikkaansa. Kun Anselmikin arveli, että Pekka ei voinut tietää, missä järjestyksessä tai oikeastaan epäjärjestyksessä huonekalut olivat, he kiskoivat ne paikkoihin, jotka parhaiten miellyttivät Josefiinan silmää. Nurkassa yhdessä kasassa olleet matot pestiin saunassa sillä perusteellisuudella, että Anselmi oli yltä päältä hiessä. Ne kuivattiin kovassa löylyssä varhaisena aamuyönä. Kun kaikki oli paikallaan, järjestyksessä ja siistinä, Josefiina huoahti tyytyväisenä. Myös Anselmi oli tyytyväinen – siihen että sai taas torkkua rauhassa saunassaan.

Anselmin rauha jäi lyhytaikaiseksi. Kun Josefiina oli saanut aittansa mieleisekseen, hän alkoi kunnostaa myös sen ympäristöä. Ensimmäinen kohde oli Anselmi. Mitkään selitykset eivät auttaneet, vaan Anselmi joutui äristen ja muristen heittämään kaikki vaatteensa vesisaavin takaa Josefiinalle, joka pesi ne saunan paljussa ja ripusti kuivumaan. Onneksi Pekka tai kukaan muukaan ei tullut sillä aikaa, kun Anselmi odotteli vaatteiden kuivumista. Josefiinan into Anselmin kunnostuksessa ei jäänyt tähän. Jokainen vaatekappale yksi kerrallaan joutui tekemään vierailun aittaan. Siellä parsittiin niiden ratkeamat ja paikattiin isommat reiät uudella kirkkaan punaisella tai puhtaan harmaalla tonttukankaalla. Kun hiusten ja olletikin myös parran leikkaamisen vuoro tuli, Anselmi kieltäytyi jyrkästi ja piileskeli kokonaisen päivän vesisaavin takana. Josefiina uhkasi letittää Anselmin parran samalla tavalla kuin hän teki omille hiuksilleen. Aito kauhun ilme Anselmin silmissä sai hänet viimein jättämään Anselmin karvapeitteen kunnostuksen sikseen.

Anselmin kohentunut ulkonäkö ei voinut olla herättämättä huomiota.

  • Olet sitten ruvennut ompelupuuhiin.

  • Tuota, enhän minä. Ai vaatteet? Tontun vaatteet ovat nyt vain erilailla kuin ihmisen vaatteet. Vai oletko nähnyt tonttua, jolla ei olisi vaatteita?

Eihän Pekka ollut ylipäänsä nähnyt muuta tonttua kuin Anselmin ja Jalmarin ja nämäkin vain sairauden aiheuttamissa harhanäyissä. Anselmilla oli muutakin asiaa.

  • Tuota noin. Noin tuota. Voisit saada aitan avaimen, jos …

  • Voisin saada aitan avaimen jos?

  • Niin.

  • Jos mitä?

  • Jos olisi illalla myös siideriä.

  • Olisi siideriä. Mitä varten?

Anselmi oli hävinnyt ärsyttävään tapaansa. Mitä ihmettä se nyt touhusi? Mutta aitta utelutti Pekkaa tavattomasti. Niin monta kertaa hän oli nähnyt Mansikka-ahon kokeilevan aitan ovea ja etsiskelevän katseellaan sen avainta. Käydessään seuraavan kerran Skaitin kaupassa Pekka toi muutaman siideripullon ja pani ne jääkaappiin. Anselmi huomaisi ne kyllä.

Tunneli

Sauna oli valmiiksi lämmitetty ja häkälöylyt heitetty. Vesisaavi oli täynnä. Pukuhuoneessa oli pyyhe ja saunatakki paikallaan. Kaikki oli valmiina illalla tulevaa kylpijää varten. Anselmi makasi selällään alimmalla lauteella polvet koukussa, vesikauha pään alla ja hiippalakin reunus silmillä. Vuorotellen toistuva jyrinä ja puhina kertoivat hänen olevan syvässä unessa. Josefiina-aittatonttu ryntäsi saunan ovesta sisään kovassa kiireessä. Hän pysähtyi pukuhuoneeseen, oikoi lettejään peilin edessä ja pyyhki kasvonsa penkillä olevaan pyyhkeeseen. Sitten vasta hän ryntäsi sisään saunaan ja rymäytti oven kiinni perässään. Anselmi havahtui ja vääntäytyi vaikeasti istualleen lauteelle. Hän räpytteli silmiään, nosteli silmäluomiaan ja jäi tuijottamaan Josefiinaa käsittämättä, miksi tämä seisoi hänen edessään.

  • Mitä sinä siinä … minä lämmitän saunaa. Ei saa häiritä. Vasta illalla, kun Pekka on saunonut. Olenhan minä …

  • Anselmi, herää, aitta sortuu.

  • Mitä, miten …

  • Aitan lattia on romahtanut. Kohta koko aitta kaatuu minun päälleni.

  • Aitan lattia kaatuu allesi?

  • Hullu, tule auttamaan!

Anselmi kömpi unisena ja turhaan herätetyn äkäisenä Josefiinan aitalle. Lattiassa oli luukku. Se oli auki, käännetty ylös ja saranoissaan nurin lattialle aukon viereen.

  • Sinä olet avannut tuon luukun. Sitä ei saa avata. Ibrahim on sanonut monta kertaa.

  • Sen raoissa oli roskia. Miten muuten minä olisi saanut ne pois? Etkä sinä edes auttanut.

  • Pane se kiinni.

  • Katso nyt. Luukun alla on tunneli. Kuka tahansa voi tulla sieltä, kun minä nukun.

  • Asetu nukkumaan luukun päälle. Silloin heräät, kun joku tahansa tulee luukusta.

  • Hullu! Mene katsomaan, mihin se tunneli johtaa.

Anselmi kömpi alas luukusta entistä happamempana. Hyvästi päiväunet. Onneksi sauna oli jo valmiina. Olisi aikaa Josefiinan hömpötyksille. Anselmi hivuttautui alaspäin vaivalloisesti. Mistään ei tahtonut saada otetta. Lopulta hänen kätensä lipesi ja hän mätkähti kuopan pohjalle. Alhaalla oli aivan pimeää. Lisäksi siellä oli ummehtunutta. Kostea ilma muistutti, että luita saattoi hyvinkin alkaa kolottaa moisessa paikassa. Anselmi kiipesi kuopan reunaan kiinnitettyjä tikkaita pitkin ylös entistä kiukkuisempana, haki öljylampun saunasta ja palasi edelleen harmista tuhisten. Vaikka kuopan pohjalta sivulle aukeava tunneli oli matala, tonttu mahtui kävelemään siellä pystyssä. Anselmi lähti astelemaan pitäen lamppua käsi ylhäällä etuviistossa. Josefiinan utelias hengitys kuului hänen takanaan.

Muutaman metrin päästä käytävän lattia muuttui pehmeäksi, sitten kylmän niljakkaaksi. Seinät olivat olleet alussa multaisia, puupaaluilla tuettuja. Nyt ne olivat kiveä, rosopintaista kalliota. Käytävä alkoi kallistua alaspäin. Samalla se muuttui matalammaksi ja matalammaksi. Anselmin oli pakko kävellä kumarassa ja polvet koukussa. Lattia oli nyt hyvin liukas ja hän joutui tukemaan itseään käsillä seinistä. Josefiina ei sitä tehnyt. Anselmi kuuli hänen kiljaisunsa ja siinä samassa he syöksyivät yhtenä kasana alas jyrkkenevää rinnettä.

Anselmi kömpi pystyyn nyyhkyttävän Josefiinan seasta. Öljylamppu oli pudonnut hänen kädestään ties minne ja sammunut. Mutta jostain korkealta tuli valoa. He olivat tulleet jokseenkin pyöreään pieneen luolaan. Katto oli niin korkealla, että sitä ei erottanut. Ylhäällä näkyi vain kirkas piste, josta valo tulvi sisään. Lattia tuntui edelleen pehmeältä, mutta se ei ollut enää liukas. Kauan ei Anselmi ehtinyt luolaa ihmettelemään. Josefiina oli myös päässyt pystyyn. Hän tuijotti seinää kuin lumottuna.

  • Katso Anselmi. Tuolla seinällä on joku kirjoitus. Se hohtaa kuin mainosvalo.

Anselmi katsoi Josefiinan osoittamaan suuntaan ja nyt hänkin huomasi sen. Seinällä oli teksti. Se hohti himmeänä hämärässä pelottavaa kelmeää valoa. Anselmi tankkasi kirjaimia. Hän ei ymmärtänyt yhtäkään sanaa, mutta silti teksti tuntui jotenkin uhkaavalta. Seinällä luki:

Moriemini in locum istum.

Anselmin sormet hiipivät suuhun. Ensimmäisessä sanassa oli jotain tuttua. Jotain jonka kaltaista sanaa Ibrahim oli käyttänyt, kun oli halunnut Anselmin häipyvän mökistä. Anselmin polvet tutisivat. Hän kääntyi katsomaan tunnelia, josta he olivat tulleet. Se oli kuin jyrkkä liukumäki, liukkaan saven peittämä liukumäki. Sitä pitkin ei noin vain kiivettäisi. Hänet oli houkuteltu ansaan, kerta kaikkiaan ansaan. Jäisikö hän tänne nääntymään nälkään vai kuluttaisiko hän voimansa yrittämällä turhaan niljakasta mäkeä ylös? Muuta tietä ulos ei ollut. Hänen vaihtoehtonsa olivat asettua istumaan seinän viereen ja nääntyä siihen tai yrittää turhaan kiivetä luistavaa mäkeä ylös. Anselmi asettui istumaan seinän viereen.

  • Näitkö Anselmi tuon kirjoituksen?

  • Näin. Se tuntuu uhkaavalta.

  • Höpsistä. Siinä sanotaan varmaankin ”hyvää matkaa”.

  • Hyvää matkaa minne? Me olemme umpikujassa.

  • Hölmö! Tunnelihan jatkuu tuossa nenäsi edessä.

Anselmi katsoi Josefiinan osoittamaan suuntaan. Seinässä oli aukko, uuden tunnelin suuaukko. Se oli aivan riittävän iso, että tonttu pääsi siitä sisään. Sisään tai ulos, kuinka sen nyt otti. Anselmi otti sen raskaasti. Hän oli aivan varma, että hetki sitten ei aukkoa ollut. Hän oli tarkastanut kaikki seinät huolella käsillä koetellen. Niissä oli ollut vain se aukko, josta he olivat pudonneet sisään, ei muuta, ei edes hiiren mentävää koloa. Anselmi pohti tilannetta ankarasti. Lopulta hän alkoi ymmärtää, tai ainakin hän oli keksinyt kaikelle luonnollisen selityksen. Tunnelin täytyi olla Ibrahimin tekemä. Ibrahim osasi kaikenlaiset loitsut. Hän oli varmaankin loihtinut tunnelin aukon näkymättömäksi. Mutta miksi Josefiina teki sen näkyväksi? Aukko oli varmaan ollut näkymätön vain hänelle, Anselmille. Ibrahim oli varannut pikku jekun saunatontulleen. Olikohan niitä muitakin?

  • Mitä siinä tollotat? Lähdetään eteenpäin.

Josefiinan ystävällinen kehotus sai Anselmin nousemaan ja kömpimään uuteen tunneliin. Jostain tuli valoa. Sen lähde oli Anselmin öljylamppu, joka löytyi lattialta ensimmäisen mutkan takaa. Käytävä näkyi nyt selvästi. Sen pohja oli kiinteä ja tilaa oli tarpeeksi. He etenivät nopeasti. Muutamaa minuuttia myöhemmin tunneli avautui uuteen luolaan. Jostain ylhäältä tuli täälläkin valoa, niin että öljylamppua ei tarvinnut valaisemaan. Anselmi katsoi ympärilleen. Luola oli aivan samanlainen kuin se, jossa he olivat hetki sitten olleet. Vai oliko tämä se sama luola? Vain oviaukot puuttuivat: sekä se, josta he äsken tulivat, että se, josta he liukuivat sisään ensimmäisellä kerralla. Mutta seinällä oli edelleen sama kirjoitus:

Moriemini in locum istum.

Anselmi asettui istumaan seinän viereen. Epätoivo hiipi hänen mieleensä. Josefiina polki jalkaa hänen edessään.

  • Mikä sinun on, toljake? Miksi istut siinä. Jatketaan eteenpäin.

  • Olemme tulleet takaisin samaan luolaan. Eikä täältä ole enää tietä mihinkään suuntaan.

Josefiina vaikeni, katseli pitkin seiniä ja jäi tuijottamaan kirjoitusta. Hänen kätensä alkoivat nykiä omituisesti. Hän asettui istumaan Anselmin viereen ja alkoi itkeä.

* * *

Anselmi havahtui joskus paljon myöhemmin. Ylhäältä ei tullut enää valoa. Nyt oli siis yö. Öljylamppu kituutti säästöliekillä. Kirjoitus seinällä hohti fosforista valoaan. Mutta – se ei ollut sama kirjoitus. Nyt siinä luki:

Exspectant dominus elf.

Hän ei tajunnut siitä sen enempää kuin edellisestäkään. Mutta jotenkin tuttu tuo lause oli. Tutumpi kuin edellinen. Anselmi vajosi taas horrokseen. Hän toivoi, että hänen ei tarvitsisi enää herätä vain nähdäkseen tämän kirotun luolan. Toivo oli turha. Kovakätinen ravistus herätti hänet.

  • Herää Anselmi, herää!

  • Mitä? Miksi? Minä haluan kuolla rauhassa.

  • Pölhö! Seinässä on nyt aukko.

  • Vai niin. Se johtaa kuitenkin vain tänne takaisin.

  • Hullu! Nyt mennään! Minä aavistan, että jotain on muuttunut. Tuon täytyy olla uusi käytävä.

Uusi ravistus sai Anselmin jaloilleen. Josefiina melkein hyppi paikallaan. Kaikki itku ja huoli oli hävinnyt hänen kasvoiltaan. Saattoihan sattua, että naisten typerät aavistukset osuivat oikeaan. Parempi siis lähteä, ainakin vielä tämän kerran. Anselmi meni käytävään selkä köyryssä epäluuloisena ja haluttomana.

Josefiina olikin oikeassa aavistuksissaan. Käytävä oli erilainen kuin se, jossa he olivat käyneet viimeksi. Sen täytyi olla eri käytävä. Nyt lattia oli kivetty, seinät olivat leveällä ja katto korkealla. Josefiina tunki Anselmin edelle ja hyppi innoissaan, sellaisella innolla, jonka vain sata vuotta Anselmia nuorempi ikä teki mahdolliseksi.

  • Minähän sanoin heti alkuun, kun sinä et halunnut lähteä, että tänne kannattaa tulla.

Anselmi ei muistanut kuulleensa sellaista lausetta, mutta osasi pitää suunsa kiinni. Hänellä oli edelleen epäilyksensä matkan kannattavuudesta, mutta hän piti senkin omana tietonaan. Nyt Anselmi muisti, miksi lause oli niin tuttu. Ibrahim oli käyttänyt sitä, kun hänellä oli Anselmille jotain tärkeää tehtävää. Käytävä johtaisi varmaan Ibrahimin luokse. Mutta... sinnekö, missä Ibrahim oli ennen, vai sinne, missä hän nyt oli? Anselmin käsi hakeutui taas suuhun. Hän puri sormiaan niin kovin, että niihin sattui.

Muutaman mutkan ja jyrkän nousun jälkeen käytävä loppui pystysuoraan kiviseinään. Nyt katto oli niin alhaalla, että tonttukin ylsi siihen. Ja mikä parasta, katossa oli luukku. Sen raoista tihkui valoa. Anselmi yritti nostaa luukkua, mutta ei saanut sitä liikkumaan. Hän asettui taas istualleen lattialle.

  • Avaa nyt joutuin se luukku. Minä en jaksa odottaa sinun köntysitelyäsi koko iltaa.

  • Kyllä kyllä. Älähän nyt hermostu.

Luukku aukeni itsestään. Pekan kasvot näkyivät ylhäällä. Tontut hämmästyivät perin juurin ja Josefiinakin pyllähti istualleen. Pekka ei näyttänyt hämmästyneeltä. Hän kiskoi tontut ylös käytävästä ja laski luukun kiinni.

  • Ai nyt te olette sen löytäneet. Niinhän Ibrahim ennusti joskus käyvän.

  • Ibrahim ennusti? Ennusti Ibrahim? Ennusti …

  • Se lukee Ibrahimin kirjassa. Katsokaas, minä näytän.

Pekka otti Ibrahimin paksun kirjan esiin ja selaili sitä.

  • Tässä se on.

Tein käytävän, jota myöten pääsen pois, jos ihmiset yrittävät savustaa minut ulos mökistäni. Sitten tuli mieleeni, että joku voikin tulla sisään käytävää myöten. Laitoin käytävään estettä, että vieraat eivät pääsisi sitä kautta tupaan. Mutta kun epäilin, että Anselmi tai joku muu yhtä tyhmä tonttu löytää sen kuitenkin paikkoja nuuskiessaan, rakentelin loitsuun helpotuksen tontuille. Tontun uteliaisuuden nimittäin voittaa vain hänen typeryytensä. Vielä ei ole tonttua näkynyt, mutta eipä siihen voi kovin kauan mennä.

Anselmi ja Josefiina poistuivat noloina. Ibrahim oli arvannut kaiken etukäteen ja tehnyt heidät naurunalaisiksi.

Ruumisarkku

Maito oli lopussa. Purkki oli auttamatta tyhjä, eilen illalla tyhjentynyt. Jo pelkkä ajatus kahvista ilman maitoa väänsi suolissa. Maito kuului vuokrasopimukseen, mutta nyt se oli lopussa. Emäntä toisi varmaan iltapäivällä uutta, mutta siihen oli aikaa vielä monta tuntia. Oli hieman noloa mennä huomauttamaan asiasta. Hänhän voisi hakea maitoa kaupasta. Skaitille oli matkaa hyvät kymmenen kilometriä. Pahempaa oli, että kauppa aukeaisi vasta yhdeksältä, kahden tunnin kuluttua. Kyllä sittenkin oli mentävä pyytämään emännältä. Hän asettelisi sanansa niin kauniisti kuin osaisi. Pekka lähti pieni kermanekka kädessään.

  • Huomenta.

  • Huomenta huomenta. Mitäpä se Pekka kulkee lamppu kädessään kuin Vestan neitsyt?

  • Tuota, minä, tämä on oikeastaan kannu eikä lamppu. Minulle kun sattui vahinko, ja maito kaatui lattialle.

  • No voi sentään. Kyllähän minä sen siivoan. Tulen heti, kun saan tiskit valmiiksi.

  • Ei, ei, se on jo siivottu. Ongelma on, että maito loppui. Saisinko vähän tähän kannuun aamu­kahvia varten.

  • Öljyä lamppuusi sinun pitää saaman. Voi hyvä tavaton! Minähän unohdin tuoda maitoa eilen. Johan nyt sattui. Kahvin sinä juot täällä. Istu siihen pöytään, minulla on vielä pannussa. Ei ole kauan seissyt. Juuri äsken keitin, kun teki mieli. Mutta maitoa saat ja heti. Hoi ukonkanttura! Haepas Pekalle maitoa kellarista. Ota tuo viiden litran kannu.

Mansikka-aho kömpi ylös penkiltä, jossa hän oli lojunut täydessä unessa, jupisi jotain itsekseen ja meni iso kannu kädessään. Tuskin oli emäntä ympäri pyörähtänyt, kun pöydässä oli jo kaksi isoa kuppia täynnä kahvia ja iso pullavati.

  • Harvoinpa täällä käy vieraita näin aamulla. Paitsi tuo naapuri, se Jyrkkäaivo. Vaan mitä iloa siitä on? Istuu keinutuolissa ja jorisee tuon hölmöläisen kanssa. Eilenkin valittivat kuorossa, kumpi on köyhempi.

Emäntä jatkoi puhelua, Pekka vastaili harvakseen. Emännän kahvi oli hyvää ja kahvimaito oli sen verran rasvaista, että sitä ei mikään marketti olisi myynyt edes kevytkermana. Äkkiä kuului eteisestä kova töminä, sitten oven saranoiden epätoivoinen nirskahdus ja Mansikka-ahon horjuvat askeleet. Isäntä horjui sisään kalman kalpeana, pudotti tyhjän maitokannun lattialle ja rojahti penkille istu­maan.

  • No mikäs nyt on? Mitä sinä taas pelleilet? Ja missä maito on? Pekka tarvitsee maitoa.

  • Si-ellä oli …

  • Siellä oli maitoa. Mikset tuonut? Ja mikä sinun on? Näitkö kummituksen?

  • Si-siellä on ru-ruumisarkku!

  • Kellarissa?

  • Siellä. Minä niin pelästyin. Tuntui, että se on siellä minua varten.

  • Mitenkä siellä sellainen on? Ei siellä eilen ollut. Joko sinä olet juonut viinaa näin aamulla?

  • En, en minä. Kyllä minä näin oikein. Ruumisarkku siellä on. Musta niinkuin ennen oli tapana. Sen on varmaan piru itse tuonut. Kohta minut pannaan siihen arkkuun.

Mansikka-aho puhisi penkillä ja vajosi lopulta makuulleen säikähdyksen perin pohjin uuvuttamana. Pekka joi kahvinsa, kiitteli emäntää ja sanoi, että maidolla ei ollut mitään kiirettä. Kun hän oli menossa ovesta Jyrkkäneva tuli vastaan.

  • Mikäs Mansikkia vaivaa? Tuvassa makaa. Alkoiko laiskansuonta vetämään?

  • Mi-minä näin ruumisarkun.

  • Sepä hyvä. Sen juuri tulinkin varmistamaan, että olet huomannut.

  • Hyvä? Piru sen on tuonut minua varten. Kohta se haluaa minut mukaansa siinä arkussa.

  • Höpsis. Osuuskaupan miehet sen toivat illalla. Sanoin, että panevat kellariin, kun täällä oli jo valot sammutettu. Ajattelin, että en häiritse mokomalla, jos sattuisitte nukkumaan.

  • Sinäkö sen arkun sinne toimitit? Mitä varten?

  • Itsehän sinä eilen valitit, että sinulla ei ole rahaa edes ruumisarkkuun. Minä ajattelin, että kyllähän tämän ikäisellä miehellä pitää arkku olla. Tilasin sinulle osuuskaupasta. Toivat samana päivänä.

Jyrkkänevan luona, vuorikeskustelu

Syyspäivän matalakaarisen auringon laskettua lämpö vajosi nopeasti pakkaselle. Vesilätäköt saivat ohuen jääkuoren. Pinnasta jäätynyt maa rasahteli Pekan saappaiden alla. Kevyempi rapina kuulosti seuraavan Pekkaa. Hän kääntyi äkkinäisesti ympäri. Tonttu siinä tallusti hänen perässään oma oluttuoppinsa kädessä. Pekkaa ihmetytti, mahtoiko tuollainen käytös olla tontulle soveliasta. Mutta kaipa Anselmi tiesi, mikä hänelle sopi ja mikä ei. Jos hänen sopi tulla julkean näkyvissä Jyrkkänevan tupaan, niin sitten sopi. Asia oli nimittäin niin, että Jyrkkäneva oli poikennut päivällä Pekan mökille ja kutsunut tämän illalla kotiinsa maistamaan erityisen onnistunut kotioluttaan. Sen oli oluelle perso tonttu varmaan kuullut ja pyrki nyt osille.

Pekka saapui Jyrkkänevan vuosisatoja vanhan mutta komeana säilyneen talon pihaan, koputti oveen meni porstuan läpi pirttiin. Tonttu hiippasi varjona perässä.

  • No mutta Pekkahan se siinä, iltaa iltaa. Istumaan vaan heti tähän pöydän ääreen. Emäntä tuo kohta maistiaisia. Mutta näinkös minä oikein? Vilahtikos siinä joku pöydän alle? Juujuu, Anselmihan se siellä. Ibrahimin saunatonttu. Niinpä niin. Mikäs pahan tappaisi. Ibrahim sen opetti tavoille. Jos ei ollut sauna illalla lämpimänä, sai tonttu sellaisen sätkäytyksen, että oli viikon karvat pystyssä. Muistatkos Anselmi? Mitäs sinä siellä pöydän alla piileksit? Tulehan tänne penkille istumaan. Katsotaan, josko emäntä antaisi jotain sinullekin.

Hentoluinen vaalea nainen tulikin kohta toisesta ovesta. Hän oli merkillisellä tavalla iättömän näköinen, ei osannut sanoa, oliko hän kolmenkymmenen vai kuudenkymmenen. Hänellä oli kainalossaan pieni puutynnyri ja kädessä kolme oluthaarikkaa. Hän ei hämmästynyt ollenkaan Anselmia, nyökkäsi vain tervehdykseksi ja alkoi laskea tynnyristä olutta haarikoihin ja tontun tuoppiin. Jyrkkäneva ryhtyi esittelemään.

  • Katsopas Elli, tässä nyt on se Pekka, josta olen monta kertaa maininnut. Hän se asuu Ibrahimin mökissä. Rohkea poika. Minä en sinne menisi yhdeksikään yöksi, en mistään rahasta. Mutta tämä Pekka se siellä asustaa. Lukee Ibrahimin kirjaa ja sieltä opettelee kaikki äijän konstit. Kohta on varmaan yhtä viisas ja viisaampikin. Tiedä vaikka taikoisi sinut huuhkajaksi.

Nainen naurahti hyväntuulisesti, tervehti Pekkaa pehmeällä kädenpuristuksella ja asettui itsekin pöydän ääreen olutta maistelemaan. Lievä irvistys kertoi, että hänen suunsa ei ollut yhtä parkkiintunut kuin Pekan, jonka opiskelukavereiden rapakaljat olivat opettaneet nielemään mitä tahansa olueksi kutsuttua ilmeenkään värähtämättä. Mutta vähäisintäkään moitetta nainen ei osoittanut miehensä saavutukselle, kehui vain sen hyvää ja korkeaa vaahtoa. Keskustelu takertui Ibrahimiin ja hänen mökkiinsä. Jyrkkänevat tiesivät monta hauskaa juttua Ibrahimin tekemisistä, joita Mansikka-aho ei ollut kertonut. Jutut Ibrahimin kummallisudesta ja hänen noitakonsteistaan kasvoivat sitä mukaa, kuin oluttynnyrin pinta aleni. Viimein Elli asetti rajan Ibrahimin mahtavuudelle.

  • Vaan Hiidenvuorelle ei Ibrahimkaan uskaltanut mennä. Ei edes vuorelle saati sitten sen onkaloihin.

Tuli hetken hiljaisuus. Jyrkkänevan hartiat vajosivat ja pää upposi suojaan niiden väliin.

  • Kukaan ei sinne uskalla. Siellä asuu itse piru. Sanokaa minun sanoneen. Sinne ei kristityllä ole asiaa. Joka on sinne mennyt, on sinne jäänyt tai hulluna tullut takaisin. Niin ainakin kerrotaan.

  • Ei kai mitään pirua voi oikeasti olla olemassa?

  • Minä en tiedä. Kerran oikaisin vuoren vierestä sitä vanhaa tietä, joka ei ruohotu, vaikka siitä ei kukaan kulje. Kauhean valituksen kuulin suoraan vuoren sisästä. Hyvästi siunasin itseni ja juosten tulin sieltä pois. Uudestaan en sinne mene. Joku siellä ääntä pitää. Mutta Ellihän se tuntee kaikki vanhat asiat. Oletkos kuullut vuoresta jotain?

  • Olen hyvinkin. Äitini minulle kertoi.

Jyrkkänevan vaimo laski vielä lorauksen haarikkaansa ja alkoi kertoa.

Satu Hiidenvuoresta

Näillä mailla oli silloin, monta sataa vuotta sitten, kaksi mahtavaa kartanoa. Toinen oli Viljalaakso ja toinen Hiidenlääni. Hiidenlääniä vallitsi Hiisi, pelottava olento, kummallinen sarvipäinen pitkäkyntinen olento, mahtoiko olla edes ihmisen sukua.. Kaikki häntä pelkäsivät ja tottelivat. Viljalaaksossa asui mahtava herra Bonderus perheensä ja satojen palkollistensa kanssa. Hänellä oli lapsia iso liuta. Näistä merkittävin oli vanhin tytär, kuvankaunis ja hyväsydäminen, kaikille hyvää tahtova. Hän oli myös hurskas ja jumalinen. Koska oli hän sekä kaunis että suurta perintöä aikanaan odottava, kosijoita virtasi hänen luokseen. Mutta hän sanoi kaikille ”ei”. ”Jumala osoittaa minulle puolison”, hän sanoi.

Vaan sattuipa niin, että myös Hiisi iski silmänsä Bonderuksen tyttäreen. Niin suuri oli Hiiden pelko myös mahtavan Bonderuksen sydämessä, että hän heti suostui naima­kauppaan. Pelkkään pelon kuittaamiseen ei Bonderuksen tarvinnut tyytyä, vaan Hiisi maksoi hänelle isot rahat puhtaassa kullassa, eikä myötäjäisistä ollut puhettakaan. Tyttäreltä ei mitään kysytty asiaa sovittaessa, niin oli ajan tapa. Mahtavat häät vietettiin ja niin oli neidon muuttaminen Hiiden kartanoon. Hiiden asumus ei ollut suinkaan puinen kartano, kuten Bonderuksella oli, vaan hän asui suuren vuoren sisällä, sen loputtomissa onkaloissa ja käytävissä. Sinne vei Hiisi kalmankalpean neidon vaimokseen. Valtavat tammiovet jymähtivät hiiden hääseurueen perässä kiinni, eikä nuorikkoa sen koommin nähty. Aamuisin vuorella kulkija saattoi kuulla hänen hiljaista itkuaan jostain vuoren onkalosta. Öinen matkaaja kuuli naisen tuskanhuudot, kun Hiisi likisti häntä teräväkyntisillä käsillään.

Näin jatkui vuosikymmenen tai kaksi, kunnes yhtenä syksyisenä yönä nousi hirmuinen myrsky. Salamat leimusivat taivaalla ja jatkuva jylinä täytti ilman. Hiiden himo kasvoi suuremmaksi kuin koskaan ennen, ja hän kävi hurjana käsiksi vaimoonsa. Silloin naisparan sydän ratkesi. Veri valui pitkin Hiiden vuorilinnan lattioita ja kaikkiin vuoren halkeamiin. Vuosien tuskan kuumentama veri leimahti liekkiin ja sytytti ankaran tulen. Kaikki tavara vuoren sisällä paloi, vain harmaa kiviseinä jäi jäljelle. Kukaan ei pelastunut tuosta palosta. Hiisi sai rangaistuksen, jonka oli ansainnut.

Vuoden ja kaksi kuukautta savu tulvi vuoren onkaloista. Sitten se sammui. Kukaan ei ole sen koommin käynyt vuoren sisällä. Sillä Hiisi oli paitsi kartanonherra myös mahtava noita ja tietäjä. Hänen kerrotaan viime hetkillään asettaneen niin ankaran manauksen, että jokainen, joka uskaltautuu vuorelle, on kuoleman oma. Vaikka Hiiden ruumis paloi tulipalossa, hänen sielunsa jäi maan päälle hänen pahojen tekojensa tähden. Pimeänä syysyönä vuoren juurella olevaa vanhaa tietä kulkeva saattaa kuulla, kuinka Hiiden sielu voihkii luolassaan, saamatta koskaan rauhaa.

Hiiden pellot muuttuivat synkäksi kuusikoksi. Kukaan ei onnistunut niitä enää viljelemään. Vieläkin tuolla pellon takana alkaa edelleen valtava korpi. Siihen ei saa peltoa raivattua, ei edes laidunta. Bonderuksen maat muuttuivat suoksi. Eikä pelkästään laakso vaan myös vuoren alarinteet alkoivat kasvaa vetistä rahkaa. Mitkään ojat eivät siinä auttaneet. Mutta kirous lieveni vähitellen. Meidän peltomme ovat nyt noilla ennen soisilla rinteillä. Mansikka-aho on raivannut peltonsa laaksoon, joka oli vielä viisikymmentä vuotta sitten pelkkää suota. Mutta vuorelle ei kukaan vieläkään pääse. Joka sinne yrittää, joutuu vaikeuksiin, hyvä jos henkensä saa säilyttää.

Pekan ja tontun keskustelu

Elli vaikeni ja kostutti suutaan. Pekka höristi korviaan. Jokin kaliseva ääni oli kuulunut jo Ellin tarinan lopulla. Nyt se kuului entistä selvemmin. Äänen aiheuttaja selvisi pian. Totun hampaat kalisivat vastakkain kuin afrikkalainen soittovehje. Kalina hukkui kummalliseen purskuttavaan ääneen, kun tonttu yritti hillitä tärinäänsä oluella.

Oluen pinta lähestyi tynnyrin pohjaa. Jyrkkänevan olut oli salakavalaa. Vaikka se oli tympeän makuista, sitä teki mieli ottaa lisää ja lisää. Puheenaiheet kiersivät sitkeästi yliluonnollisissa, Ibrahimin taioissa ja Hiidenvuoressa. Pekka intoutui kehumaan rohkeuttaan huonekalujen pyöriessä kehää hänen silmissään.

  • Minä en pelkää mitään kummituksia tai muita olemattomia. Minä menen sinne vuorelle, eikä mitään kummallista tapahdu. Nuo jutut ovat vain ihmisten keksimiä toisten pelottelemiseksi. Menen vuorelle jo huomenna. Menen ja olen siellä koko yön. Ylihuomenna tulen kertomaan, mitä näkyi, tai siis paremminkin, mitä ei näkynyt.

  • Tulehan kertomaan. Me täällä odottelemme ylihuomisiltana. Jos et tule itse, tulkoon haamusi kertomaan, miten sinun kävi.

  • Hahhah! Haamu. Kas kun ei Teemu.

Tonttu oli lääkinnyt pelästystään runsaalla oluella ja oli nyt mitä rohkeimmillaan.

  • Minä lähden Pekan mukaan. Kai minä nyt parhaiten tiedän, mitä vuorella on. Sanon niille, että pysykööt koloissaan.

  • Sinäkö muka vuorelle? Pelkäsit jo pelkkää satua niin, että tärisit.

  • En tärissyt. Puhdistin vain hampaitani.

  • No sitten! Kahdeksalta aamulla lähdetään. Ota lamppusi mukaan. Tällä kerralla menemme sisään suurimmasta onkalosta.

* * *

Toinen retki Hiidenvuorelle

Seuraava aamu heräsi ankeana. Pekan päätä jomotti ja vatsa tuntui tyhjältä. Onneksi jääkaapin loputon voileipäpino oli edelleen voimissaan. Olo parani parin voileivän ja maitolasin jälkeen. Sitten Pekka muisti. Hän oli illalla kerskunut menevänsä Hiidenvuorelle tuosta noin vain. Ja vielä menevänsä sisään vuoreen. Hän ei uskonut pätkääkään mihinkään yli luonnollisiin voimiin, jotka siellä muka jylläsivät, mutta saattoihan siellä olla jotain eläimiä tai petollisia onkaloita, jotka olivat antaneet aiheen kertomuksiin. Ehkä oli viisainta unohtaa koko juttu. Ja ainahan voisi syyttää työkiireitä, vaikka hänellä ei oikeasti töitä ollutkaan vielä moneen kuukauteen.

Ajatus töistä toi mieleen, että Pekka ei ollut katsonut työpostia moneen viikkoon. Mitäpä se häneen kuului, mutta jotenkin utelutti ja sitäpaitsi se oli tärkeää työtä, jonka takia ei millekään vuorelle ehtisi. Normaalien mainospostien ja Sinulla on hyväksyttävä lasku -ilmoitusten lisäksi oli maili Martikaiselta. Sisältö oli Martikaista itseään.

Terve laiskuri

Projektisi on nyt lopetettu lopullisesti ja ainaisesti. Niin että lepäile siellä vaan rauhassa. Me täällä teemme sentään arvokasta työtä. Olen miettinyt tätä sinun tapaustasi. Koko ongelma on siinä, että sinä olet surkea pelkuri. Siitä ongelmat johtuvat. Sinä et uskalla tehdä mitään, kun on kova paikka. Keksit sitten kaikenlaisia hullutuksia. Todellinen syy on että sinä pelkäät varjoasikin. Näin on!

Terveisin

Martikainen

Pekan mieli kuohahti. Hänkö muka pelkuri. Hän näyttäisi Martikaiselle ja kaikille muille. Hän tekisi … pahus sentään. Ensimmäinen paikka näyttää rohkeutta oli mennä Hiidenvuorelle. Mutta sinne hän myös menisi. Hän olisi siellä niin monta yötä kuin tarvittaisiin kaikkien kummitusten nitistämiseen. Hän lähtisi heti. Ja se kerskujatonttu saisi lähteä mukaan.

Kerskujatonttu tuli jo ovella vastaan paksu turkisreunainen takki päällään ja kankainen nyytti kädessään.

  • Minä en voi oikein hyvin. Vatsassani on jotain vialla. Minun on pakko jäädä pois vuorelta hoitamaan itseäni.

  • Me emme ole pelkureita me, sinä ja minä. Me näytämme kaikille Martikaisille ja Jyrkkänevoille, että me kaksi uskallamme mennä mihin vain. Me emme pelkää mitään kummituksia tai muita höpöjuttuja. Lähdemme juuri heti. Hyvä että olet pakannut jo valmiiksi.

  • Tä-tätä juuri pelkäsinkin. Sano Josefiinalle, että toimittaa ruumiini tonttujen hautalehtoon. Jos minusta nyt sitten jää jäljelle edes ruumista.

  • Höpsistä. Meitä ei uhkaa mikään vaara. Vai uskotko sinä muka joihinkin ikivanhoihin satuihin.

  • E-en, en ainakaan paljon. Mutta siellä ei ole kummitus vaan … kaikki sen tietävät.

  • Höpsistä. Mars matkaan. Juuri nyt!

Tontulle jyriseminen laimensi mukavasti Pekan omaa pelkoa. Hän ei perääntyisi, oli vastassa vaikka mikä. Saisivatpa Martikainen, Aurora ja muut katua, kun kuulisivat hänen tuhoutumisestaan rohke­alla tutkimusmatkalla.

Aurinko hivuttautui taivaalle kullankeltaisena. Maahan jäätynyt huurre rouskui mukavasti jalkojen alla. Ilma oli ihanan raikasta hengitettäväksi. He olivat jo ohittaneet tiheän kuusikon ja saapuneet harvaan mäntymetsään, jossa eteneminen oli täysin vaivatonta. Palokärki koputti pystyyn kuollutta puuta. Se pysähtyi ja jäi tuijottamaan hämmästyneenä tulijoita. Jänis hyppeli iloisen näköisenä. Kuin satukirjasta, ajatteli Pekka. Musta lintu vilahti taivaalla ja hävisi saman tien. Varis. Ei paljon pienempi ja tummempi. Korppi! Sen täytyi olla korppi. Tuo ei luvannut hyvää. Toivottavasti tikka oli jossain lähistöllä. Pekka jatkoi eteenpäin, vaikkakaan ei yhtä huolettomana. Retken päämäärä alkoi väkistenkin tunkea mieleen. Tonttu piti tuttua marmatustaan matkan vaarallisuudesta ja siitä, että oli parasta palata takaisin. Siis oli mentävä eteenpäin. Korppia ei enää näkynyt. Ehkä ei tarvinnut liikaa huolehtia. He voisivat mennä käytävään vain muutaman metrin ja palata heti. Sanoisivat, että siellä ei ollut mitään. Näin se oli. Pekka päätti nauttia retkestä. He menisivät vuoren huipulle ja söisivät eväänsä tutun männyn luona. Mutta he eivät jäisi yöksi, vaan palaisivat ennen pimeää.

Kulku oli helppoa ja he etenivät nopeasti. Vuoren rinne tasaantui jo. Pian he olisivat huipulla ja näkisivät tutun puun. Mutta kas kummaa. Tuntui kuin alkaisi hämärtää. Ja totta. Aurinko oli jo lähellä taivaanreunaa. Outoa. Nythän pitäisi olla korkeintaan keskipäivä, luultavasti ei vielä sitäkään. Kelloa Pekalla ei ollut mukana. Puhelin oli pimeänä. Akku oli päässyt loppumaan juuri väärään aikaan. Kun he saivat onton männyn näkyviinsä, oli jo niin pimeää, että tuskin näki eteensä. Nyt ei auttanut muu, kuin jäädä tälläkin kertaa yöksi mäntyyn. Mutta mitä siitä. Hyvinhän se oli käynyt viime kerrallakin.

Havut olivat jäljellä männyssä yhtä pehmeinä ja mukavina kuin viimeksi. He sytyttivät tontun tuoman öljylampun ja söivät eväänsä. Tonttu jupisi hiljaa itsekseen ja vilkuili vähän väliä aukosta ulos. Mutta tontulla on tontun luonto. Hyvän aterian jälkeen uni voitti pelon. Anselmi kellahti nurin havuille ja pian tasainen kuorsaus kertoi unen voittaneen. Myös Pekka tunsi itsensä voimattomaksi ja uniseksi. Hänkin asettui havuvuoteelle, levitti päälleen mukaansa ottamansa retkihuovan ja nukahti hänkin.

Agidur

Pekka havahtui johonkin outoon ääneen, kuin pöllön huhuiluun mutta paljon matalampaan. Se kuulosti tulevan jostain maan alta. Häneltä kului hetki käsittää, missä hän oli. Sitten hän tajusi olevansa valtavan onton puun sisällä. Tonttu kuorsasi käpertyneenä, selkä seinää vasten. Ääni kuului taas ja tällä kertaa aivan selvänä.

  • Pekka, tule tänne. Tule tänne. Jätä tonttu nukkumaan.

Pekka nousi kuin lumottuna, otti reppunsa ja astui ulos puusta. Jokin merkillinen voima veti häntä kohti lähellä olevaa jyrkkää kalliota. Kun hän tuli aivan sen lähelle, hän huomasi, että kalliossa oli pieni oviaukko. Hän meni sisään kuin unissakulkija. Oviaukon takana oli pieni huone. Se oli puolillaan hiiltynyttä puuta. Hän kömpi puiden yli. Niiden takana aukeni käytävä. Outo voima veti hänet käytävään ja sitä eteenpäin. Merkillinen fosforinkaltainen hohde valaisi käytävän, aina sen paikan, missä hän oli menossa, ei sen etupuolelta eikä takaa. Monen mutkan, haarauman ja pienen kammion jälkeen tuli vastaan puoliksi palanut ovi. Kun hän yritti työntää sitä auki, se kaatui lattialle. Pölyn vähän hälvettyä hän huomasi päätyneensä suureen saliin.

Tutuksi käynyt himmeä fosforinvärinen hohde valaisi koko valtavaa salia. Keskellä huonetta oli pitkä pöytä, korkeaselkäiset tuolit sen kummallakin puolella. Pöydän päässä oli muita suurempi istuin, melkein kuin valtaistuin, selkänoja Pekkaa kohti. Seinustoilla oli vanhanaikaisia jykevätekoisia kaappeja ja muita huonekaluja. Kaikkea peitti pölykerros ja hämähäkinseittejä oli joka puolella.

  • Käyhän Pekka istumaan,

kajahti kumea ääni jostain epämääräisestä suunnasta. Pekka tunnisti sen samaksi, jonka hän oli kuullut ulkona puun rungossa. Pekka säikähti nyt todella. Häntä pelotti perin pohjin. Päänahka kiristyi ja tuttu väreily kulki selkää ylös ja alas. Mutta hän ei uskaltanut vastustaa äänen kehotusta. Hänestä tuntui, että siitä seuraisi tuho heti paikalla. Hän käveli varovasti pöydän luokse, laski reppunsa pöydälle ja asettui yhteen tuoliin istumaan. Hän katsoi varovasti ympärilleen. Valtaistuimella pöydän päässä istui luuranko. Sen vaatteet olivat pölyiset ja pahasti rikkinäiset. Luuranko nojasi käsivarrellaan toiseen käsinojaan ja päällään selkänojan siivekkeeseen.

  • Tervehdys sinulle Pekka-poika, sinä utelias ja urhea ihmisen lapsi. Älähän pelästy. Minä en ole ehkä kauneimmillani, mutta en tee sinulle mitään pahaa. Jos tekisin, olisin sen jo tehnyt. Minä olen Agidur, tämän seudun valtias. Tai oikeastaan olin. Nyt minä olen vain henki ja luuranko.

  • O-oletko sinä se, jonka vaimon veri paloi?

Pekka kysyi vapisevalla äänellä. Agidur näytti hermostuvan. Jäätävän kylmä tuulenhenkäys kulki huoneen läpi. Kirkkaita kipinöitä näkyi valonhohteen seassa. Mutta kohta valo tasaantui ja ääni kuului jälleen.

  • Se satu on täyttä valhetta. Ihmisen nainen on kuin jauhosäkki verrattuna hiisinaiseen. Miksi olisin ottanut sellaisen? On vielä toinen asia. Kauan kauan sitten täällä ei ollut ihmisasutusta peninkulmien etäisyydelläkään. Tervanpolttajat rakensivat vuoren juurelle mökin itselleen, mutta muuttivat jostain syystä kohta pois. Mökki jäi asumattomaksi pitkäksi aikaa. Sitten siihen tuli asumaan nuori nainen. Ihmiset olivat hänet karkoittaneet korpeen, vaikka hän ei ollut mitään pahaa tehnyt. Yksi hiisistä ihastui häneen kovin ja otti hänet vaimokseen. Monta lasta antoi tuo ihmisnainen hiidelle. Tyttäret olivat ylen kauniita ja käsistään taitavia. Pojat olivat niin voimakkaita, että moista ei ollut ennen nähty. Mutta kukaan hiiden ja ihmisnaisen lapsista saanut omia lapsia. Nii hävisi ihmisen suku hiisien keskuudesta.

  • Minä olin mahtavin kartanonherra tällä seudulla. Lisäksi osasin moninaisia loitsuja ja taikoja. Ihmiset kadehtivat ja pelkäsivät minua. Yhtenä vuonna sato oli erityisen hyvä. Pidimme täällä vuoressa suuret sadonkorjuujuhlat. Kaikki joivat paljon sahtia ja nukkuivat turhan sikeästi. Ihmiset olivat saaneet tiedon juhlasta ja käyttivät sitä hyväkseen kauheaan tekoon. Kun kaikki täällä nukkuivat, ihmisiä hiipi satamäärin vuorelle. He toivat kuivaa puuta mukanaan ja täyttivät sillä kaikki sisäänkäynnit ja tuuletusukot. He sytyttivät kaikki kasat palamaan yht'aikaa. Tuli levisi vuoren sisään ja kaikki täällä paloi. Kaikki vuoren asukkaat paloivat tai tukehtuivat. Kun heräsin, oli liian myöhäistä. En voinut pelastaa ketään, en edes omaa itseäni. Ihmisille onnistuin sentään kostamaan. Luin niin kauhean loitsun, että heitä kuoli kymmenittäin. Kirosin myös vuoren. Kaikki ihmiset, jotka sille tulivat, kuolivat tai tulivat hulluiksi. Mutta olen käymässä vanhaksi ja hentomieliseksi. Jotenkin tässä myös kaipaa juttu­seuraa muutaman sadan vuoden hiljaisuuden jälkeen. Kun tulit vuorelle, ja kun tiesin sinut kunnon ihmiseksi, joka ymmärtää maan väkeä, kutsuin sinut tänne juttuseuraksi. Valitettavasti minulla ei ole mitään tarjottavaa. Mutta sinulla on oluita repussasi. Tarjoa siis itsellesi. Minä taidan olla juomatta tämän kerran.

Pekka arveli, että Agidurin vieraanvaraisuudesta oli parempi olla kieltäytymättä. Sitä­paitsi puna­korkkinen olut maistuisi juuri nyt erinomaiselta kuivassa kurkussa ja pelosta vapisevissa jäsenissä. Hän otti pullon repusta, avasi korkin ja joi ahnaasti pullosta. Ihana rentous levisi koko ruumiiseen. Kovaääninen röyhtäys kaikui pitkin salia.

  • Anteeksi, taisin eläytyä vähän liikaa. Mutta ajattele, minä olen istunut tässä satoja vuosia suu kuivana. Ketään ei ole ollut tässä huoneessa juomassa tai syömässä. Toista oli ennen. Tässä salissa oli monet mahtavat juhlat. Me, muut hiidet ja minä, me osasimme juhlia. Surkeita ovat ihmisten juhlat niihin verrattuna. Sahti virtasi ja laulu raikui. Sadonkorjuuta juhlittiin monta viikkoa, pimeimpään yöhön asti. Ihmiset olivat kateellisia. He pysyivät nipin napin hengissä sillä viljalla, minkä he saivat kasvamaan. Mutta meillä oli mistä tehdä sahtia. Hiidenläänin pellot tuottivat moninkertaisen sadon. Noituutta, sanoivat ihmiset. Olihan se sitäkin, mutta tärkeintä oli lannoite. Me kaivoimme vuoren pohjalle säilön, mihin tallettaa vähäiset rahamme. Poiskaivetun maan levitimme ulos. Huomasimme, että mihin maa oli viety vuoren pohjalta, kaikki kasvoi monin verroin. Kaivoimme vuoren juurta joka vuosi syvemmälle ja lannoitimme kaivetulla maalla pellot. Vilja kasvoi. Samalla kasvoi ihmisten kateus. Ja sitten …

Agidur vaikeni ja vajosi muistoihinsa. Pekka naukkaili oluttaan ja katseli ympärilleen. Sali oli ollut joskus upea, kuin kirjojen ritarilinnoista. Nyt kaikki oli nokeentunutta, lian ja hämähäkinseittien peittämää. Huonekalut olivat palaneet osittain huoneen toiselta laidalta.

  • Aivan totta se on, mitä näet. Kaikki paloi. Kaikki kuolivat. Tämä oli mahtava kartano, vaikka olikin vuoren sisällä. Täällä oli kaikki, mitä kartanoon kuuluu. Oli mahtavat asuinhuoneet. Oli vilja-aitat niin täynnä, että vuosikymmeneksi tai kahdeksi olisi riittänyt, jos olisi kato käynyt. Oli tallit täynnä hevosia. Oli isot navetat. Toistasataa lypsävää parressa. Ja mitä maitoa ne lypsivät? Parasta kermaa, sanoivat ihmiset, jotka sitä maistoivat. Kaikki hiidet, maahiset ja tontut sekä eläimet tukehtuivat tai kärventyivät. Kaikki vilja paloi pilalle. Ja mitä viljaa? Jyvät olivat isoja kuin herneet. Niistä kelpasi leipoa. Ja leipojia riitti. Hiisinaiset ympäri maata tulivat tänne, koska täällä oli hyvä olla. Oli millä elää. Oli millä mällätä. Ihmiset polttivat kaiken. Salaa hyökkäsivät.

Agidurin ääni laski melkein mörinäksi. Näytti kuin luurangon pää olisi vajonnut alemmaksi ja kääntynyt katsomaan pöytään.

  • Sinä Pekka ymmärrät maan väkeä. Huolehdit tontuista. Se on hyvä. Monet ihmiset vihaavat maan väkeä ja ajavat kaikki tiehensä tai tappavat. Tuossa naapurissa oli yksi isäntä, joka piti maahisista. Niitä syötti ja juotti riihessään. Kun kirkonkyläläiset sen kuulivat, tulivat isolla joukolla ja polttivat riihen. Sinne paloi niin isäntä kuin maahiset. Siinä paloivat melkein kaikki tämän seudun maahiset. Vain lapsia ja vanhuksia jäi jäljelle. Me hiidet pidimme aina maan väen puolta. Täälläkin asui silloin muinoin paljon maahisia ja tonttuja. Tekivät töitä, minkä jaksoivat. Saivat minulta kaiken, mitä tarvitsivat. Kaikki kuolivat samalla kun hiidet.

Agidur vaikeni pitkäksi aikaa. Pekka kaivoi toisen pullon ja kostutteli kurkkuaan, joka pyrki kuivumaan Agidurin karmeita puheita kuunnellessa. Agidurilla näytti olevan paljon sanottavaa. Hän kävi jatkuvaa keskustelua itsensä kanssa, Pekka katsoi parhaimmaksi olla hiljaksiin ja antaa isäntänsä puhua. Ja tämä kertoi, piti välillä taukoa kuin ajatellakseen ja jatkoi taas.

  • Oletko kuullut, että minä olin mahtava tietäjä? Jos minä määräsin, että jokin maa ei kasva, siihen ei saanut mitään siementä tai tainta kasvamaan. Jos minä loitsin johonkin paikkaan kuoleman, kukaan ei voinut siihen mennä ja tulla hengissä takaisin. Minä suljin vuoren viimeisenä tekonani. Moni ihminen on tänne yrittänyt, mutta kaikki ovat kuolleet. Nyt kirous alkaa heiketä. Sinäkin pääsit hengissä tänne. Minä vain vähän autoin, sen vähän mitä tällainen haamu pystyy tekemään. Hiidenläänin pellot kirosin niin, että niissä ei vilja kasvanut. Osa pelloista oli vuokrattuna ihmisille. Ne pellot kasvavat jo uudestaan. Hiitten omat pellot ovat vielä korpea ja rämettä, mutta kuinka kauan? Pellot saavat olla ja kasvaa kuinka tahansa, mutta tänne linnaan ei voi päästää yhtään ihmistä. Jos niin käy, silloin syntyy paljon tuhoa ja onnettomuutta. Sekä ihmisille että metsän väelle. Hiisiähän ei ole jäljellä kuin yksi tuolla järven takana. Minun on keksittävä jokin keino estää ihmisiä tulemasta sisään. Ja minä sen kyllä myös keksin.

  • Minäkin olin suuri tietäjä, mutta Azuur oli tietäjistä suurin. Jos menit häntä ärsyttämään, osoitti vain sormellaan, ja muutuit sammakoksi tai käärmeeksi tai kiveksi.

  • Joskus muinoin täällä ja koko maassa oli jättiläisiä. Eivät he niin suuria olleet, vain pari kyynärää meitä hiisiä pidempiä. Mutta voimat oli heillä hirmuiset. He nostivat sylinkokoisen kiven vaivatta ja heittivät sen pitkän matkan päähän. Hölmöjä he olivat, kuin tyhmiä lapsia. Ennen minua oli hiisien kartano puusta kuten ihmisilläkin. Vaan jättiläiset heittelivät sitä isoilla kivillä niin, että kartano meni murskaksi. Näin kerrotaan. Hiidet muuttivat vuoreen, jotta tuho ei toistuisi. Sinne he rakensivat lisää luolia ja saleja ja käytäviä. Ehkä saat nähdä ne jonain päivänä.

  • Ihmiset käyttivät jättiläisiä hyväkseen. Jättiläiset kun olivat viinalle kovin persoja, teettivät töitä viinapalkalla. Rakennuttivat kirkot, tiet ja kanavat. Jättiläiset sitten mellastivat juovuspäissään. Ihmiset yllyttivät heitä hiisiä ja muuta maan väkeä vastaan. Paljon pahaa he saivat aikaan. Hiidenläänin pellot he täyttivät kivillä. Suurimmat niistä ovat vieläkin tuolla metsässä vuoren rinteillä. Ihmiset usuttivat jättiläiset kiusaamaan myös Azuuria. Mutta Azuur oli heitä vahvempi. Kerran vain viittasi kädellään, ja kaikki jättiläiset kävelivät vuoreen kuin ankat jonossa. Mitä lienee Azuur heille tehnyt? Vai ovatko vieläkin siellä, mihin hän heidät telkesi?

  • Azuur osasi muuttaa itsensä sekä suureksi että pieneksi. Mones hän matkusti istumalla linnun selässä. Korppi oli hänen suosikkilintunsa. Azuur ...

Nautitut oluet ja Agidurin tasainen puhe alkoivat painaa Pekan silmäluomia. Lopulta hänen päänsä vajosi pöydällä olevaa käsivartta vasten ja väsymys kaappasi saaliinsa.

* * *

Pekka heräsi tontun tönimiseen. Tontun pää oli vaihtunut jäniksen pääksi. Tukatunut epämääräinen mumina oli ainoa vastaus, minkä Pekka sai kysymykseensä. ”Pois”, oli ainoa sana, jonka hän erotti. Kädet heiluivat avuttomina pullottavan takin sivuilla. Pekka availi karvareunaisen paksun tonttutakin nappeja ja syy muodonmuutokseen selvisi. Takin sisältä hyppäsi iso jänis, takin omistaja jäi jäljelle sen sisään. Iloiselta näyttävä jänis oli parilla loikalla ulkona oviaukosta. Kuulosti kuin se olisi nauranut mennessään.

Loppusyksyn sää helli vuorelta laskeutujia. Aurinko paistoi tänään paljon korkeammalta kuin eilen. Se lämmitti mukavasti takkia, vaikka ei pystynytkään sulattamaan maassa olevaa huurretta. He laskeutuivat siihen suuntaan, mikä vietti jyrkimmin ja tulivat pian vuoren juurella kulkevalle tielle, sille jolla Perähovi oli ollut joutua pirun kynsiin muutamaa viikkoa aiemmin.

Tie vei aivan Jyrkkänevan talon läheltä ja laskeutui sitten Mansikka-ahon pihatielle, jota myöten tien harvinainen kulkija pääsi maantielle. Mutta tämänkertaiset kulkijat eivät päässeet niin pitkälle, vaan tien vieressä puutavaraa kuormaava Jyrkkäneva vaatimalla vaati heitä tulemaan aamiaiselle. Nälkä olikin jo hirmuinen ja Jyrkkänevan emännän juuri paistamat ruisleivät maistuivat sulavan voin valuessa alas suupielistä. Jyrkkäneva pihisi uteliaisuutta, vaikka yrittikin sitä parhaansa mukaan hillitä. Jutteli niitä näitä säästä ja muusta, mutta sitten jo kysyi vieraiden matkoista.

  • Tuolta vuoreltakos te olette tulossa? Yöretkeltäkö oikein noissa varusteissa?

  • Siellähän me yötä vietimme. Halusin näyttää, että ei siellä ole mitään vaaraa.

  • Ja Anselmikin mukana. Eikö Anselmille mennyt pupu pöksyyn?

  • Ei ihan pöksyyn, vaan takin alle.

Anselmi murjotti niin happamena kuin herkullisen ruisleivän syöminen suinkin mahdollisti. Pekka löi valttikortin pöytään.

  • Tai niin oikeastaan. Tapasinhan minä yhden haamun tai kummituksen. Mikä lienee miehiään. Agidur sanoi nimekseen.

  • Tapasit Agidurin??

  • Kutsui minut vieraakseen.

  • Sinäkö menit vuoreen sisään?

  • Kyllä hyvinkin. Siellä oli suuri sali ja Agidur siellä.

  • Tuon sinä valehtelet! Kaikki kuolevat, jotka menevät sisään vuoreen. Minäkin tiedän kaksi tai kolme, jotka ovat sinne menneet ja sinne jääneet.

Jyrkkäneva hermostui täysin. Hän ryntäsi ulos ja pamautti oven kiinni perässään. Vaalea iättömän näköinen emäntä sensijaan oli kiinnostunut. Hän pyysi Pekkaa kertomaan vierailustaan ujolla äänellä. Pekka kertoi, miten hänet oli kutsuttu Agidurin luokse, ja mitä vuoressa oli tapahtunut. Emäntä kuunteli tarkasti tuskin malttaen hengittää. Tonttu sai vasta nyt tietää Pekan seikkailusta hänen nukkuessaan. Sen silmät levisivät poisjäämisen harmistuksen ja mukanaolon pelottavuuden kilpaillessa yksinkertaisessa tontunmielessä.

Mökkiinsä ehdittyään Pekka oli oikein tyytyväinen retkeensä. Näköjään nuo kauhistuttavat voimat eivät olleet vaarallisia, kun ei mennyt niitä ärsyttämään, vaan toimi niiden ehdoilla. Agidurin nimi näytti olevan paikallisille tuttu. Ilmeisesti he tiesivät paljon asioita, joista ei sopinut puhua joutumatta hullun maineeseen. Pekan ei moisesta tarvinnut välittää. Hänhän oli hullu, lääkärin virallisesti toteama.

Pekka heräsi keskellä seuraavaa yötä. Agidur oli sanonut, että yksi hiisi eli järven takana. Mitähän se tarkoitti?

Jatulintarha

Martikaiselta oli taas sähköpostia. Pekka luki ensin välinpitämättömästi juttua projektin jumittumisesta, sen lopettamisesta, asiakkaan vaatimista vahingonkorvauksista ja siitä, miten hän kynisi Pekalta joka pennin. Seuraava kappale sai Pekan hengityksen kiihtymään ja näön terästymään äärimmilleen.

Soittelin muuten sille kallonkutistajalle ja kysyin, koska tulet lomailemasta, että saadaan hommaa eteenpäin. Sanoi että vuosi ainakin menee ja luultavammin jäät hulluksi loppuiäksi. Niin että se siitä. Lomaile nyt vaan rauhassa. Me täällä keräämme kyllä ne verorahat, joilla sinun kelpaa mällätä.

Ja mitäpäs vielä. Yllätys yllätys! Tapasin yhdes sorean neitosen. Auroraksi kutsui itseään. Pyysin lasilliselle, kun sillä tuntui olevan kerrottavaa, ja mielellään lähtikin. Olikin mukava, kun ei puhunut koko ajan itsestään kuten muut naiset vaan ihan muusta. Sinusta nimittäin. En ole sinua merkittävänä henkilönä pitänyt koskaan, mutta nyt selvisi, mitä puuhaat naisten kanssa. Ei riittäneet Auroralla sanat sinun typeryytesi kuvaamiseen. Monta tapausta ehti selostamaan ja ihan tarkasti sanoja ja tekoja myöten. Hyvin tuntui muistavan. Voi että minua nauratti ne typeryydet, mitä sinä olet tehnyt. Ei ihme että lähti tiehensä. Kuka nyt tuollaista luuseria sietäisi silmissään kolmea sekuntia kauemmin. Mutta mainiot oli tytöllä jutut. Vieläkin naurattaa. Sanoinkin sille, että kirjoittaa tuosta kirjan. Varma myyntimenestys siitä tulee. Siitäkös se innostui. Lupasi aloittaa heti seuraavana päivänä.

Että tällaista. Parempi onkin että et ole täällä tekemässä itseäsi naurettavaksi kaikkien silmissä. Tule sitten, kun Auroran kirja on ilmestynyt. Varmasti saat juttuseuraa.

Mitä ihmeen sontaa Aurora oli syöttänyt Martikaiselle? Ja kirja. Samoja valheita täynnä. Pekan kasvot sävähtivät kirkkaanpunaisiksi. Veri jyskytti ohimoilla ja hiki valui otsalta silmiin. Hän tunsi koko ruumiinsa tärisevän. Hän pomppasi ylös kaataen penkin rysähtäen taakseen. Pekka pysähtyi keskelle pihamaata vieläkin täristen ja aukoen avuttomasti sivulla roikkuvia käsiään. Hänen katseensa kiersi hämärtyvää pihapiiriä. Rakennusten ääriviivat piirtyivät terävinä vielä vaaleaa taivasta vasten. Kuu oli nousussa pyöreänä taivaanrannassa. Tapan Martikaisen – kunhan joudan, Pekka sanoi nyt melkein rauhoittuneena. Siiten puna nousi uudelleen hänen kasvoilleen ja kädet puristuivat nyrkkiin. Nyt juodaan viinaa, hän huusi kovalla äänellä ja ryntäsi sisälle mökkiin pamauttaen oven kiinni perässään. Hän haki pontikkapullon vaatekaapista, heitti korkin nurkkaan ja joi suoraan pullosta. Nyt on veri halpaa, ei tässä pelätä, ei niin, Pekka hihkui. Nyt juotiin voimalla kunnon viinaa, ties koska hän oli viimeksi yrittänyt aikaansaada jonkinlaista humalaa. Kuin lumottuna Pekka käänsi ukon kirjan auki lähes tyhjä pullo kädessään. Eteen aukeni taas karmea kuvaus jatulintarhasta. Kutsun manalan väen, Pekka riemastui. Katsotaan mihin se riittää. Jokainen varjelkoon itse maalinsa. Hän alkoi lukea tankkaamaan Ibrahimin ohjetta. Rivit huojuivat pahasti terästetyn pontikan tahdissa. Homma oli pläkki. Tarha oli löytynyt, yhdestä puusta veistetty istuin oli navetan nurkassa. Pontikka oli seissyt jo kuukausia ja teki näköjään vaikutuksen. Suodatettu eitä ei oltu, mutta mitä sen väliä. Sitten tervasoihtu. Pekka haki taskulampun autosta. Se sai kelvata soihduksi. Ilta oli jo pitkällä, Pekka totesi tyytyväisenä. Keskiyö oli lähellä. Kuukin oli näyttänyt aika pyöreältä. Ehkä se kävisi täysikuusta. Sitäpaitsi, pirustako ne siellä alhaalla sen täyteyden niin tarkkaan tiesivät.

Pullo sienillä ryyditettyä pontikkaa oli otettu, ja perusteellisesti. Luulisi sen riittävän noin alkuun. Sitten kovaan saunaan ohjeen mukaan. Pekka heitti vaatteet sänkyyn ja juoksi alasti pihan poikki saunalle. Kulku oli mutkikasta mutta onneksi pihassa oli leveyttä. Saunalla oli kaikki kunnossa. Lamput paloivat kuten aina ja kaikki oli paikoillaan. Pekka ryntäsi suoraan lauteelle ja mätti vettä vauhdilla kiukaalle. Terävä löyly puhalsi kuin Saharan tuuli. Kuului vain kolaus, kun tonttu meni ovesta. Pekka istui löylyssä niin kauan kuin sielu sieti. Sitten hän kaatoi ämpärillisen vettä päällensä. Tosimies ei pesuilla läträä, hän kailotti kovalla äänellä. Pukuhuoneen naulakossa riippui paksusta harmaasta kankaasta tehty saunatakki tai paremminkin kaapu. Kummallista, saunatakki oli erilainen kuin yleensä. Mutta ibrahimin kuvaukseen se sopi juuri tarkalleen. Pekka puki kaavun päälleen. Kas vain, aivan sopivaa kokoa. Kiitos Anselmi, hän huusi. Saman tien hän oli jo menossa tupaan. Piha aaltoili pahasti. Puiden latvat näyttivät kasvavan yhteen keskellä taivasta jossain korkealla. Matka kesti, mutta viimein tupa oli kohdalla. Ovipielien vastustuksesta selvittyään Pekka tuli sisään. Eiköhän alkanut olla keskiyö. Ehkä loitsu oli parempi lukea uudelleen tarhalle tullessa. Saapuvat haamut sitten nopeammin. Pekka kopioi tekstin kirjasta paperille suurella vaivalla. Kynä tahtoi tehdä ylimääräisiä koukeroita ja rivit kaartuivat toistensa päälle. Mutta valmiiksi se tuli. Ohessa meni vielä pullollinen punakorkkista olutta. Ovenkarmien vastaanhankaus ulos mennessä oli sen mukaista. Pekka suunnisti jatulintarhalle hoiperrellen ja mutkitellen, harmaa kaapu päällä, sen harmaa huppu päässä, muistilappu ja taskulamppu kaavun taskuissa. Hän saapui tarhalle. Pää tuntui ihmeellisellä tavalla selviävän ja nyt hän käveli suoraan tarhan sisäänmenokohdan eteen. Pahus, yhdestä puusta veistetty istuin. Mitä ihmettä? Se oli tarhan vieressä, vaikka hän oli aivan varma, että hän oli nähnyt sen navetassa vain pari päivää aiemmin. Sen parempi, nyt kaikki oli pakallaan. Pekka kaivoi lapun taskustaan ja luki loitsun kovalla äänellä katsoen suoraan taivaanreunalla mollottavaa kuuta. Sitten hän asettui ryhdikkäästi yhdestä puusta veistetylle istuimelle ja ja jäi hiljaa odottamaan.

Taivas oli nyt aivan musta. Kuu loisti kirkkaana juuri ja juuri puiden latvojen yläpuolella. Ohut sumukerros kohosi ruohikosta jatulintarhan takaa. Tarhan kivet ja niiden rajaama polku erottuivat selvästi, ikään kuin tarha olisi hohtanut sinertävää valoa. ”Virvatuli”, Pekka ajatteli. Hän pysyi edelleen hiljaa istuimellaan harmaaseen kaapuunsa kietoutuneena.

Mutta nyt! Harmaita hahmoja ilmestyi kuin tyhjästä. Ne kiersivät jatulintarhan polkua pitkin. Pitkä rivi toinen toisensa kaltaisia harmaakaapuisia köyryselkäisiä olentoja. Polun lopussa ne hävisivät jälleen tyhjään. Yht’äkkiä harmaiden köyryselkäisten haamujen joukossa oli niitä paljon pitempi valkopartainen mies. Hän oli tukevarakenteinen mutta hänkin hartioista vähän köyryssä. Varmaan ikivanha. Väinämöinen, se se oli. Kohta kulki toinen hahmo hänen perässään, päätä pitempi mutta paljon hoikempi. Hänelläkin oli parta, kapea ja harmaa. Kai tuo on sitten Joukahainen tai Lemminkäinen, Pekka aprikoi. Hän tunsi, kuinka hänen tukkansa oli pystyssä. Kasvoja kylmäsi ja tunto oli hävinnyt käsistä ja jaloista. Humala ja sen tuoma rehvakkuus olivat tiessään. Pekka tunsi sulaa kauhua, mutta ei pystynyt lähtemään, ei edes liikahtamaan. Väinämöis- ja joukahaishahmot kääntyivät toisiaan kohti. Ne nostelivat käsiään ja aukoivat suutaan, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Laihempi hahmo alkoi käydä läpinäkyväksi ja vajosi vähitellen maan sisään. Pekka kuuli pienen rasahduksen vierestään ja käänsi varovasti päätään. Siinä seisoi Anselmi. Sen vieressä oli toinen tonttu, sen täytyi olla Jalmari. Tonttuja oli paljon. Ne muodostivat ringin koko aukion ympäri. Niitä oli vaikea havaita, koska ne olivat aivan hiljaa etummaisten puiden ja pensaiden välissä.

Pekka havahtui metallin kalahdukseen ja käänsi päänsä nopeasti takaisin kohti jatulintarhaa. Tarhaan oli ilmestynyt suuri karhu. Sen turkki oli harmaa, paikoin siinä oli valkoisia laikkuja. Karhu aukoi suutaan. Sen valtavat raateluhampaat loistivat kuutamossa. Karhun käpälien ranteiden ympärillä oli rautaiset vanteet. Niistä jokaisesta roikkui pätkä paksusta raudasta tehtyä ketjua. Äkkiä karhu poikkesi tarhan polulta ja lähti juoksemaan suoraan Pekkaa kohti. Kun se tuli ulos jatulintarhasta, sen läähättävä hengitys ja ketjujen kalina alkoivat kuulua. Karhu tuli suoraan Pekan eteen ja nousi takajaloilleen ketjujaan heilutellen. Kumea karjunta kaikui sen kidasta. Pekka tunsi tärisevänsä sielun pohjaa myöten. Karhu laskeutui taas neljälle jalalle ja tuli aivan Pekan eteen. Sen hengitys tiivistyi huuruksi, joka pöllysi päin Pekan kasvoja. Sen punaisissa silmissä loisti ilkeä tuli. Kurkusta kuului kumea murina. Karhu avasi kitansa ammolleen ja työntyi Pekkaa kohti nostaen valtavan pitkäkyntisen käpälänsä hänen olkapäälleen. Viime hetkellä Pekka sai liikuntakykynsä takaisin. Hän tempasi taskulampun taskustaan ja suuntasi sen valokeilan suoraan karhun silmiin työntäen lampun aivan karhun toiseen silmään kiinni. Hän ryntäsi ylös istuimelta ja juoksi mökkiin, minkä jaloistaan kerkisi. Ovi rämähti kiinni ja hän työnsi salvan paikoilleen. Pekan jalkoja alkoi heikottaa ja hän romahti mahalleen lattialle vaipuen saman tien syvään horrokseen.

Tonttujen purjehdus

Anselmi-saunatonttu makasi saunan lavolla selällään töppöjalat kohti kattoa. Tonttulakki oli taitettu pään aluseksi, kaljuuntunut päälaki sai maistaa saunan miellyttävänraikasta ilmaa. Karvareunuksinen takki retkotti avoinna. Mikä Anselmin oli makoilla. Kaikki työt oli tehty, sauna siivottu, puut ja vedet kannettu ja tulisijat laitettu valmiiksi lämmitystä varten. Tasainen hyrinä kertoi, että tonttu oli täydessä unessa.

Anselmin uni ei häiriintynyt edes oven avaamisen narahduksesta, ei toisesta narahduksesta sen sulkeutuessa. Toinen tonttu oli tullut saunaan. Hän oli naispuolinen, pitkä kellertävä tukka paksuilla leteillä pään kummallakin puolella. Päässään hänellä oli matala myssy. Takki oli huomattavasti Anselmin vaatetta kevyempi mutta kuitenkin sekin paksua ja moninkertaista kangasta. Olihan syksy jo lopuillaan ja maa oli huurteen peitossa harva se aamu. Tämäkään tonttu ei ollut vallan nuori, satakunta ajast'aikaa Anselmia nuorempi kuitenkin. Tulija katseli Anselmin päiväunia harmistunut ilme kasvoillaan.

  • Anselmi, herää! Me lähdemme purjehtimaan.

  • Mi-mitä? Minä vain vähän lepuutan jalkoja. Minua ei saa häiritä, paitsi jos sauna palaa, mitä se ei tee.

  • Nouse, köntys. Me lähdemme purjehtimaan.

  • Mitä?

  • Kuulit kyllä.

  • En kuullut. Tai siis tarkoitan, että kuulin väärin.

  • Mennään heti veneelle, että ehditään perille ennen iltaa.

  • Perille minne?

  • Kyllä sinä sen sitten huomaat.

Anselmia harmitti. Mikä tuon tuohon lykkäsi? Juuri kun hän oli päässyt hyvään unen alkuun. Ja että muka purjehtimaan. Järvellä olisi kuitenkin kylmä. Hyvä että ei olisi vallan jäässä. Parasta oli ottaa villapaita takin alle. Veneessä voisi ottaa nokoset, kun sai purjeen ylös. Josefiina saisi pitää perää, kun kerran tiesi, mihin oltiin menossa.

* * *

Ilta oli jo lähellä, kun he viimein saapuivat rantaan. Aivan kuten Anselmi oli arvaillut, ilma oli entisestään kylmentynyt ja vihaiset tuulenpuuskat kuljettivat mustia pilvenjärkäleitä pitkin taivasta. Vene oli paikallaan laiturissa. Se oli tehty ihmisiä varten. Se oli tontuille isokokoinen, vaikea hallita normaalillakin tuulella, myrskyssä lähes epätoivoinen. Lisäksi se oli ihmisten vene, ei sitä ollut lupa ottaa noin vain. Sen tiesi Josefiinakin oikein hyvin, mutta ei välittänyt. Kyllähän Anselmikin tiesi, että ainoa ihminen, joka venettä käytti, oli lähtenyt autolla ja sanonut, että tänään ei saunaa tarvinnut lämmittää. Josefiinalle oli turha puhua järkeä. Ei siis muuta kuin tavarat veneeseen ja matkaan. Epäilemättä tuo matka olisi Anselmin viimeinen. Järven pohjassa olisi Anselmin viimeinen leposija, ei suinkaan tonttujen hautalehdossa tai vuoren rinteellä kiveksi tai kannoksi muuttuneena, mihin kunnolla työnsä tehneellä tontulla oli oikeus.

Josefiina osoitti järven toisella puolella olevaa synkkää kuusikkoa, joka näkyi matalana tumman­vihreänä viivana veden yläpuolella. Anselmi tiesi tuon paikan. Se oli ainoa paikka järven rannalla, jossa hän ei ollut koskaan käynyt. Merkillinen virtaus oli ollut upottaa hänen veneensä, kun hän oli monta vuotta sitten soutanut paikan oli liian läheltä. Maan puolelta tuota aluetta reunustivat monta sataa kyynärää korkeat pystysuorat seinämät. Ja tuo kuusikko. Sen mustanpuhuvat ikivanhat puut henkivät vaaraa ja tuhoa. Kukaan täysjärkinen ei lähtisi moiseen paikkaan. Ei varsinkaan sauna­tonttu, jonka paikka oli saunassa, ei veneessä. Anselmi suuntasi veneen keulan tarkasti tummanvihreää viivaa kohti. Myötätuuli tarttui purjeeseen ja sai veden kuohumaan veneen keulassa.

Veneen terävä keula leikkasi vaahtoharjaisen aallon toisensa jälkeen. Vene oli kapea ja korkea­laitainen, tehty väkevän soutajan kiiruhtaa nopeasti määränpäähänsä. Purje oli pieni ja kömpelösti varustettu. Selvästikin vene oli tehty soutamista varten ja purje oli tarkoitettu vain myötätuuleen laskettamiseen. Anselmin aprikoidessa veneen ominaisuuksia tuuli oli yltynyt. Se oli myös kääntynyt ja puhalsi nyt takaviistosta. Anselmi joutui pitämään peräsimestä kaikin voimin. Josefiina piteli purjeen vapaaseen alanurkkaan kiinnitettyä köyttä. Tuuli riepotti hänen tukkaansa. Letit olivat auenneet, myssy oli kadonnut tuulen mukaan jo alkumatkasta. Anselmin tonttulakki oli sentään tiiviisti paikoillaan kuin päähän kiinni liimattuna. Hänen takkinsa oli tiukasti kiinni napitettuna. Niin oli myös hänen suunsa. Anselmi oli kaikkea muuta kuin puhetuulella. Hänen suunsa oli puoliksi auki vain, koska ponnistus perämelan hallitsemiseksi kiristi myös poskilihakset.

Järvi ei ollut kaikkein suurimpia. Se oli kuitenkin monin verroin suurempi kuin yksikään sen yli purjehtivista synkän mustista pilvistä. Kukin noista pilvistä oli satakertainen tai tuhatkertainen verrattuna pienen pieneen purteen, jota pilviä riepottava tuuli kuljetti hurjaa vauhtia järven selkää pitkin. Pientä venettä ohjasivat tontut, jotka olivat siihen tehtävään aivan liian pieniä ja heiveröisiä. Josefiina piti purjeen alareunasta yhdellä kädellä. Toisella hän piteli veneen keskituhdosta, ettei purje tempaisi häntä purjeen mukana pitkin vaahtopäisiä aaltoja. Hän oli kastunut läpimäräksi. Letit olivat auenneet kokonaan ja pitkä tukka oli sekaantunut tuulenpyörityksessä takuksi, jonka vain sakset voisivat avata. Hiustupsuista valuvat vesinorot alkoivat kasvaa jääpuikkoja. Ilma oli kääntynyt pakkaselle. Kyynelet valuivat Josefiinan silmistä. Hänellä ei ollut vapaata kättä niitä pyyhkimään, mutta vähän väliä laidan yli lyövä aallonharja huuhteli ne pois. Josefiinan kasvot olivat jäykistyneet irvistykseen, koska käsivarsien äärimmäinen jännittäminen levisi myös kasvoihin. Anselmin kasvoissa oli samanlainen irvistys. Hänkin jännitti voimansa äärimmilleen pitäessään käsissään melaa, jolla hän ohjasi veneen pysymään tuulen suunnassa. Hän tiesi, että vähäinenkin käännös pois suunnasta saisi aallon heittämään veneen vettä täyteen ja kaatamaan sen. Josefiinan voimat olivat tyystin lopussa. Jotain oli tapahduttava. Muuten hän ei kestäisi.

  • Anselmi, tee jotain.

  • Minähän teen koko ajan. Minä ohjaan venettä.

  • Anselmi. Me hukumme.

  • Siltä näyttää. Mikäs siinä, pohjaan vaan.

  • Helppo sinun on. Joudatkin hukkumaan, tuollainen vanha köntys. Toista on minun. Minä olen nuori. Minun ei kuulu hukkua.

  • Voi Josefiina. Sinun pitää vanhentua ennen kuin hukut. Huoli vanhentaa. Koita olla huolestunut jostain. Niin vanhenet nopeasti. Pidäkin kiirettä. Aikaa ei ole paljon.

  • Sinä olet hullu.

Josefiinan ulvova itku todisti, että hänellä oli sarkasmissa vielä paljon Anselmilta oppimista.

* * *6.

Tuuli yltyi ja yltyi. Vene kiisi nopeammin ja nopeammin. Aallot tulivat takaa suurempina ja suurempina. Vesi roiskui Anselmin päälle jokaisesta aallosta. Josefiina kyhjötti keskituhdolla silmät tiukasti kiinni. Äkkiä Anselmi näki valtavan aallon, kahta vertaa muita isomman. Tähän asti aallot olivat tulleet veneen takaa, mutta tämä aalto tuli vastaan. Anselmin silmät pyöristyivät. Vaistomaisesti hän irrotti melasta ja veti lakin silmilleen. Tuli aivan hiljaista ja vene keinui vain hiljaa. Anselmi avasi silmänsä. Siinä samassa ne täyttyivät vedestä, jonka valtava aalto toi muassaan. Niin täyttyi myös pienoinen vene. Tavarat lentelivät sinne tänne. Aalto törmäsi suoraan purjeeseen ja kaatoi maston veneen päälle. Anselmi ehti nipin napin turvaan syöksymällä naamalleen veneen pohjalle.

Vene oli vettä täynnä laitoja myöten. Anselmi hivutti itseään purjeen alla veneen keulaa kohti. Sinne ja tänne sattui. Vesi kirveli naarmuissa. Mutta suurin huolen aihe oli se, että purjeen alla ei ollut ilmaa. Hänen oli kannateltava sitä, jotta pystyisi hengittämään. Viimein purjeessa oleva kohouma saavutti sen reunan lähellä veneen keulaa. Anselmi huokasi. Hän olisi itkenyt, jos olisi saanut siihen tarvittavan rauhallisen hetken. Mutta nyt se ei käynyt. Hän vilkuili pelokkaana ympärilleen epäillen, että jotain vielä kauheampaa oli tulossa. Hän huomasi Josefiinan. Tämä istui veneen pohjalla selkä keulatuhtoa vasten kaulaansa myöden vedessä itkua tuhertaen.

Aallot löivät veneen yli yksi toisensa jälkeen. Anselmi joutui pidättämään henkeään joka kerta, kun vesimassa vyöryi hänen päälleen. Hän paleli kylmässä vedessä läpimärissä vaatteissa. Partaan ja kulmakarvoihin oli kertynyt jääriitettä. Vilkaisu Josefiinaan kertoi, että tämä oli vielä surkeammassa kunnossa. Josefiinan kasvot olivat jo aivan siniset. Hän ei puhunut mitään. Hänen kasvonsa olivat paitsi siniset, myös ilmeettömät. Vain purjeettomasta raakapuusta kiinni pitelevät kädet ilmaisivat, että hän oli vielä tajuissaan.

Jos Anselmi olisi ollut kirkkotonttu, hän olisi jo lukenut viimeisen rukouksensa, ja asettunut tuhdolle makaamaan ja antanut kuoleman noutaa hänet. Koska näin ei ollut, hän tiesi hyvin vähän tontun kuolemasta. Hän tajusi, että sellainen oli nyt vastassa, mutta miten se tapahtuisi? Hän kahlasi vettä täynnä olevan veneen keskelle ja asettui istumaan pohjalle Josefiinan viereen.

* * *

  • Anselmi! Avaa silmäsi. Aina sinä teeskentelet nukkuvaa, kun jotain pitäisi tehdä.

  • Olenko minä nyt kuollut?

  • Et ole. Sitä ihmettä ei näe, että tuollainen kiusankappale kuolisi. Sanoo tuolle, että hankkii meidät pois täältä.

  • Mille tuolle?

  • Hölmö! Tuolle linnulle.

Anselmi avasi silmänsä. Tuuli oli tyyntynyt täysin. Aallot eivät vyöryneet enää veneen yli, ei ollut edes maininkeja. Katkenneen raakapuun tyvellä istui musta lintu kallistellen päätään sivulle ja toiselle.

  • Se on korppi.

  • Totta kai se on korppi. Sano sille, että se tekee jotain.

Korppi hyppäsi veneen keulanupin päälle. Sieltä se jatkoi matkalaisten tarkastelua kallistellen hiilenmustaa päätään.

  • Kraak! Te olette surkeita surkimuksia. Teidän käy varmaan huonosti. Kuka nyt selviäisi airottomassa veneessä keskellä järveä näin kylmällä. Tuho teidät perii. Ja se johtuu vain siitä, että te olette niin pohjattoman tyhmiä. Tuollainen tytönhöppänä. Tukka sotkussa ja nenä punainen. Ja vanha tontunkoppura. Kohta siitä henki pakenee.

Näytti siltä, että korpin monologi olisi jatkunut vielä pitkään, mutta Josefiina keskeytti sen.

  • Kuka sinut on lähettänyt? Ja senkö hän käski kertoa, että me kuolemme tähän tukka sekaisin?

  • Tuota, kraak, minä vain kerroin, millaisia te olette. Minun käskettiin kysyä, mihin te haluatte päästä.

  • Kotiin! Takaisin kotiin.

Korppi hyppäsi siivilleen ja hetkessä se oli kadonnut rannan kuusikkoon. Vain muutamaa minuuttia myöhemmin vesi alkoi virrata veneen ympärillä oudolla tavalla. Virtaus sai veneen mukaansa. Se kulki kiihtyvällä vauhdilla suoraan kotirantaa kohti. Tuskin kymmentä minuuttia oli kulunut, kun veneen kokka kahahti rantahiekkaan ja se jatkoi matkaansa pitkälle kuivalle maalle.

Anselmi sytytti saunan, vaikka se ei ollut ihan laillista, koska ihminen ei ollut paikalla. Pian hän makasi ylälauteella selällään täydessä unessa töppöjalat kohti kattoa kädet retkottaen lauteella tontun kummallakin puolella. Josefiina istui penkillä ja selvitti tukkansa takkuja harvapiikkisellä katajai­sella kammalla.

Hiihtoharjoituksia

Talvi oli tullut pitkän aikomisen jälkeen. Kun lunta alkoi tulla, sitä myös tuli. Puoli metriä puhdasta pakkaslunta satoi parissa viikossa. Pekan elämään se toi ison muutoksen. Kävelyretket oli pakko jättää. Ystävälliset naapurit aurasivat kyllä hänen tiensä ja pihansa. Koko mökki tärisi, kun valtavat maansiirtokoneet puskivat kevyttä pakkaslunta. Koneet, jotka olisivat kevyesti vuolleet puolen metrin siivun pihamaasta, jos kuljettaja oli saanut sellaisen ajatuksen päähänsä. Yhtä kaikki, liikkumatilaa oli vain piha, mökkitie ja maantie. Lopulta, siis myöhään, siis hämmästyttävän myöhään Pekalle syttyi ajatus, miten lumessa voi liikkua. Sukset! Hän ostaisi sukset. Ei! Kyllähän Ibrahimilla on täytynyt olla sukset. Niiden täytyi olla jossakin. Pekka ei ollut hiihtänyt kuin pari kertaa varhaisessa lapsuudessa. Mitä hän olisi kaupungissa suksilla tehnyt? Mutta nyt oli aikaa ja oli tarvetta. Etsimään vain. Ensin aitasta.

  • Josefiina!

  • Minä en ole täällä. Menin kävelylle.

Just joo. Yhtä tyhmä kuin Anselmi.

  • Josefiina. Onko siellä sukset?

  • Ei ole.

  • Missä ne ovat?

  • Vein navettaan. Ne olivat tiellä.

Tätä taas. Oikeasti mitään tonttuja ei ollut olemassa. Kaikki oli pelkkää mielikuvitusta. Ja jos oli oikeasti olemassa, se oli jossain sadussa. Mutta tämä pseudotodellisuus poikkesi sadusta. Sadussa tontut eivät kuljetelleet ihmisten tavaroita, miten mieli teki. Mutta nämä … No joka tapauksessa sukset löytyivät navetan ovisuusta puoliksi hajonneiden hevoskärryjen päältä.

Ibrahimin sukset olivat kummalliset. Väriltään ne olivat mustat tai paremminkin tummanruskeat, hajusta päätellen tervattu moneen kertaan alta ja päältä. Kärjet olivat vain vähän koholla. Siteiden tilalla oli leveät nahkahihnat. Ilmeisesti oli tarkoitus että kenkä pantaisiin hihnan ja suksen väliin. Sauvat olivat rottinkia. Pekka muisti nähneensä sellaiset jossain sota-ajan valokuvassa. Joopa. Mäkistä mukaillen: nämä sukset ovat tappaneet monta venäläistä talvisodassa. Pekka hymähti. Jos hän joskus palaisi töihin, hän lahjoittaisi nuo sukset Mäkiselle. Tai Martikaiselle. Mutta ensin hiihtämään.

Pekka kantoi sukset pihalle ja laski ne maahan. Vasen jalka meni remmin alle kohtuullisella työllä, mutta oikean kanssa tuli vaikeuksia, koska toinen jalka lipsui koko ajan. Viimein sekin onnistui, kun Pekka keksi asettaa suksien kärjet mökin seinää vasten. Hyvä nyt hiihtämään. Sauvat olivat jääneet keskelle pihaa. Etenemisestä tai tarkemmin ottaen peruuttamisesta ei tullut mitään. Kantapäät luiskahtelivat suksien reunojen yli. Pekka horjahteli koko ajan. Hän yritti ottaa sukset jalastaan, mutta se ei tietenkään onnistunut, kosta takana ei ollut mitään tukea. Hän yritti kääntyä kääntämällä suksia yksi kerrallaan vuorotellen. Niiden takaosat menivät ristiin sillä seurauksella, että Pekka kaatui hurjan huitomisen jälkeen selällään maahan. Kaatuminen kävi äkkiä, mutta nouseminen ei. Jalat olivat tukevasti remmeillä kiinni suksissa. Sukset taas olivat hänen allaan. Ylös nouseminen oli mahdotonta. Jo paikoillaan oleminenkin sattui nilkkoihin ihan tuhottomasti. Pekka yritti ja yritti. Lopulta koko tuska ja harmi purkautui raivoisaan huutoon.

  • Voi helvetin helvetin helvetti!

Huuto ei kaikunut kuuroille korville.

  • Onko sinulla jokin hätänä. Ibrahim sanoi, että joogaaminen tyynnyttää mieltä. Sinun täytyy jatkaa, kunnes tulet ihan tyyneksi ja maalliset ajatukset katoavat mielestäsi.

  • Minä en perkele sentään joogaa, vaan olen jumissa.

Mansikka-ahon emäntä tuli nyt näkyville. Hän tuijotti Pekkaa hetken, aikoi sitten sanoa jotain, mutta purskahtikin nauruun. Hän nauroi ja nauroi. Lopulta hän menetti tasapainonsa liukkaalla pihalla ja kaatui nurin. Nauru ei siitä loppunut vaan pikemminkin koveni. Emäntä kieri jonnekin näkymättömiin. Nauru kuului hiljemmin ja hiljemmin kunnes vaimeni kuulumattomiin. Pekka oli täysin ymmällään, mitä tekisi. Missä se tontun pahuskin luurasi? Ainakin se voisi hakea apua. Apu tuli muutaman minuutin päästä. Mansikka-ahon paksut nahkarukkaset nostivat hänet pystyyn hirveän naurunhohotuksen säestämänä. Ne kiskoivat Pekan jalat pois siteistä. Nyt se kävi helposti, kun Mansikka-ahon satakaksikymmentä kiloa oli painona suksien kannoilla. Pekka kiitti vaimeasti ja meni mökkiin hautomaan harmiaan. Hän teeskenteli, että ei kuullut Mansikka-ahon ehdotuksia uusista sirkusnäytännöistä.

* * *

Pekkaa suututti niin, että hän ei saanut oltua hetkeäkään paikallaan. Hän käveli tuhisten ja puhisten edes takaisin pitkin mökin lattiaa. Heti kun hän oli aivan varma, että Mansikka-aho oli kyllästynyt kyttäämään piilossa nurkan takana tai pusikossa, hän puki takin päälleen ja ryntäsi ulos. Suksien uusi tarkastelu paljasti, että niiden remmit olivat säädettävät. Yhden pykälän löysytys ja kenkä mahtui mainiosti lenkkiin ja tuli helposti pois. Pekka varasi myös sauvat viereensä laittaessaan sukset jalkaan. Hän oli katsonut valmiiksi suunnan, johon hiihtäessä ei vähään matkaan tullut mitään estettä tielle. Kantapäät nuljahtelivat entistä pahemmin suksilta alas ja oli pakko ottaa tukea sauvoilla. Mutta suksien siirtely alkoi onnistua. Umpihanki tuli vastaan. Sukset sukelsivat jonnekin lumen sekaan ja lunta tunki sisään kenkiin. Juuri kun homma näytti olevan hallinnassa, suksi tökkäsi johonkin, ja Pekka kaatui hurjan huitomisen jälkeen päistikkaa lumeen. Kiukku vain yltyi. Miten oli mahdollista, että aikuinen ihminen ei osannut hiihtää? Sukset olivat kummalliset, mutta joku oli osannut käyttää niitä. Eiväthän ne muuten olisi täällä. Pekka kantoi sukset pihaan ja lähti uudelleen liikkeelle. Vähitellen jalat alkoivat pysyä suksien päällä. Valmiiksi tehty latu oli paljon helpompi hiihtää.

* * *

Illalla Pekka oli pohjattoman uupunut. Mutta hän oli myös tyytyväinen. Suksien käyttö sujui nyt ilman suurempia ongelmia. Hän pysyi pystyssä, pääsi eteenpäin ja osasi jopa tehdä haluamiaan kaarroksia. Sauna oli huolella lämmitetty kuten aina. Tänään se tuntui aivan taivaalliselta. Pekka ei heittänyt löylyä pitkään aikaan, istui vain hiljaa lauteella ja antoi lämmön virrata jäähtyneeseen, melkeinpä jäätyneeseen ruumiiseensa. Levoton liikehdintä vesisaavin takana kertoi, että Anselmi oli tarkkaillut hänen puuhiaan ovenraosta. Ja nyt outo istuskelu tuon kaiken perään sai tontun hermos­tumaan. Kauhan puolikas vettä kiukaalle sai seurakseen hiljaisen huokauksen. Tontun ääniin tottunut Pekka kuuli, kuinka tämä asettui paikalleen torkkumaan, kuten sillä oli tapan Pekan saunoessa.

Suloinen lämpö tuntui lihaksissa vielä mökissäkin. Lihaskivut tulisivat vasta huomenna. Äkkiä Pekka huomasi, että hänellä oli aivan hirvittävä jano ja nälkä. Hän avasi jääkaapin ja korkkasi kirkaskorkkisen olutpullon. Takaa kuului pieni kolahdus. Pekan ei tarvinnut kääntyä saadakseen tietää, että se oli tontun haarikka, joka kopsahti pöytää vasten. Heti perään kuului oven narahdus. Miksi tonttu lähti pois? Ei, tonttu ei lähtenyt, eikä kukaan muukaan, vaan lisää väkeä tuli sisään. Mansikka-aho tunki itsensä kapeiden ovenpuiltteiden välistä kilisevä reppu kädessään. Hänen kannoillaan tuli emäntänsä iso kori käsivarrella. Tuo kori oli todellinen runsaudensarvi. Ensimmäiseksi pöydälle kiipesi iso valurautapata. Se oli laitoja myöten täynnä karjalanpaistia. Perunat, leivät ja muut tykötarpeet seurasivat perässä. Enimmät oluet vaelsivat jääkaappiin, vain sopiva määrä jäi pöydälle. Moinen ruokahyökkäys oli yllättävä ja ehkä myös tungetteleva, mutta nyt mitä tervetullein. Ihan pelkästä hyväntekeväisyydestä ei ollut kyse, vaan vieraita ajoi pohjaton uteliaisuus. Tyhjin käsin he eivät olleet kehdanneet tulla tutkimaan tilannetta näin myöhään illalla. Niin tai näin, ruoka oli hyvää ja sitä uppposi Pekan kiljuvaan mahalaukkuun valtava määrä.

  • Tuli vain mieleen, että täällä saattaisi olla taas apu tarpeen. Ettei sentään tarvitsisi hangessa maata koko yötä. Vaan hyvinhän kaikki näyttää olevan.

  • Hyvin hyvin. Remmit vain olivat liian kireällä.

  • Niin. Pienet jalat olivat Ibrahimilla. Pieni oli muutenkin. Mokoma käppänä. Mutta sen konsteista ei tiedä. Jos vaikka olisi noitunut sukset sellaisiksi, että alituiseen heittää hankeen. Sellaiselta jo näytti, kun menin tuosta pari kertaa ohitse.

  • Sukset ovat ihan hyvät. Tuolla on vaan jotain juuria lumen sisässä. Suksi tarttuu ja kaatuu, jos ei pidä varaansa. Mutta nyt olen oppinut, miten ne saa kulkemaan pinnalla umpihangessakin. Huomenna lähdenkin hiihtoretkelle.

  • Suksilla se Ibrahimkin retkeili. Järven yli hiihti aina, kun lähti. Mitä lienee sieltä hakenut. Minä en sinne menisi. Siellä on niin synkkä kuusimetsä, että pelottaa katsoakin. Noiduttu se on, sanon minä. Ei pidä mennä lähimaillekaan.

Emäntä oli ollut hiljaa. Hän oli kalvennut miehensä puhuessa. Hän suunsa muotoili sanoja, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Pekka erotti yhden sanan hänen huuliltaan.

  • … Hiidenlinna …

Syntyi hiljaisuus. Kun se kävi liian painostavaksi, Mansikka-ahot alkoivat selittää muita asioita kovalla äänellä. Illasta tuli lopulta varsin hauska. Äkkiä kaikki hiljenivät kuuntelemaan. Kummallinen huriseva katkonainen ääni kuului aivan selvästi. Se koveni koko ajan. Oliko tuo jotain Ibrahimin konsteja? Syy selvisi pian. Anselmi nukkui selällään penkillä ja kuorsasi suu ammollaan.

Ibrahim kertoo hiidenlinnasta tai ainakin melkein

Yksi sana valtasi Pekan ajatukset heti, kun hän heräsi aamulla. Hiidenlinna. Emäntä oli sanonut: Hiidenlinna. Se oli järven takana. Sana tuntui tutulta. Pekka oli nähnyt sen ukon kirjassa. Ja löytyihän se pitkän kääntelyn jälkeen. Sivun ylälaitaan kirjoitettuna ja alleviivattuna.

Hiidenlinna

Johan meni minulta pari viikkoa, kun nuljautin pahasti nilkkani, enkä pystynyt askeltakaan ottamaan. Hulluuttani pyysin Korpimujun ikivanhan akan hoitelemaan minulle ruokaa eteen. Täällä se sitten istui puolet päivät tuossa pöydän äärellä ja ryysti kahvia. Mitäs tuosta, vaikka istui ja särpi kahvia kohtalaisen omaisuuden edestä. Ainahan sitä rahaa löytää senverran kuin yksi muija kahvia ryystää. Mutta sen suu kävi kuin kahvimylly. Ja se kävi koko ajan. Minä en päässyt mihinkään pakoon. Sen kun tässä makoili ja kuunteli. Pari päivää kun oli jauhanut mitättömiä, kuulin, että alkoi puhua kuinka muka oli käynyt Hiidenlinnassa. Johan höristin korvani. Tarkasti pistin mieleeni ja kirjoitan nyt tähän juuri kuten akka sanoi, ettei pääse unohtumaan.

Tuolla se on, järven takana. Kyllä sinä sen tiedät. Kaikki sen tietävät. Kukaan ei mitään sano, vaikka tietää. Pelkäävät, että hiisi tulee ja vie. Ei ole ketään hakenut ja vienyt. Mutta tuo tuolla on paha paikka. Sinne ei hiisi siedä tulijoita. Sille tielleen häviää, kuka sinne vain menee. Kyllähän sinä tiedät Peräkorven Pertun. Kerran vain hävisi tiepymättömiin. Vuoden päästä tuli Amerikasta kirje, että oli juovuspäissään mennyt laivaan ja matkustanut Amerikkaan. Mutta minä tiedän paremmin. Minä näin pusikon kätköstä kuinka se lähti juovuspäissään. Ei suinkaan Amerikkaan vaan suoraan järven yli. Sitä ei hiisi siedä. Että joku näkee hänen asuntonsa. Perttu meni sinne. Hiisi on varmaan lähettänyt Amerikkaan, että ei kenellekään kertoisi, mitä oli nähnyt. Entä Möhkölän Justiina. Niin oli ruma mielestään, että halusi päästä hengestään. Hyppäsi alas Hiidenlaakson jyrkänteeltä. Mutta henkiin jäi. Hiidenlinnassa asui lopun ikänsä. Kaikki luulivat kuolleeksi. Mutta minä tiedän, että eli vielä viisikymmentä vuotta tai enemmänkin. Mistä tiedän, sitä en uskalla sanoa. Mene sinä Ibrahim sinne, kun olet niin mahtava loitsumies. Kokeilet hiiden kanssa, kumpi on mahtavampi.

Tuollaista se akka höpötti. Varmaan oli minun hoitamiseeni kyllästynyt.

Kirjan marginaaliin oli kirjoitettu pystysuoraan toisenvärisellä musteella ilmeisesti paljon myöhemmin.

Kyllä minä kävin siellä. Hiidenlinnassa. Mutta mitä näin, sitä en uskalla tähän kirjoittaa. En vaikka kaula poikki lyödä uhattaisiin.

Pekka tunsi, kuinka jäätävät väreet kulkivat hänen selkäänsä pitkin ja kuinka päänahka kiristyi ja hiukset pyrkivät pystyyn. Höpötystä. Höpötystä kaikki tyynni, hän ajatteli. Ibrahim oli taas ollut satutuulella. Mutta, mutta. Mikä oli Agidur? Ehkä järven takana olisi samanlainen harhanäky odottamassa. Ja entä sitten jos tämä hiisi olisi aivan oikeasti olemassa? Lähettäisi hänetkin Amerikkaan. Tai ottaisi linnaansa asumaan. Martikaista pahempi orjuuttaja se ei voisi olla, oli sitten kuinka hirveä tahansa. Sinne ja heti. Toivottavasti tästä tulisi sellainen seikkailu, että tuntuisi luissa ja ytimissä. Siitä vaan. Kunnon aamiainen ja suksille. Hän heitti vielä evääksi reppuun muutaman voileivän ja lämmikkeeksi yhden pontikkapullon vaatekomeron hyllystä.

Hiidenlinna

Pekka laski tietä myöten hyvällä vauhdilla suoraan järven jäälle. Onneksi ukon sukset olivat niin leveät, että umpihankeen laskeminen kävi hyvin, nyt kun se osasi. Hiidenlinnan synkkä kuusikko erottui hyvin järven toisella puolella. Pekka suuntasi suoraan sitä kohti. Hiihtäminen kävi nyt helposti, koska jäällä oli vain vähän lunta. Tunnin kuluttua kuusikko oli niin lähellä, että yksittäiset puut erotti selvästi. Pekka pysähtyi katsemaan metsää. Puut olivat ikivanhoja, hyvin paksuja, mutta eivät mitään tukkipuita, vaan muotopuolia ränkkänöitä. Jotkin niistä kurkottivat kohti taivasta, jotkin olivat lyhyitä mutta uskomattoman leveitä, muutamat niin monihaaraisia, että näytti kuin niiden huipulla kasvaisi pieni metsikkö.

Tähän asti Pekka yli rynnistänyt kiihkon vallassa sen paremmin harkitsematta, mitä vaikeuksia voisi matkalla tulla vastaan, tai mitä muuta hiisi voisi tehdä hänelle kuin lähettää Amerikkaan. Mutta nyt hiipi mieleen, että edessä saattoi yhtä hyvin olla ikuinen vankeus pienessä kallioluolassa. Tai kuolema keskiaikaisen kidutuksen jälkeen. Ja höpsistä! Siellä ei olisi muuta kuin läpilahoa ikivanhaa kuusimetsää. Paikalliset ihmiset olivat läpeensä taikauskoisia. Se oli nähty moneen kertaan. Eteenpäin vain. Eteenpäin!

Pekka lähti eteenpäin. Äkkiä nousi kova tuuli. Se puhalsi suoraan Hiidenlinnan suunnasta. Kuusten oksat heiluivat tuulessa, kuin viittoillen: ”Pysy poissa, pysy poissa”. Pekka päätti jatkaa, vaikka itse piru olisi siellä temppujaan tekemässä. Hiidenlaakson metsä on rannasta suunnilleen kilometrin leveän kolmion tai maljan muotoinen. Järveltä näki selvästi, että laakson reunoilla oli jyrkänteet, sata metriä korkeat tai ylikin. Kauempana maasto oli loivasti nousevaa. Pekka järkeili, että tuuli putoaa tasanteelta alas Hiidenlaaksoon ja syöksyy sen läpi järvelle.

Tuuli kylmäsi kasvoja niin, että niitä alkoi polttaa. Se humisi korvissa kuin ihmeellinen musiikki. Tuomiopäivän pasuuna. Pekka muisti yhden äidin mieli-ilmauksista. Hän päätti jatkaa. Periksi hän ei antaisi, vaikka hänelle kävisi kuten Ibrahimin kirjaan oli kirjoitettu tai vielä pahemmin. Tuuli tuntui nyt kovana kipuna kasvoissa ja korvissa. Pekka hiihti eteenpäin niin lujaa kuin pystyi. Silti häntä palelsi armottomasti. Kun hän vihdoin tuli aivan rannan lähelle, tuuli loppui yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin.

Rannassa oli korkea kaislikko. Tuuli oli kinostanut sen sisään lumivallin. Pekka kiipesi sukset poikittain vallin päälle. Nousu oli vaikeata, koska lumi upotti suksien alla ja sauvat vajosivat koko pituutensa verran. Toinen sauva juuttui alas ja Pekka kiskaisi sen kaikin voimin ylös. Sauvan alapää oli märkä ja talla toi mukanaan kasan sohjoa. Pekka vaistosi vaaraa, käänsi suksensa äkisti ja lasketti vallilta alas. Kova humahdus kuului hänen takaansa. Hän oli hetken jäykistyneenä paikalleen ja katsoi sitten taaksensa. Paikka, johon hän oli äsken kiivennyt, oli vajonnut järveen. Sen paikalla oli monta metriä pitkä ja leveä avanto. Musta vesi pyörteili avannon pinnalla. Isoja ilmakuplia tuli alhaalta puhjeten roiskahtaen pinnassa. Pekkaa hirvitti niin, että hän tunsi kaatuvansa. Jos hän olisi miettinyt sauvan kastumista sekunninkin kauemmin, hän olisi nyt syvällä vedessä, luultavasti jään alla kaukana avannosta. Hän vapisi kuin horkassa ja oli lähtemässä takaisin kun hän muisti eväänsä. Hän otti kulauksen pullosta. Voimapontikka kuumotti kurkussa ja tuntui lämpimänä vielä vatsassa. Pekka tunsi kuinka kummallinen tunnottomuuden tapainen tila levisi hänen lihaksiinsa. Vapina lakkasi. Mutta mihin tästä eteenpäin? Mitä millään oli väliä? Projekti oli päin helvettiä. Aurora oli päin helvettiä. Oma pää oli päin helvettiä. Mitä sen oli väliä, vaikka kuusi kaatuisi seuraavaksi hänen päälleen. Pekka päätti jatkaa.

Pekka hiihti kaislikon reunan suuntaan kohti pohjoista. Hiidenlaakson reunajyrkänne tuli lähelle. Se oli pystysuora kallioseinämä, hirvittävän korkea, lähempää katsoen reilusti yli sata metriä. Järven rannassa kallio ylsi suoraan veteen. Aivan kallion vieressä oli kapea kaista jäätä, jossa ei ollut kaislikkoa. Pekka eteni sitä myöten koitellen vähän väliä jäätä sauvallaan. Se oli kovaa ja vahvaa. Hän pääsi viimein rantaan ja lähti kiipeämään edelleen kallioseinämää seuraten kuusikon sisään. Kun rannan tiheikkö oli jäänyt taakse, puut harvenivat. Niitä oli vain siellä täällä, paksuja runkoja, pieniä puita ei ollut ollenkaan. Metsässä oli niin pimeää, että tuskin näki eteensä, vaikka oli aamupäivä, lähellä keskipäivää.

Pekka pysähtyi tasaamaan hengitystän. Hän tunsi, että jokin tönäisi hänen selkäänsä ja hän nykäisi vaistomaisesti muutaman vedon eteenpäin työntäen voimakkaasti sauvoilla. Hänen ei olisi tarvinnut kääntyä katsomaan taakseen tietääkseen, mikä oli hänen takaansa kuulunut humahdus ja rysähdys. Kun pöllyävä lumi laskeutui, hän näki valtavan suuren vanhan kuusen, joka oli kaatunut juuri sen paikan päälle, missä hän oli hetki sitten ollut. Mikä ihmeen voima oli työntänyt häntä? Pekan polvia heikotti. Hän otti uuden kulauksen pullosta. Olo parani heti. Hän sai takaisin kadonneen tarmonsa ja lähti eteenpäin kohti metsän keskiosaa. Puiden välissä leijui sumua. Alkuun pieniä lämpäreitä siellä täällä. Mitä pidemmälle hän hiihti sitä paksummaksi sumu kävi. Lopulta hän pystyi näkemään vain lähimmät puut.

Pekka saapui aukion reunaan. Siellä oli valoa runsaammin. Sumu muuttui kirkkaan valkoiseksi. Hän pysähtyi katselemaan. Edessä oli suuri tasainen alue, jolla ei kasvanut puita. Aukion takana oli uusi metsävyö ja sen takaa nousi pystysuora kallioseinä jonnekin korkeuksiin. Sitten Pekka havaitsi sen. Sen mitä hän oli tullut katsomaan. Keskellä aukiota kohosi harmaa synkännäköinen linna. Hiidenlinna! Se oli siis totta. Hän näki sen nyt omin silmin. Hiiden linna, paholaisen asumus. Linnassa oli korkea muuri, keskellä oli korkea torni, päädyissä matalammat tornit. Epämääräiset ikkuna-aukot erottuivat juuri ja juuri tasaisenharmaasta massasta. Keskimmäisen tornin alla oli holvimainen oviaukko. Se näkyi mustana uhkaavana läiskänä harmaassa seinässä. Pekkaa huimasi. Hän riisui sukset jalastaan ja asettui istumaan reunimmaisen kuusen juurelle. Puun oksat ylsivät linnan puolelta maahan asti. Linna näkyi oksien lomasta epämääräisenä hahmona.

Pekka harkitsi tilannettaan. Katsoi sitä mistä suunnasta tahansa, se oli vaarallinen, melkeinpä tuhoon tuomittu. Mutta pakotie saattoi olla olemassa. Alle aukeava avanto tai päälle kaatuva kuusi eivät tuntuneet miltään amerikanmatkalta. Täällä oli joku tai jokin, joka ei halunnut hänen pääsevän perille. Jos se kerran oli valmis hukuttamaan tai musertamaan hänet, se tuskin tunsi sääliä, kun saisi hänet käsiinsä. Pekka jäi istumaan kuusen juurelle. Kun hän ei muutakaan keksinyt, hän otti lisää pontikkaa. Se auttoi pelkoon ja ahdistukseen. Raukeus valui hänen jäseniinsä ja hän nukahti tai ainakin torkahti.

Pekka havahtui merkillisiin suhahduksiin. Ne kuuluivat jostain edestä vasemmalta. Ääni hävisi välillä, mutta kuului sitten taas, aina entistä voimakkaampana. Hän koetti nähdä sen aiheuttajan taivuttamalla oksia syrjään. Aukion laidasta tuli esiin merkillinen olento. Se muistutti ihmistä, mutta oli ainakin puoli metriä pidempi. Se käveli jalat koukussa. Silti sen kädet ulottuivat melkein maahan asti. Olento pysähtyi oviaukon edustalle, katseli ympärilleen ja nuuhki ilmaa niin että hengitys levisi höyrypilvenä sen ympärille. Olento pääsi matalan urahtavan äänen ja konttasi oviaukosta sisään linnaan.

Pekka tunsi tukkansa nousevan taas pystyyn. Hänen polvensa alkoivat vapista. Hän muisti pullon ja joi sen tyhjäksi. Lämpö levisi taas hänen elimistöönsä, tällä kerralla edellistä paljon voimak­kaammin. ”Eteenpäin”, Pekka huusi, pani sukset jalkaansa ja hiihti suoraan oviaukkoa kohti. Jokin voima pakotti häntä eteenpäin. Vaikka hän tunsi, että olisi viisainta lähteä heti pois, hän ei mahtanut itselleen mitään. Hänen oli yksinkertaisesti pakko mennä eteenpäin. Aukion keskellä hän näki linnan selvästi. Se oli jyrkkäseinäinen ulokkeinen kallio. Oviaukko oli holvikaaren muotoinen luolan suuaukko. Tässä sumussa se näytti selvästi linnalta, mutta Pekka pystyi havaitsemaan, että kaikki sen muodot saattoi tulkita myös luonnonkallion muodoiksi. Tavallisessa valaistuksessa linna näyttäisi varmaan pelkältä kallionhuipulta.

Jokin voima veti Pekkaa edelleen kohti luolaa. Hän hiihti oviaukosta sisään. Lunta oli vain pari metriä sisäänpäin, sitten lattia oli sileää paljasta kalliota. Onneksi Pekka oli ymmärtänyt ottaa taskulampun mukaansa. Käytävän seinät olivat tasaiset ja suorat. Samoin lattia oli kuin varta vasten tasoitettua. Seinän vieressä oli jokin esine. Pekka suuntasi lampun siihen. Se oli karkeasta harmaasta puusta tehty paksu ovi. Se ei ollut irrallaan siihen unohdettuna vaan hirmuisten rautasaranoiden kannattelemana valmiina kääntymään milloin auki milloin kiinni. Nyt ovi oli jostain syystä auki, ehkä äsken aukosta menneen olennon unohtamana. Pekka tunsi polviensa taas pehmenevän. Hän nojasi seinään. Tunneli oli selvästi tehty, eikä luonnonmuodostelma. Ovi oli valmiina sulkeutumaan hänen jälkeensä, lukitsemaan hänet vuoren sisään, ehkä ikiajoiksi. Mutta pontikka hölskyi mahassa ja suhisi korvissa. Pekka päätti mennä eteenpäin.

Tunneli kaartui loivasti oikealle ja kohosi samalla ylöspäin. Jostain ylhäältä kajasti valoa. Pekka sammutti taskulampun. Hänen edetessään alkoi kuulua ääntä, kuin voimakasta hengitystä. Ääni voimistui sitä mukaa, kun Pekka hiipi eteenpäin. Äänen aiheuttaja ilmaantui välttämättä, vaikka Pekka toivoi, että ääni vain vaimenisi vähitellen kuulumattomiin. Käytävän mutkan takana oli suuri möykky, jota ei pystynyt hahmottamaan hämärässä. Mutta ääni tuli siitä. Pekka valaisi möykkyä taskulampulla. Hän vavahti niin kovin, että taskulamppu oli pudota. Käytävällä makasi valtavan suuri karhu pää maata vasten käpälien välissä. Se oli pitkäkarvainen, väriltään harmaa, joistain kohdista vaaleampi, joistain tummempi. Karhu oli varmaan ikivanha ja siksi harmaantunut. Sen ranteissa ja nilkoissa oli metalliset vanteet. Niistä roikkui lyhyet pätkät paksua teräsketjua. Ne kaikki olivat ruostuneet punaruskeiksi. Ilmeisesti karhu oli täydessä unessa, koska ei reagoinut Pekan saapumiseen, vaan oli edelleen paikallaan silmät kiinni raskaasti hengittäen. Pekka pysähtyi ja kaatoi pullosta kurkkuunsa sen vähän, mitä siellä oli pohjalla. Hän oli nähnyt tuon kauhistuttavan karhun jossain. Jossain ja tavalla, jota hänen aivonsa eivät halunneet tuoda esiin. Karhun takajaloissa oli lunta. Se oli ilmeisesti olento, jonka Pekka oli nähnyt kuusen alta. Mutta ulkona näkynyt olento oli kävellyt kahdella jalalla kuin ihminen. Kahdella jalalla kävelevä karhu?

  • Älä mene sen ohi!

Ääni oli Anselmin ääni. Pekka kääntyi hämmästyneenä. Tonttu seisoi vähän matkan päässä käytävällä pelokkaan näköisenä, hieman kääntyneenä, valmiina ryntäämään pakoon.

  • Miksen? Sehän nukkuu. Sitäpaitsi minua ei yhtään pelota. Ota sinäkin pontikkaa. Se auttaa.

  • Karhu voi herätä milloin tahansa. Se-se syö meidät.

  • Miten sinä olet täällä?

  • Seisoin kannoillasi suksilla. Et huomannut.

  • Ai!

Kuin tontun puheiden vakuudeksi karhu haukotteli avaten kitansa ammolleen ja paljastaen pitkät raateluhampaansa. Sen kurkusta kuului jyrisevä ääni ja sen jäätävä henkäys tuntui Pekan kasvoilla.

  • Po-pois! Pi-pian!

Tonttu oli hermostunut ja vapisi. Kun karhun hampaat kalahtivat yhteen ja se raotti silmäänsä, myös Pekka oli valmis lähtemään, lähtemään kiireesti. He hiipivät ulos käytävästä niin nopeasti kuin uskalsivat, ja juoksivat kuusen alle. Pekka pani sukset nopeasti jalkaansa ja sanoi Anselmille

  • hyppää kyytiin.

Hiihtäessään aukion yli kallion vierelle hän näki karhun seisovan kahdella jalalla käytävän suulla. Sen karjaisun kaiku kertautui kallioseinistä kunnes vaimeni tuskallisen pitkän ajan kuluttua. Pekka lasketti mäen alas niin nopeasti kuin sukset veivät ja päätyi vauhdin viemänä kauas jäälle. Raastava pohjoistuuli tuntui nyt tervetulleelta. Se kertoi, että Hiidenlinna oli jäänyt taakse. Karhu oli jäänyt taakse. Pekka otti pontikkapullon povestaan ja heitti sen kauas jäälle. Rohkeudessa oli parempi olla rajansa.

Lumessa

Joulu lähestyi. Se tarkoitti joulukuusen hankintaa. Tuo hankinta oli tähän asti Pekan elämässä tarkoittanut kadun varteen tai torille menoa ja kuusen ostamista ensimmäiseltä kiskurilta, joka sellaista ojotti hänen suuntaansa. Hän oli varma, että Skaitin kaupan pihassa oli tarjolla suuri määrä joulukuusia, noita kuormassa litistettyjä harvaoksaisia kuusenlatvoja tai tiheikön raivaustuloksia, jotka olivat odotelleet joulua kasassa jo kuukausia ja olivat valmiit pudottamaan vähät neulasensa heti, kun pääsisivät ihmisasunnon lämpöön. Mutta sellainen ostosmatka ei käynyt päinsä täällä. Täällähän oli kuusia metsät tulvillaan. Sen kuin käveli vähän matkaa ja kaatoi kauniin, runsasoksaisen ja virheettömän kuusen. Luvan perästä tai ilman lupaa. Naapurit eivät yhden kuusentaimen vähenemisestä piittaisi. Tai sitten kuusen voisi hakea Hiidenvuoren rinteeltä. Kukaan ei tiennyt, kuka vuoren omisti. Ei ainakaan jos jätti hiiden mahdollisen omistusoikeuden pois laskuista.

Lumikengät ovat mitä mainioin liikunnan harrastamisen väline, puhumattakaan, kuinka suuri apu niistä on kuusenhaussa paksussa hangessa. Niitä osaa käyttää kuka tahansa ilman harjoittelua. Jokainenhan osaa kävellä. Niin helppoa se on. Lumikenkien avulla voi helposti säätää rasituksen itselleen sopivaksi. Vauhti ei koskaan kiihdy liian suureksi, eikä tarvitse pelätä kaatumista kuten suksilla laskiessaan jyrkkää mäkeä. Lumikengät vapauttavat latujen kahleista. Niiden kanssa voi huoleti vaeltaa ympäri metsiä ilman, että kukaan puuskuttaa niskaan tai on edessä tien tulppana.

Pekka istuutui voimattomana märkään hankeen kuusen juurelle, paiskasi kirveen maahan ja irrotti kirotut lumikengät jaloistaan. Tässä istun enkä muuta voi, hän sanoi puoliääneen. Kaiken surkeuden keskellä häntä hymyilytti mieleen tulleet muinaisen uskossaan harhautuneen tiedemiehen tekopyhät sanat. Nyt eivät aneet auttaneet, eikä yhtään munkkia ollut niitä kuulemassa. Pekka oli surkeasti pulassa. Voimat olivat aivan lopussa. Sydän hakkasi kuin moukari kylkiluita vasten ja hengitys kulki pihisevänä läähätyksenä. Kylmenevä hiki liimasi vaatteet kiinni ihoon. Veri alkoi taas vuotaa nenästä ja Pekka painoi lumipallolla sieraimen kiinni. Kättä palelsi ja hengitys kävi entistä vaikeammaksi.

Lumikengät olivat nyt kertakaikkinen muotihitti kaikissa netin mainoksissa. Niiden terveellistä vaikutusta ylistivät sekä lääkärit että kauppiaat. Pekan kengät eivät olleet aivan mainosten kaltaiset kirkasväriset muotiluomukset vaan navetasta löytyneet Ibrahimin kulkupelit.

Pekka oli osoittautunut huonosti oppivaksi asiassa, jossa ei ollut mitään oppimista. Kävelyharjoitukset auratulla pihalla olivat onnistuneet hyvin. Vähän kuin kävelisi liian suurissa kumisaappaissa. Mutta kävely paksussa löysässä hangessa olikin toista. Jalka vajosi kengästä huolimatta syvälle ja tasapaino petti. Kymmenkunnan kaatumisen jälkeen Pekka oli niin raivoissaan, että porhalsi eteenpäin mitään välittämättä siitä mihin suuntaan oli menossa, kunhan pääsi etenemään yhtä mittaa kaatumatta. Mökki jäi nopeasti taakse kaatuilusta huolimatta. Pusikko jäi taakse ja vuorenrinteen ensimmäiset ikikuuset tervehtivät saapujaa niiaamalla niin nöyrästi, että kulkija peittyi pöllyävään lumeen. Sitä riitti myös täyttämään niskan ja valumaan noroina pitkin selkää. Sitten vasemman jalan side irtosi, ja jalka upposi jonnekin hyvin syvälle, kylki upposi syvälle, kulkija upposi kokonaisuudessaan kylki edellä pehmeän lumen sekaan.

Kulkusuunnan piti olla tuttu aiempien retkien muistona. Mutta ei. Pekka oli keskittänyt kaiken huomionsa kävelyyn eikä ollut katsellut, mihin oli menossa. Nyt hän pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Joka suuntaan oli samanlaista paksurunkoista kuusimetsää. Lumikengän jälkiä risteili kaikkialla, eikä mitään erityistä kulku-uraa tai polkua ollut näkyvissä. Mitä tämä merkitsi? Oliko hän kävellyt kaikki nuo jäljet, vai oliko tässä jotain pirunkuria? Hänellä ei ollut kompassia mukanaan eikä kelloakaan. Hänhän oli lähtenyt vain hakemaan kuusen aivan läheltä. Mutta nyt! Nyt hän oli auttamatta eksyksissä. Aurinko oli paistanut kirkkaasti hänen lähtiessään, mutta nyt oli aivan pilvistä. Isot pilvenlonkareet kulkivat nopeasti pitkin taivasta. Yksi suunta näytti kirkkaammalta. Pekka arveli kellon olevan lähellä puoltapäivää ja asetti kulkunsa sen mukaisesti. Hän vaelsi nopeasti kirkkaamman taivaanreunan opastamana kohti itää. Pieni epäilys kalvoi kuitenkin jo mieltä. Hän pysähtyi huohottamaan katsellen taivaalle. Hän näki kuinka kirkas alue liikkui pitkin taivaanrantaa vasemmalta oikealle. Pekka oivalsi nyt, että kirkas alue olikin ohuin kohta pilvessä eikä suinkaan auringon suunta. Edetessään valon mukaan Pekka ei ollut seurannut ympäristöään. Hän oli nyt keskellä koskematonta hankea. Lumikengän jälkien sokkelo oli poissa. Vain hänen oma tulojälkensä oli näkyvissä. Maasto oli muuttunut. Kuusimetsän keskellä oli nyt isoja tasalakisia kallioita, joiden päällä kasvoi käkkyräisiä mäntyjä. Kallioiden rinteet olivat jyrkät ja näyttivät mahdottomilta kiivetä lumikenkien kanssa.

Mitään joulukuusta muistuttavaa ei ollut näkyvissä. Kaikki kuuset olivat valtavan suuria. Voimat alkoivat olla aivan lopussa ja nälkä kurni suolissa. Pekka päätti palata takaisin omaa jälkeään myöten, ettei eksyisi lopullisesti metsään. Hän kääntyi ympäri yksillä jalansijoilla ja oli kohta vaeltanut pitkän matkan takaisin omaa jälkeään. Kävely oli aluksi helpompaa valmiissa urassa. Mutta pilveentymisen myötä ilman lämpötila nousi vähitellen suojan puolelle, ja nyt lumi alkoi tarttua kiinni kenkiin. Tästä ei mainittu mitään nettijutuissa. Askel kävi raskaammaksi, kun lunta nousi kengän mukana ylös joka askeleella. Pekkaa suututti oma hölmöytensä, se kuinka hän ryntäsi sillä tavalla metsään katsomatta, mihin suuntaan meni ja liioin katsomatta, missä päin oli nuorempaa kuusikkoa. Hän marssi niin nopeasti kuin pystyi, päästäkseen taas paikkaan, jonka hän tunsi. Kengät kävivät askel askelelta painavammiksi. Hiki kihosi esiin ja kostutti kaikki vaatteet. Hengitys kävi läähättäväksi. Otsalta valuva hiki sumensi silmät niin että hän tuskin näki eteensä. Viimein oli pakko pysähtyä läähättämään. Pekka huomasi että urassa oli uudet lumikengän jäljet. Joku toinen oli myös kävellyt hänen tulojälkeään vastaan. Kirjoissa sankari on aina kävellyt ympyrää ja löytää omat jälkensä, Pekka ajatteli hetkeksi huvittuen. Samassa hänen päässään leimahti epäilys joka saman tien muuttui varmuudeksi. Hän oli itse kiertänyt ympyrää. Hän oli jossain kohdassa liittynyt omaan jälkeensä huomaamatta sivulta tulevaa toista jälkeä. Hän kumartui katsomaan jälkiä. Tietenkin kaikki kolme olivat aivan samanlaisia. Tulojälki oli epäselvä, koska lumi oli ollut pehmeää, mutta kahdet samansuuntaiset olivat täysin samanlaiset. Pekka ei ollut suinkaan tyhmä eikä liioin joutunut helposti paniikkiin. Tilannettaan harkittuaan hän päätti kiertää ympyrän uudestaan ja seurata tarkasti sivulle, missä tulojälki poikkeaisi ympyrästä. Siis eteenpäin. Lämpötila oli ilmeisesti taas noussut. Lumi ei enää tarttunut kenkiin. Sen sijaan kengät vajosivat syvälle ja painava suojalumi pursusi niiden päälle. Joka askelella nousi painava lumikasa ylös kengän päällä. Kulkeminen oli nyt vielä monin verroin raskaampaa. Kun neljännet jäljet ilmestyivät rinnalle, eikä pienintäkään merkkiä ympyrään tuloreitistä löytynyt, Pekka lysähti kuusen juurelle loputtoman uupuneena.

* * *

Pekka havahtui syvästä unesta. Hän ei käsittänyt pitkään aikaan, missä oli. Vähitellen hän havaitsi, että hän istui lumihangessa pitkäoksaisen kuusen alla. Lumikengät olivat ristissä ja vinossa hänen edessään. Sitten hän muisti. Aikaa oman tilan surkutteluun ei ollut, sillä nyt Pekka tajusi, miksi hän oli herännyt. Hänen nenästään vuosi verta. Sydän jyskytti kumisten kylkiluita vasten, eikä rauhoittunut. Verivirta vuosi pysähtymättä nenästä. Pekka laittoi veriset lumipallot pitenevään riviin hangelle. Silmät olivat sumeat. Mutta niidenkään läpi ei voinut olla huomaamatta alkavaa lumisadetta. Onneksi hänen varusteensa olivat parasta laatua, joka hengitti hien ulos, piti sateen ulkona ja lämmön sisällä. Nyt tuntui kaikki olevat päinvastoin kuin mitä makeaääninen myyjä oli vakuuttanut kirkkaasti valaistussa lämpimässä myymälässä. Hän oli puvun sisältä aivan hikinen, mutta silti iho tuntui kylmältä ja vilunväristys seurasi toistaan. Jokainen väristys sai veripisarat lentämään pitkin hankea ja hienon hiihtopuvun rintamustaa. Jos jotain voi kaivata näiden vaatteiden lisäksi, niin se on pieni rommipullo. Puserossa oli sisätasku juuri sitä varten, ja myyjä oli antanut litteän metallisen taskumatin kaupanpäällisiksi. Se oli vähän kaareva, himmeän teräksen värinen. Korkki oli myös päältä terästä, sisältä luonnonkorkkia. Se oli kiinni pullossa metallisella ketjulla. Pekkaa oli moinen neuvo huvittanut. Jotenkin hän kuitenkin ymmärsi, että rommi saattoi lämmittää ulkona kylmässä. Siksi hän oli täyttänyt taskumatin lähtiessään. Rommia hänellä ei ollut. Ibrahimin pontikka sai kelvata kaiken uhallakin. Nyt kuusen alla hangessa taskumatti tuli mieleen. Pekka kiitti mielessään myyjää kaivaessaan pullon taskusta. Tärisevin, kohmeisin käsin hän kiersi korkin auki ja vei pullonsuun kalisevien hampaidensa väliin. Pontikka lämmitti heti suuta ja kurkkua. Se levisi tyhjästä mahasta nopeasti eteenpäin. Muutaman kulauksen kulutta tuntui, kuinka lämpö levisi tasaisina aaltoina kaikkiin jäseniin.

Huvipuiston portin vieressä oli korkea ylöspäin kapeneva kivipylväs, kuin obeliski. Pylvääseen oli hakattu suuria kirjaimia, jotka ilmeisesti muodostivat jonkin sanan tai nimen. Sitä ei pystynyt lukemaan, kun katsoi pylvään juurelta. Väkijoukko veti Pekan mukanaan sisään huvipuiston portista. Kaikilla muilla oli pääsylippu kädessään. Joukko jakaantui jonoiksi ovimiesten eteen ja Pekka joutui yhteen jonoista heidän mukanaan. Vuoroon tultuaan hän yritti selittää että hänellä ei ole lippua, mutta ennen kuin hän ehti avaamaan suunsa ovimies sanoi: ”Ahaa, te olette se vapaamatkustaja”. Perässä tulijat työnsivät Pekan edellään ovimiehen ohi hiekkaiselle tielle. Tien kummallakin puolella oli puisia rakennuksia. Niiden seinillä oli värikkäitä vilkkuvia lamppuja riveissä, ovien päällä oli kirkkaat valomainokset. Pekka ajautui massan mukana aukiolle, josta lähti teitä useisiin suuntiin. Aukion keskellä oli muovinen puu ja sen oksalla istui kissa, jolla oli ihmisen suu leveässä virneessä. ”Minne matka ja onko nälkä”, kissa kysyi. ”Nimeni ei ole Liisa”, Pekka vastasi katuen saman tien töykeyttään. Tiedä vaikka kissalta olisi saanut paremman neuvon kuin ennalta arvasi. Väkijoukko vei Pekkaa edelleen mukanaan. Ihmisillä oli mustavalkoiset vaatteet. Niiden kuviot olivat kirjaimia, jotka muodostivat sananpätkiä aivan kuin ne olisi leikattu suurista papereista. Pekka alkoi katsella pukuja tarkemmin. Osa sanoista oli kokonaisia ja hyvin ymmärrettäviä: toimittaa … muistio … luvannut … aika … ei ole. Tekstin peittämät ihmiset saivat hien nousemaan Pekan iholle ja hän tunsi kuinka käsivarret ja päälaki nousivat kananlihalle. Hän pakeni lähimpään rakennukseen.

Ovi aukesi laajaan huoneeseen, jonka lattiaa peitti hieno valkoinen hiekka. Katossa hohkasivat kirkkaat ja kuumat oranssinväriset lamput. Hiekassa seisoi siellä täällä muovisia kärsineen näköisiä autiomaan kasveja. Hietikko jatkui seiniin maalattuna. Näennäisen horisontin lähelle oli maalattu suuri joukko pieniä ihmisiä kirjavissa viitoissa kummalliset mekot päällään. Yhdellä suunnalla hietikon takana oli ruskehtava möykky. Se oli tehty varmaankin lasikuidusta ja sen tarkoitus oli kai esittää kalliota. Muovikallion päällä istui vanha mies, jolla oli valkoinen tukka ja pitkä valkoinen parta. Mies huusi jymisevällä äänellä: “Tule tänne sinä maan matonen ja polvistu eteeni.” Kaiuttimet olivat varmaan möykyn sisällä ja mikrofoni kätkössä miehen vaatteista. Pekka lähti kulkemaan hiekassa. Se luisti ja upotti kuin vastasatanut lumi. Lamput kuumottivat entistä enemmän ja myös hiekka poltti jalkoja. Pekka pysähtyi seisomaan kallion eteen. Valkopartaisella miehellä oli iso kivitaulu kummassakin kädessään. Ne olivat täynnä kirjoitusta. Kummankin otsikko oli niin suuri, että Pekka pystyi lukemaan ne. Toisessa luki ”Projektisuunnitelma” ja toisessa ”Aikataulu”. Mies huusi avaten suunsa aivan ammolleen: “Polvistu tai kaadut, kaikki kaatuu”. Pekka jäi hämmästyneenä paikalleen. Mies ryntäsi pystyyn pudottaen taulunsa ja alkoi juosta poispäin. Taulut särkyivät palasiksi rämähtäessään kallion päälle. ”Se kaatuu, se kaatuu”, mies huusi mennessään. Ulkoa alkoi kuulua sireenien ulvontaa ja siniset valot vilkkuivat aukion reunoilla. Pekka meni ulos ja jäi seisomaan oven viereen. Ihmiset juoksivat joka suuntaan kuin henkensä edestä ja hetkessä aukio oli tyhjä. Pekka jäi seisomaan paikalleen. Näkyi harmaa vilahdus ja kuului hirvittävä ryske. Pölypilvi peitti kaiken näkyvistä. Se tunki nenään ja silmiin. Pekka jäykistyi paikalleen eikä pystynyt liikkumaan, vaikka hän olisi halunnut mennä takaisin sisään. Vähitellen pöly haihtui ja aukio tuli näkyviin. Suuri kivipylväs oli kaatunut aukiolle ja murtunut useaksi pätkäksi. Vaikka palaset olivat kääntyneet eri suuntiin, pylvään teksti oli nyt selvästi näkyvissä. Siinä luki: PROJEKTI. Rakennusten ääriviivat alkoivat taipuilla ja kaikki vajosi hitaasti kasaan. Hietikko Pekan alla pehmeni ja hän tunsi vajoavansa maan sisään, syvemmälle ja syvemmälle. Valo hämärtyi ja sammui.

Pekka heräsi hätkähtäen raskaasta unesta. Silmät eivät auenneet, vaan tuntui kuin silmäluomet olisi liimattu toisiinsa kiinni. Hän yritti hieroa silmiään ja saikin ne aukeamaan. Ilmeisesti silmäluomet olivat ihan oikeasti tarttuneet toisiinsa. Hän tunsi että hänen kasvojensa päällä oli jotain, jotain valkoista ja kevyttä. Se oli lunta. Lunta oli myös käsien ja koko vartalon päällä. Pekka tajusi nyt olinpaikkansa. Hän istui kuusen juurella puolittain makuulla nojaten puuta vasten. Hän muisti nyt, miten oli siihen joutunut. Hän nousi vaivalloisesti pystyyn. Verenvuoto nenästä oli lakannut. Hän koetteli käsiään ja jalkojaan. Kaikissa oli tunto tallella. Myös korvat tuntuivat olevan paikallaan. Pekka nousi vaivalloisesti jokaisen lihaksen vastustaessa liikkeellelähtöä. Häntä heikotti niin, että hän huojui kaatumaisillaan. Hän katsoi ympärilleen. Jäljet näkyivät kevyen uuden lumen alla vain matalina painanteina. Aurinko oli laskussa ja alkoi hämärtää. Kello oli varmaan neljä tai viisi. Pian olisi pimeä ja entä sitten? Mutta mitä hän oli juuri ajatellut? Totta se oli. Maisemassa oli jotain uutta, Aurinko. Se näkyi matalalla puiden seassa. Pilvet olivat lähes hävinneet ja ilma kylmeni taas. Pekka sitoi lumikengät nippuun hihnoillaan ja alkoi kahlata lumessa siihen suuntaan, missä arveli mökin olevan.

Joulu

Raskas seikkailu metsässä vaati veronsa. Pekka nukkui ja nukkui. Jossain vaiheessa hän havaitsi, että oli jo täysi päivä, mutta hän nukahti uudelleen voimatta sille mitään. Seuraravan kerran herätessään hän tunsi kuin joku tuijottaisi häntä. Kyllä. Se joku oli Mansikka-Ahon emäntä.

  • Jestas sentään! Olethan sinä hengissä. Ihan säikähdin. Niin niin! Kyllähän nuoret nukkuvat myöhään, mutta ollaan sentään jo iltayhdeksässä. Mutta mitenkäs sinulla ei ole joulukuusta? Huomennahan on aatto. Hae hyvä ihminen kuusi vaikka meidän metsästä. Tai hae tuolta vuorelta. Kukaan muu ei sieltä uskaltaisi ottaa risuakaan. Mutta sinä kun ramppaat siellä vähän väliä, haet varmaan vaikka tukkikuorman ilman, että mitään pahaa sinulle tapahtuu. Onhan sinne matkaa tällä pakkasella. Mutta otat vaikka pontikkaa taskumattiin. Ei tule kylmä, kun siitä välillä naukkaa. Niin niin. Mistäpä sinulla olisi kunnon pontikkaa. Sanonpa meidän äijälle, niin pääset kuusta hakemaan.

Emäntä nyökytteli päätään, laittoi tuomisensa jääkaappiin ja lähti.

  • Käynkin siivoamassa vasta aamulla, niin ei tule häiriötä.

* * *

Joulu on rauhan juhla. Aattokin on pyhitettävä meidän Herramme juhlaan. Kaikki on tehtävä valmiiksi sitä ennen. Äiti sanoi näin joka joulu. Ja hän myös noudatti omia sanojaan. Jos jotain valmistelua oli tekemättä aaton tullessa, se jäi myös tekemättä. Ajatus oli täällä kuusen... maalla näköjään aivan toinen. Ilmeisesti joulu tuli silloin, kun kaikki oli valmiina, vaikka kalenteri kävisi jo tapaninpäivää. Aattoaamuna seitsemältä ovi aukesi ja lumipilvi pöllähti sisään. Sitä seurasi joulukuusi ja kuusen jälkeen sisään tuli Mansikka-aho.

  • Emäntä sanoi, että sinulla ei ole kuusta. Miten sitä nyt joulua ilman kuusta? Äkkiä nappasin pellon syrjästä tällaisen kränkkänän. Kuusi se on kuitenkin, vaikka onkin harva ja muotopuoli.

Niine sanoineen Mansikka-aho meni. Kuusenhakupontikan sijaan hän toikin kuusen. Se oli laitettu valmiiksi jalkaan. Kuusi oli täydellinen, säännöllisen kartion muotoinen, tiheä mutta kuitenkin vahvaoksainen.

Pekka oli saanut aamiaisen syötyä ja kahvin keitettyä, kun ovi kävi taas. Jyrkkäneva tuli sisään kuin kotiinsa.

  • Mitenkä sinulla ei ole kuusessa kynttilöitä? Täytyyhän kuusessa kynttilät olla.

Jyrkkäneva kaivoi kassistaan kasan kynttilänjalkoja ja latvatähden. Jalat olivat vanhanaikaisia, sellaisia, joissa ei ollut nipistintä, vaan rautalangan päässä roikkuva paino piti kynttilän pystyssä. Jyrkkäneva laittoi kynttilät ja tähden paikoilleen varmoin ottein. Saatuaan työnsä valmiiksi hän poistui mitään sanomatta. Pekka jäi ihmeisiinsä. Juoksivatko ihmiset täälläpäin yleisemminkin laittelemassa toistensa joulukuusia, vai mihin tämä meno oikein tähtäsi? Kuka tulisi seuraavaksi? Ainakin Pekka arvasi, mitä hän sanoisi. Kauan hänen ei tarvinnut odotella. Josefiina tuli sisään kysymättä tai kolkuttamatta.

  • Onhan sinulla kuusi sentään, vaikka Anselmi väitti, että ei olisi. Mutta mitenkä sinulle ei ole kuusessa koristeita? Eihän joulu ole mikään joulu, jos kuusessa ei ole koristeita.

Josefiina avasi mukanaan tuomansa vanhan, harmaantuneen ja pölyisen pahvilaatikon. Hän otti sieltä ison kasan kauniita koristeita. Ne oli mitä ilmeisimmin käsin tehty oljista, kävyistä ja muista luonnonaineksista. Josefiina laittoi koristeet kuuseen. Pekka sai koristaa yläoksat Josefiinan tarkasti määräämällä tavalla. Josefiina vei laatikon nurkkaan ja meni hänkin tekemisiään tai niiden oikeutusta sen kummemmin perustelematta.

Pekan mieleen välähti, että ehkä olisi tarpeen lähettää joulutervehdyksiä. Hän haki koneen kaapista, pyyhki pölyt sen päältä ja avasi sähköpostin. Postia oli koko liuta. Kuusen- ja tontunkuvia enimmäkseen ystävällisten terveisten kera. Auroraltakin oli viesti. Kas kummaa! Tai ei niin kummaa. Viestissä oli oikein piikikkään kaktuksen kuva. Martikaisen meili yllätti hänet täysin. Pidä hauskaa ja syö itsesi yhtä lihavaksi kuin minä. Johon jotakin. Oliko Martikainen ruvennut inhimilliseksi ja huumorintajuiseksi? Tai ehkä vain vetänyt tavallista tukevammat joulusahdit.

Pekalta meni sähköpostien ja netissä hortoilun kanssa pitkälle iltapäivään. Pari voileipää lounaaksi ja reipas hiihtolenkki. Tällä kerralla hän ei ottanut minkäänlaista evästä ei syömistä eikä varsinkaan juomista. Niin oli varminta. Hän laski suoraan järvelle ja hiihti jäällä, mutta pysytteli omalla reunallaan järveä. Varotoimet olivat riittävät, eikä mitään yllätystä sattunut, ei edes vaikka oli jouluaatto. Kun Pekka palasi mökkiin, oli jo hämärä. Pöydällä paloi kynttilä. Pekalle tuli mieleen lapsuuden joulut, kuinka äiti luki tuntikausia ääneen paksua perheraamattua.

  • Tämä on minun perheraamattuni,

Pekka sanoi ääneen ja otti Ibrahimin kirjan esille. Hetken kuluttua ovi kävi taas kerran. Pekka ei jaksanut enää edes katsoa, kuka nyt oli tulossa, vaan jatkoi lukemista. Kun hän nosti katseensa, Anselmi istui häntä vastapäätä naama happamena.

  • Kas, Anselmi. Sinua en ole vielä nähnytkään tänään. Onko jokin asia huonosti?

  • Miksi et tullut saunaan?

Anselmin naama muuttui entistä happamemmaksi.

  • Tulenhan minä. Kellohan on vasta vähän yli kuuden.

  • Jouluna sauna on kuudelta.>

Anselmi meni niin synkäksi, kuin maailmanloppu tai ehkä kaksi maailmanloppua olisi tulossa. Pekka lähti kiireesti saunaan. Ihmeiden aika ei näköjään ollut vielä loppunut. Häntä työnneltiin kuin vanhaa lapasta. Toivottavasti se oli hänen parhaakseen. Pukuhuoneenkin pöydällä paloi kynttilä. Pöydällä oli myös pieni punainen pöytäliina. Sauna oli taivaallinen kuten aina. Kiukaalta nousi hurmaava tuoksu. Ilmeisesti löylyvedessä oli liotettu katajanoksia. Kun hän palasi pukuhuoneeseen, pöydällä oli olutpullo ja lasi. Voi hyvä tavaton tuota Anselmia.<

Varsinainen yllätys odotti kuitenkin mökissä. Pöydälle oli katettu täysi jouluateria. Anselmi, Josefiina ja Jalmari istuivat penkillä ilmeisesti odottamassa, että Pekka asettuisi paikalleen ja he voisivat aloittaa. Ateria meni hauskasti. Ruoka oli hyvää. Se maistui epäilyttävästi Mansikka-ahon keittiössä syntyneeltä. Tontut kertoivat kilvan kummallisia tarinoita ja nauroivat Pekan hölmistyneelle ilmeelle. Kun he olivat nousseet pöydästä, Anselmi avasi oven ja vihelsi hiljaa. Monta tuntematonta tonttua tuli jonossa sisään. Anselmi viittasi heidät pöytään isännän elkein. Pekalle ei jäänyt muuta roolia kuin katsoa sivusta hämmästyneenä.

  • He ovat Hiid... tarkoitan he ovat hiihtoretkellä. Heillä oli Ibrahimin aikaan tapana tulla tänne jouluisin, ja ajattelin että se sopisi sinullekin.

Pekan ei tarvinnut ajatella mitään. Kaikki oli ajateltu hänen puolestaan. Kun tonttuvieraatkin olivat saaneet ateriansa loppuun, Anselmi pyysi Pekkaa laulamaan tonttuleikkilauluja. Pekka koetti muistella lapsuuden joulujuhlia ja saikin pari laulua kasaan, vaikka joutuikin paikkaamaan hymistellen sanojen puutetta monessa kohdassa. Mutta laulu kelpasi. Tontut menivät lattialle piiriin ja leikkivät aivan kuin Pekka ja muut lapset joskus kauan sitten. Vähältä piti, ettei Pekalle tullut kyynel silmään tuota katsellessa. Vieraat tontut lähtivät pian. Omat tontut näyttivät väsyneiltä, mutta eivät suinkaan menneet omiin oloihinsa, vaan asettuivat taas pöytään tehdäkseen lopun kaikesta, mitä jouluruuista oli jäljellä. Ovi kolahti taas kerran, ties kuinka monennen kerran tänä päivänä. Nyt siellä oli joulupukki iso säkki selässä. Tavanomaiset tervehdykset ja kyselyt seurasivat. Pukki avasi säkkinsä ja ojensi kullekin tontulle pehmeän paketin. Niistä kuoriutui uudet tonttupuvut. Sitten hän tuli Pekan eteen ja tuijotti häntä pitkään tihrusilmillään.

  • Oletko sinä Pekka ollut kiltti?

  • Ky-kyllähän minä.>

  • Ethän ole käynyt Hiidenvuorella? Sinne ei saa mennä.

  • En – enhän minä. Tai oikeastaan ihan vähän, vain pari kertaa.

Joulupukki katsoi tuimasti Pekkaa. Tämä nolostui vallan, eikä tiennyt mitä tehdä. Joulupukki riisui naamarinsa ja räjähti nauruun. Se oli Jyrkkäneva.

  • Uskotko sinä joulupukkiin? Iso ihminen. Kylläpä tätä kelpaa kertoa kotona ja naapurissa.

Jyrkkänevaksi paljastunut joulupukki pani naamarin takaisin ja ojensi Pekalle pienen paketin. Hän esitti tavalliset joulupukin lähtöpuheet ja meni hohottaen suureen ääneen. Pekka ei tiennyt, mitä tällä kertaa ajattelisi. Tälläkin kertaa. Väärä joulupukki, mutta oikeat tontut. Nuo oikeat tontut vaihtoivat uudet vaatteet päälleen ja ilmehtivät peilin edessä kuin pienet lapset.

Vähitellen tontut kävivät väsyneemmän ja väsyneemmän näköisiksi. Mutta he eivät tehneet elettäkään lähteäkseen omiin asuntoihinsa. Anselmi kiipesi uunin pankolle. Vain pystyssä olevat töppöjalat jäivät näkyviin. Tasainen kuorsaus kertoi hänen nukahtaneen. Jalmari uinahti penkille kädet ja jalat roikkuen sivuille. Josefiina käpertyi vaatekaapin eteen ties mistä tuomansa sudentaljan päälle. Pekalta ei taaskaan kysytty mitään. Oliko tämä nyt sitä joulun taikaa?

Pekka jäi yksin istumaan pöydän ääreen. Nyt oli joulusadun aika. Hän kaivoi kirjakasasta pitkäksi aikaa unohtuneen satukirjan.>

Sadun loppu

Asukkaiden rauhaa ei kestänyt kauan. Naisen valitus alkoi kuulua vuorelta myös päivisin. Hänen vaalean hahmonsa saattoi nähdä vuorella kirkkaassa päivänvalossa. Hevoset ja muut elikot hullaantuivat ilman mitään näkyvää syytä. Seinistä kuului öisin koputusta, joka alkoi ja loppui koska sattui. Ihmiset olivat lopulta aivan kauhun lyömiä ja suunnittelivat poismuuttoa. Vähän ennen muuttokuormain tekoa he kuulivat, että kaukana pohjoisessa asui tietäjä, joka pystyi hiljentämään moiset henget.

Kolme miestä lähetettiin heti eväskontit selässään pohjoiseen hakemaan tuota tietäjää apuun. Puoli vuotta myöhemmin he palasivat muassaan vanha harmaapartainen ukko. Ukko oli ikivanha, köyryselkäinen päällään kuluneet ja moneen kertaan paikatut sarkavaatteet ja vielä kuluneempi nahkareppu selässään. Kaikki kyläläiset eivät uskoneet, että moinen resupietu oli mikään tietäjä, vaan pitivät he häntä maankiertäjänä ja huijarina. Yksi heistä pyysi viimein ukon todistamaan, että hänellä oli taikavoimat hallussaan. Ukko otti pienen kiven maasta, näytti sitä kaikille ja heitti sitten sen takaisin maahan. Kivi hyppeli sammakkona tiehensä. Nyt kaikki uskoivat. He lupasivat ukolle suuren palkkion, jos tämä saisi haamun häviämään ja kiusanteon loppumaan. Ukko lupasi tuon tekevänsä. Hän meni kuumaan saunaan, voiteli itseään kaikenlaisilla voiteilla, jotka hän oli tuonut mukanaan sekä luki loitsujaan rummuttaen pientä nahkarumpua.

Täydenkuun ollessa ylimmillään ukko meni yksin vuorelle. Kului vuorokausi ja vähän toista. Sitten ukko palasi. Hänellä oli kainalossaan puinen laatikko.

  • Tämän kun hautaatte hautausmaahan ja annatte papin hänet hautaan siunata, kaikki kirot lähtevät päältänne.

Nyt syntyi uusi pulma. Pitäjän pappi oli ankara mieleltään eikä varsinkaan suvainnut minkään­laista noituutta tai siihen viittaavaakaan. Joku muisti silloin, että naapuri­pitäjässä asui virkaheitto juoppo pappi. Tämän he houkuttivat viinapalkalla hautausta toimittamaan. Muutama mies ynnä juoppo pappi meni pilvisenä yönä hautausmaalle. He kaivoivat hiekkakäytävään kuopan, johon puulaatikko hyvin mahtui. Pappi luki hautaan siunauksen ja miehet peittivät haudan tarkasti. Silloin nähtiin kummia. Ihmisiä kiusannut valkea hahmo nousi maan läpi ylös, kiitti heitä Jumalan nimeen ja kohosi ylös taivaalle.

Sen koommin ei papin tyttärestä nähty eikä kuultu mitään. Kaikkinainen kiusanteko loppui siihen paikkaan. Pellot alkoivat kasvaa ja karja menestyi. Sysimökki, jota kukaan ei ollut onnistunut löytämään, tuli näkösälle aivan kylän laitimmaisen talon lähistölle. Tietäjäukko muutti asumaan siihen mökkiin. Kun kyläläiset tarjosivat hänelle hänen palkkiotaan, hän kieltäytyi. Sanoi, että oli itse noutanut palkkionsa vuoren kellarista. Ja aivan totta. Ukko eli leveästi ilman vähäisintäkään puutetta lopun ikänsä. Kuolinvuoteellaan hän kertoi tuoneensa kolmatta leiviskää kultaa vuoresta. Melkein kaikki kulta oli vielä hänellä jäljellä. Kaikki paikalla olijat tietysti kilvan kysymään, missä kulta oli. Ukko sanoi kätkeneensä sen näkyviin niin hyvin, että kukaan ei sitä löytäisi. Kohta sen jälkeen ukko kuoli.

Moni on sen jälkeen etsinyt ukon aarretta sekä näkyvistä että näkymättömistä. Vaan mitään ei ole löytynyt. Ei varmaan löydykään. Loitsun hän on asettanut, että näkyvä on muuttunut näkymättömäksi. Koska vain ilmennee uusi tietäjä, joka tuon loitsun pystyy murtamaan ja aarteen saamaan esiin.

Jopas oli kertomus. Sadun perässä oli vielä loppukaneetti: Tämän sadun kertoi Ibrahim, tietäjistä suurin. No johan nyt jotakin. Voisiko se olla hänen mökkinsä Ibrahim? Jos niin oli, sadun sysimökki olikin hänen mökkinsä. Ja kulta-aarre kätkettynä johonkin näkyviin. Pekkaa alkoi naurattaa oma mielikuvituksensa. Sysimökkejä oli maa täynnä. Varmaan oli ollut muinoin myös Ibrahimeja. Hakukone esiin ja tulos oli heti selvillä. Ibrahim. Hyvin yleinen etunimi 1600 ja 1700 -luvuilla. Sittemmin harvinainen. No niin. Se siitä. Ja sitäpaitsi, sehän oli vain satu. Vaikka se olisi hänen Ibrahiminsa kirjoittama, ei sen tapahtumia ollut tapahtunut, eikä mitään aarretta ollut. Tästä huolimatta Pekka katsoi mökin sisustusta uudella silmällä. Mutta ei ollut mitään paikkaa, ei kerta kaikkiaan mitään, missä aarre voisi olla näkyvissä.

Mansikka-aho juttelee

Joulusta oli päästy ja uusivuosi oli mennyt tai oikeastaan tullut mennäkseen sitten vuorostaan vajaata vuotta myöhemmin. Pekka pysähtyi synkkiin mietteisiin. Hänen sairaslomastaan oli kulunut suurin osa. Eikä mitään parantumista ollut tapahtunut. Aivot olivat yhtä jumissa kuin ennenkin. Tonttujen muiden mielikuvitusolentojen määrä kasvoi hänen ympärillään. Olisiko parempi koota koko tonttukatras ja mennä sen kallonkutistajan puheille. Jospa se näkisikin kaiken saman, minkä hänkin. Oikeastaan mukaan pitäisi ottaa myös naapurit. Nehän eivät ihmetelleet satuolentoja ollenkaan. Pekka päätti ensimmäiseksi puhua asiat halki naapurin kanssa.

  • Miten niin, onko Anselmi olemassa? Kai sinä sen näet yhtä hyvin kuin minäkin. Sinun saunassasihan se asuu. Ainahan se on ollut olemassa. Niin kauan kuin minä muistan. Tai minun isävainaani. Tontut ovat pitkäikäisiä. Ai Josefiina. Se oli ennen Jyrkkänevan aitassa. Taisi tulla jotain riitaa. Kukapa tuon mokoman kanssa voisi sovussa pysyä.

Mansikka-ahon vastaus ei mennyt ihan Pekan toivomaan suuntaan. Hulluja! Kaikki täällä olivat hulluja. Mansikka-ahoa ei kiinnostanut Anselmin eksistenssin pohtiminen. Sensijaan ajatus lipsahti Josefiinasta Jyrkkänevaan. Ja siitä aiheesta riitti puhetta.

  • Näin sen komeljanttarin ensimmäisen kerran jo ihan pienenä lapsena. Hernepyssyllä ampui minua aitan nurkan takaa. Sellainen se on. Roisto ja murhaaja. Ihan syyttä suotta alkoi minua ampumaan. Enhän minä sen jakkaraa tahallani tervannut. Ihan vain ajatuksissani. Tai oikeastaan ajattelin, että harakka siihen tervaan laittaa nokkansa tai pyrstönsä. Sitten se olikin tuo höhköpää, joka siihen tervaan pyrstönsä laittoi.

Sitä samaa se on ollut viimeiset kuusikymmentä vuotta. Miten ihminen saakin naapurikseen tuollaisen ilkimyksen ja komeljanttarin. Viime viikolla se puhkaisi minun autosta renkaat. Oli pistänyt heinähangot auton alle niin, että takarenkaat puhkesivat molemmat, kun lähdin ajamaan. Vielä kehtasi väittää, että minä olin sahannut kaikista hänen hangoistaan varret poikki. Niinkuin hän nyt muka tarvitsisi heinähankoja johonkin keskellä talvea. Lurjus se on, emäroisto.

Ja niin. Jos se tarjoaa sinulle pontikkaa, niin juo. Mutta muista kuitenkin, että se on minulta varastettua. Itse se hölmö ei osaa keittää pontikkaa, ei tehdä kiljua, ei sitten mitään. Koita nyt sitten elää tuollaisen kanssa.

Hulluna on hyvä olla, Pekka mutisi mennessään. Tonttuasia ei ollut selvinnyt hänen toivomallaan tavalla. Päinvastoin. Mutta mikä hänen oli ollessa hulluutensa kanssa. Sauna oli lämmin joka päivä tikkua ristiin panematta. Tuvassa vallitsi järjestys, sotki sitä miten tahansa. Josefiina oli alkanut aitan järjestykseen saatuaan järjestää myös Pekan tavaroita mökissä. Tavarat olivat aina paikoillaan, astiat tiskattuina ja lattia laastuna. Jalmari, joka oli piileskellyt kellarissa kuukausimäärät, oli saamastaan joulutarjoilusta niin kiitollinen, että lapioi lumet pihasta joka aamu kauan ennen Pekan heräämistä.

Ibrahim manalassa

Ibrahimin merkinnät olivat muuttuneet sitten kirjan alun. Käsiala oli tasaista ja tyyli varmempaa. Nyt teksti ei ollut enää lyhyttä asioiden kirjaamista, vaan seassa oli pohdintoja ja jonkin esineen tai luonnonpaikan kuvailua. Anselmin hölmöilyistä oli monta herkullista pätkää. Pekka päätti lukea yhden niistä Anselmille illalla ja pani sitä varten sanomalehden kirjan väliin. Jotenkin tuntui, että Ibrahimilla oli jotain mielessään, jota hän kartteli sanomasta. Talvea ja kevättä kuvailtiin hartaasti. Ibrahimille näytti tulleen suoranainen kirjoitusripuli. Lopulta hän näytti pääsevä asiaan. Sekin tuli pieninä pätkinä, ilmeisesti eri päivinä kirjoitettuna.

Johan se kevätpuoli viimein koitti. Arvelin, että hyvinkin voisi olla sienipontikka jo kypsää. Laskin viinat kankaan läpi, jotta jäivät moskat pois, aivan kuin Reidar oli neuvonut. Tilkkasen maistoin. Oikein hyvä oli maku ja teho. Pian on aika Manalan retkelle. Reidarin rummun otin eilisnä päivänä komerosta ja yritin rummuttaa kuten Reidar teki. Vaikeaa se on. Vielä pitää harjoitella. Eiköhän onnistu, kun auttaa pienellä pontikantipalla.

Talvikauden olen pysynyt hyvissä ruuissa. Reidarin neuvon mukaan tein säkin, jolla pyysin jäniksiä. Eipä tarvinnut kuin säkki leväyttää ovella auki, niin kohta oli pulska jänis säkissä. Vaan alkaa ihminen kaivata lihan lisäksi myös leipää. Saahan sitä kaupasta, mutta tuli mieleeni, josko senkin saisi tulemaan luokseen. Mökin alla on ollut hiiriä vaivoiksi asti. Niille luin ankarat loitsut ja määräsin ne leipää hakemaan. Kaikki ne menivät yhtenä laumana. Myöhään illalla palasi kymmenkunta raavittua ja murjottua hiirtä. Vieri vieressä tulivat. Selässä niillä oli kilon jauhopussi. Niin oli vahva loitsu, että henkensä uhallakin olivat ottaneet jauhot ties mistä ja minulle toivat. Uudestaan en uskaltanut mokomaa yrittää. Jos vaikka joku näkisi hiirten minulle varastettuja jauhoja tuovan, siitä vasta elämä syntyisi.

Ankarasti olen miettinyt, missä on pyöreä vesi, joka voisi olla Manalan portti. Viimein sen keksin. Saunassa on pyöreä pata. Siinä sen on oltava. Pataan kun hyppään ja jos pää kolahtaa pohjaan, tiedän hyvinkin erehtyneeni, mutta niin en luule tapahtuvan.

Seuraavan merkinnän alku oli tuhruinen ja kirjoitettu niin epäselvästi, että sitä ei voinut lukea. Ukolla oli ollut kova innostus kirjoittaa. Hänen kätensä oli myös vapissut pahasti. Vähitellen käsiala tasaantui.

… kuten Reidar oli neuvonut. Sitten menin saunaan, jonka olin tontun käskenyt lämmittää oikein kuumaksi. Kylvin rauhassa ja pistin sitten tontun rummuttamaan. Kun irtonaiset kädet lentelivät ilmassa ja pelkät jalat kävelivät edestakaisin pitkin lattiaa, arvelin hetken olevan oikean. Nousin rahille ja hyppäsin pää edellä pataan. Silloin vasta tajusin, että vesi on melkein kiehuvaa. Yritin pysähtyä tarraamalla johonkin. Se sattui olemaan tuo samperin tonttu. Se ei vauhtia hillinnyt, tuli vain matkalle mukaan vaivoiksi. Vesi ei tuntunut yhtään kuumalta vaan sopivan lämpimältä. Kuten uskoinkin, padassa ei ollut pohjaa, vaan vettä jatkui aina vain eteenpäin. Hetken pimeyden jälkeen tuli valoa. Huomasin olevani jonkinlaisessa putkessa, joka vietti jyrkästi alaspäin. Se oli täynnä vettä, mutta jotenkin minun ei tarvinnut hengittää. Näin liu'uin pyristelevän tontun kanssa alemmas ja alemmas.

Lopulta putki kääntyi ylöspäin. Lensin vedestä ylös aika vauhdilla ja putosin mahalleni maahan. Siinä oli tasaiseksi leikattu ruohikko. Vieressä oli lähde, josta olin tullut ylös. Samantien tonttu lensi lähteestä ja putosi sekin mahalleen. Katsoin ympärilleni. Ruohikko oli vain parin aarin kokoinen, sen ympärillä oli tiheä ja korkea ruusupusikko joka puolella. Vähän matkan päässä istui joku pitkäpartainen mies kivellä. Hän kirjoitti jotain suurelle tuohenkappaleelle. Lähestyin miestä. Hän nosti katseensa, tuhahteli ja jäi tuijottamaan minua. Oletko sinä Väinämöinen, minä kysyin. Olen, mies sanoi. Ja sinä olet kai Ibrahim. Kuulin juttua että olisit tänne pyrkimässä. Mitä sinä täällä? Mitä haluat tietää? Vallan menin sanattomaksi. Mitään sellaista en ollut ajatellut. Olin vain lähtenyt matkalle, koska Reidarkin oli niin tehnyt. Kun Väinämöinen tämän huomasi, hän alkoi taas kirjoittaa ja sanoi siinä sivussa. ”Ei sinusta Ibrahim ole tietäjäksi. Parempi kun pysyttelet siellä ylhäällä. Mutta yhden neuvon sinulle annan, kun kerran tänne asti vaivauduit. Lue tämä luku.” Kirjoitan sen kohta muistiin. ”Kun sen luet, kopautat rumpua kolmesti ja katsot pyöreään vesiastiaan, näet astiassa kuvan, kirkkaan kuin peilissä. Siinä voi olla paikka Manalassa, naapurissasi, kaukaisessa maassa, tulevaisuudessa tai menneisyydessä. Suuret tietäjän osaavat taikakiven avulla päättää, minne katsovat, mutta sinulle se on liian vaikeaa.”

Näin sanoi Väinämöinen. Kun en pitänyt varaani, tyrkkäsi minut lähteeseen. Sieltä jouduin jälleen valoisaan putkeen ja sitä myöten padan kautta saunaan. Tonttu tuli padasta hyvän aikaa myöhemmin. Mitä lienee Väinämöinen hänelle kertonut? Mitään ei tonttu suostunut sanomaan, asettui vain saunan lavolle ja alkoi kuorsaamaan.

Jopas, jopas. Ibrahim oli käynyt oikeasti Manalassa. Sinne Pekkakin menisi. Hän kysyisi siellä tapaamiltaan, mikä hänen oman päänsä salaisuus oli.

Anselmi nolona

Ilta alkoi hämärtyä. Pekka tunsi itsensä aivan pöllähtäneeksi. Hän oli lukenut Ibrahimin kirjaa tuntikaudet. Nyt sauna tekisi hyvää. Ei muuta kuin vaatteet pois ja reipas kipaisu lumihangen läpi saunalle. Saunan ovi oli tietenkin taas raollaan. Sisällä tuntui, että Anselmin paheksuva katse tuli vesisaavin takaa kuin ryöppy rautanauloja.

  • Älähän nyt Anselmi. Eihän täällä ole kukaan näkemässä. Mutta tulehan tupaan sitten saunan jälkeen. Ja ota vaikka Josefiina mukaan. Luen teille vähäsen yhdestä kirjasta. Ostin muuten sitä siideriä jääkaappiin.

Hiljainen henkäys jostain nurkasta kertoi, että Josefiina ei ollutkaan aitassaan.

Anselmi tuli tavalliseen aikaan mökkiin Josefiina perässään. Hän asettui tutulle paikalleen pöydän viereen. Josefiina istuutui hänen viereensä ja kaivoi jostain helmoistaan kauniin kristallilasin, joka oli koristeltu maalauksilla. Sen rinnalla näytti Anselmin puinen haarikka kovin kuluneelta ja vaatimattomalta. Mutta se ei Anselmia haitannut. Hän ei katsonut haarikkaa, ei liioin Josefiinan lasia, vaan jääkapin ovea. Välillä katse lipsahti hermostuneena pöydän päässä olevaan kirjapinoon.

Pekka nosti pöydälle siideripullon ja piimäpurkin. Josefiinan ilme kirkastui ja hymy levisi korvasta korvaan. Anselmin ilmeen happamuutta on vaikea kuvata. Hän vajosi kasaan, niin että leuka jäi vain nipin napin pöydän reunan yläpuolelle. Hän kiskoi tonttulakin reunat niin alas, että silmät tuskin näkyivät sen alta. Suun synkkä mutru vahvisti, että Anselmi tiesi, mitä oli tulossa. Pekka pani piimän pois ja otti punakorkkisen oluen tilalle. Hän kaatoi Josefiinan lasiin siideriä ja Anselmin haarikkaan olutta. Molempien pullojen loput hän kaatoi omaan lasiinsa. Anselmin käsi tärähti ja olutta läikkyi hänen housuilleen, kun Pekka otti esiin Ibrahimin kirjan ja avasi sen sanomalehden kohdalta.

Tonttu on käynyt sietämättömän koppavaksi viime aikoina. Sen tyhmyys ei tästä ole ollenkaan vähentynyt vaan päinvastoin. Päätin sitten opettaa, kuka on herra talossa. Kuten olen sanonut, tonttu on mahdottoman perso oluelle. Olen sille sitä tarjoillut pienen määrän silloin tällöin. Paljon sille ei paranekaan antaa, tai alkaa riehumaan humalapäissään. Kun se taas tuli norkoi­lemaan olutta, käskin sen pistää tuoppinsa pöydälle. Kaadoin sen täyteen piimää niin, ettei tonttu mitään huomannut. Olin havainnut, että se panee silmänsä kiinni ensimmäisen hörpyn ajaksi, ja niin kävi nytkin. Tonttu veti suunsa täyteen piimää. Mutta nielemään se ei pystynytkään. Hetken se istui hiljaa posket pullollaan. Sitten se ryntäsi kohti ovea. Tuoppi tarttui pöydän reunaan ja piimä roiskui tontun päälle. Tonttu mukkelis makkelis pitkin lattiaa. Häipyi se saman tien, eikä sitä näkynyt enää koko iltana. Oli sitten käynyt jälkensä siivoamassa aamusella, kun olin metsässä pyitä poimimassa. Vähän minua kadutti. Illalla sitten syötin tontulle rasvaisimman pyistä, jotka olin juuri uunissa paistanut. Olutta tarjosin pyytämättä. Ja johan kelpasi. Mutta oppipa tonttu nöyrempää köytöstä. Hövelisti kumarsi sen jälkeen jo ovisuussa ja lakki kourassa esitti asiansa.

Anselmi oli vajonnut edelleen. Nenäkään ei näkynyt enää kokonaan pöydän reunan yli. Pekka kaatoi lisää olutta hänen haarikkaansa. Se sentään löysi tiensä pöydän reunan taakse ja palasi vajaantuneena takaisin. Josefiina makasi selällään penkillä ja nauroi niin, että oli tukehtua. Hän putosi lattialle, mutta jatkoi nauramista pyörittäen jalkojaan ilmassa, aivan kuin olisi ajanut polkupyörällä.

Retken valmistelu

Ajatus manalan matkasta alkoi kiehtoa Pekkaa yhä enemmän ja enemmän. Jos kerran Ibrahim ja hänen oppi-isänsä Jaakob olivat sellaisen tehneet, niin kuinka ei sitten hänkin voisi siinä onnistua. Pekka kaivoi tuohelle kirjoitetun Jaakobin kirjeen esiin.


Hyvä Ibrahim

Kyselit taannoin voimajuomasta. Tällä konstilla aukeaa näkyjen portit tai vaikka manalan ovi. Ota kärpässienen lakki, pätkä hullunruohoa, kourallinen karpaloita ja pieni katajan oksa. Pane ne pulloon ja kaada se täyteen väkiviinaa elikkä pontikkaa. Ole varovainen että et ota liikaa varsinkaan hullunruohoa. Muuten sisuskalut menevät sen kyytiä niin mutkalle, että ei auta kuin pirun loitsu. Vaan joka sen lukee, saa antaa sielunsa pirun vietäväksi kokonaiseksi vuodeksi. Anna juoman kypsyä ainakin puoli vuotta. Lue joka päivä viinan luku. Kun on valmista, juoma on kirkasta ja kaikki kasvit ovat sulaneet. Ota pullosta Tuomaan mitallinen ja mene sitten kovaan saunaan. Saunan jälkeen ota toinen mitallinen. Asetu aholle makaamaan jalat kohti Otavaa muurahaispesän viereen. Kohta jo tulee maahinen sinua ohjaamaan tuonen poluille.

Veljesi hurmeessa

Jaakob

Kärpässienellä maustettua pontikkaa oli jäljellä kymmenen tai kaksikymmentä pulloa vaatekomeron ylähyllyssä. Tuomaan mitta. Mitä se tarkoitti? Ehkä Mansikka-aho tietäisi. Mahtoikohan aholla makaaminen toimia, kun lunta oli yli puoli metriä? Mutta – mutta. Olikohan Jaakob narrannut Ibrahimia? Pekka selasi kirjaa ja löysi pian Ibrahimin matkakertomuksen. Ibrahim oli käynyt Reidarin luona neuvoa kysymässä ja saanut toisenlaiset ohjeet.

Menin saunaan, jonka olin tontun käskenyt lämmittää oikein kuumaksi. Kylvin rauhassa ja pistin sitten tontun rummuttamaan. Kun irtonaiset kädet lentelivät ilmassa ja pelkät jalat kävelivät edestakaisin pitkin lattiaa, arvelin hetken olevan oikean. Nousin rahille ja hyppäsin pää edellä pataan.

Tämä keino tuntui varmemmalta. Reidar oli hypännyt lähteeseen, Ibrahim saunan pataan. Pekka ei ollut kuitenkaan ihan varma, toimisiko konsti hänellä. Ibrahim oli ollut suuri tietäjä. Suuri tai pieni, tietäjä joka tapauksessa. Paras varautua siihen, että tie ei aukeaisi. Pekka meni saunalle. Anselmi lojui pukuhuoneen penkillä täydessä unessa.

  • Anselmi, heräähän!

  • Mi-mitä. En minä ole tässä. Minä olen vesisaavin takana.

  • Minulla on sinulle asiaa.

  • A-asiaa. Oliko eilen saunassa jotain vialla?

  • Päinvastoin. Tulin puhumaan huomisesta. Lämmitä huomenna sauna oikein kuumaksi. Mutta pataa vain sen verran, että vesi on sopivaa kylpemiseen.

  • Mi-miksi?

  • Aion kylpeä padassa.

Anselmin naama meni kapeaksi kuin viime vuonna kuolleella zombilla.

  • Mi-mi-minä en lähde sinne.

  • Mi-minne?

  • Si-sinne. Ibrahim valehtelee. Ei sinne pääse saunasta. Varsinkaan padasta ei pääse. Ei varsinkaan enää.

  • Sitten kaikki on hyvin. Kylven padassa ja sillä siisti.

Anselmi meni saunan puolelle hampaitaan narskuttaen.

Kuten Pekka oli arvellut, tuomaan mitta selvisi oitis.

  • Juu tottakai. Ibrahim siitä aina puhui. Otin tuomaan mitallisen, otin kaksi tuomaan mitallista, otetaan tuomaan mitallinen. Se on sen verran kuin yhdellä ryyppäisyllä menee alas, puolisen pulloa. Ehkä sinun on hyvä ryyppäistä kaksi kertaa, kun olet kuitenkin kokematon. Mitähän Ibrahimin konsteja tuo taas on? Parempi että en kysy.

Manalassa I

kaikki valmistelut oli tehty. Pontikkapullo hohti kirkkaana lampun valossa keskellä pöytää. Rumpu oli sen vieressä. Pekka oli käynyt varmistamassa, että Anselmi oli toiminut ohjeiden mukaan. Pekkaa kauhistutti hänen aiottu matkansa, oikeastaan ja suorastaan hirvitti. Mutta ei hätää. Ainahan sen voi jättää kesken. Asiasta ei tiennyt kuin yksi tonttu, eikä sillekään ollut kerrottu suoraan ohjeiden syytä. Pari tuomaan mitallista voisi ottaa pullosta joka tapauksessa, ihan vain terveydeksi. Pekka avasi korkin ja joi niin pitkään kuin pystyi. Ibrahimin juoma ei ollut yhtä vahvaa kuin kaupan tarjonta, mutta kirveli kuitenkin kurkussa ja ryyppy päättyi kovaan yskimiseen. Pekka katsoi tilannetta uusin silmin. Nyt nopeasti toinen ryyppy ja sitten toimeksi. Pitkä kulaus ja yskiminen. Tulos oli hyvä. Pullo oli puolillaan, ehkä vähäsen sen alle. Nyt saunaan ja kiireesti.

Mökin piha oli muuttunut. Sen ympärillä seisoi ympyrän muodossa keskiaikaisia kirkkoja ja palatseja. Hirsinen vähän vajonnut ja kauhtunut sauna näytti hyvin kummalliselta niiden seassa. Pelastan sielusi, pappi huusi kirkon ovelta. Meiltä saat maailman parasta olutta, ravintolan ovimies kuulutti ja kumarsi niin, että päälaki kosketti maata. Tule tänne, sanoi kuvankaunis nainen loistavan palatsin ovella. Pekka muisti Odysseian, ja marssi saunalle niin suoraan kuin pystyi koettaen olla näkemättä muita rakennuksia.

Pekka tuli sisään saunaan niin, että rymisi. Löyly oli niin kova, että hiki tuli heti ovella. Hän pesi vauhdikkaasti tippaakaan välittämättä, koskettiko nokisiin seiniin vai ei. Nyt kaikki oli valmista.

  • Anselmi, tule rummuttamaan.

  • Minä en ole täällä.

  • Tiedän että olet siellä vesisaavin takana. Sitäpaitsi kuulen, kuinka hampaasi kalisevat.

Anselmi kömpi esiin hampaat kalisten ja tutisten niin, että tonttulakin tupsu heilui puolelta toiselle. Tonttu otti rummun ja alkoi rummuttaa. Ensin siinä ei ollut mitään rytmiä, mutta vähitellen se alkoi kuulostaa joltain, mikä voisi hyvinkin olla šamaanirummutusta. Anselmi lumoutui rytmiin enemmän kuin Pekka, jolle kaikki oli tarkoitettu. Se alkoi tanssia oman rummutuksensa tahdissa. Pekka tunsi olonsa lasinkirkkaaksi. Kaikki pontikan huumaus oli poissa. Hän oli lähtevä matkalle. Tärkeälle matkalle. Äkkiä ilma muuttui maitomaiseksi, kuin sakea sumu olisi tulvinut saunaan. Irrallisia käsiä ja jalkoja leijaili ilmassa. Pekka tiesi, että nyt kaikki oli valmista. Hän katsoi pataan. Siinä ei ollut pohjaa, vaan vesi näytti jatkuvan pohjattoman syvälle. Se loisti kuin luontofilmissä. Jostain tuli valoa. Utelias tonttu tuli vierelle ja yritti kurkkia reunan yli pataan sisälle. Mutta se oli toivottomasti liian lyhyt. Se kiipesi padan reunalle ja kurkisti sisään niin tarkasti, että parta kastui vedessä. Anselmin käsi lipsahti padan reunan yli ja se putosi pää edellä veteen häviten kohta näkymättömiin. Pekka hyppäsi perään.

Padan alla ei ollut mitään suurta allasta, vaan putki, joka oli niin kapea, että Pekka ei pystynyt levittämään käsiään. Hänen ei tarvinnutkaan tehdä mitään. Putkessa kävi nopea virtaus alaspäin. Se vei Pekkaa mukanaan kiihtyvällä vauhdilla. Kummallista kyllä, hän pystyi hengittämään, vaikka oli veden sisällä. Putkea jatkui pitkään. Sen seinämissä tai seinien takana vilahteli jotain hahmoja, joita Pekka ei ehtinyt näkemään kunnolla. Lopulta putki kääntyi vaakasuoraan ja ylöspäin. Pekka jatkoi matkaansa hidastumatta.

Tonttu istui lähteen reunalla kaikki sormet suussa, kun Pekka lennähti vedestä ylös. Se puristi sormiaan hampaillaan niin lujaa, että sormet olivat aivan valkoiset. Kun Pekka sai silmänsä irti tontusta, hän katsoi ympärilleen. Hän oli kirkkaanvihreällä pienellä nurmikolla. Sen toisella reunalla oli kallio, toisella puolella aukesi huikaisevan kaunis näköala alas laaksoon.

  • Ajattelin, että pitäisit jostain tällaisesta,

sanoi äiti. Äiti istui matalalla tuolilla aivan kallion vieressä. Pekka hölmistyi perin pohjin. Hän ei tiennyt, mitä oikeastaan oli odottanut. Ainakaan ei mitään tällaista.

  • Äiti, miten sinä olet täällä?

  • Ajattelimme, että minä ottaisin sinut vastaan, kun saimme tietää, että olet tulossa.

  • Minä en ymmärrä. Kuvittelin, että manala olisi toisenlainen.

  • Manala on eri ihmisille erilainen. Ja eri kerroilla erilainen samallekin ihmiselle. Kun sinä katselit lapsena niin mielelläsi maisemakuvia, ajattelin, että pitäisit tästä.

  • Mutta äiti, eikö sinun pitäisi olla taivaassa?

  • Niin pitäisi. Tässä on jotain sotkua. Mutta se selviää. Olen kuullut, että Jeesus on täällä käymässä. Hän järjestää kyllä asian.

  • Käymässä vai olemassa?

  • Minä en tiedä. Yhtä sotkua kaikki.

Takaa tuleva matala ääni keskeytti äidin puheen.

  • Tässä ei ole mitään sotkua. Mitään taivasta ei ole. Ja jos olisi, tuo ihminen ei sinne pääsisi. Niin paljon syntiä hänellä on niskassaan.

  • Mitä syntiä? Äiti kysyi takakireällä äänellä.

  • Vaikka nyt vain minun kuolemani.

  • Se on anteeksi annettu. Kuten kaikki muukin.

  • Niinkuin esimerkiksi se Pekan juttu?

  • Siitä ei puhuta! Kuuletko! Siitä ei puhuta.

Äiti veti henkeä huutamisen jälkeen. Pekka sai vihdoin vuoron sanoa jotakin.

  • Kuka sinä olet? Oletko sinä isä? Minun isäni.

  • Olen. Tai siis olin. Kuolin kun sinä olit ihan pieni.

  • Miten sinä kuolit? Mikä on Pekan juttu?

  • Niistä en voi puhua. Täällä on semmoinen systeemi.

  • Kun äiti kieltää?

  • Sama systeemi siellä ja sama systeemi täällä.

Isä sulki suunsa niin happamen näköisenä, että se tuskin hetkeen aukeaisi. Pekkaa vaivasi eniten se, mitä oli sanottu hänestä itsestään.

  • Äiti, mikä on Pekan juttu? Onko se se, mitä minä en muista? Se blokki minun päässäni.

  • Mitä sinä et muista? Lapsena sinä et muistanut yhtään mitään.

  • Kyllä sinä tiedät. Sinun täytyy tietää. Minulle on tapahtunut jotain sellaista, mitä minä en muista? Mikä asia se on?

  • Seurakunnan paimen on jumalan edustaja maan päällä. Häntä ei voi vastustaa. Se ... Siitä ei puhuta. Ei! Niin on parempi. On parempi että et muista.

  • Kuka paimen? Mitä tapahtui? Sano nyt! Minä… Minä joudun mielisairaalaan, jos en saa sitä selville.

Pekan käsivarresta kiskottiin niin, että hän oli kaatua. Tonttu veti häntä kaikin voimin.

  • Nopeasti! Ylhäällä on jotain huonosti. Minä tunnen kuinka jalkaani polttaa. Meidän on mentävä, ennen kuin se on myöhäistä.

Pekka tunsi, että myös hänen kättänsä alkoi polttaa, aivan kuin tuli olisi sitä kärventänyt. He juoksivat lähteelle ja hyppäsivät sisään tonttu edellä ja Pekka perässä.

Virtaus putkessa kuljetti Pekkaa taas mukanaan, tällä kertaa ylöspäin. Ympärillä näkyvä vihertävä loiste oli muuttunut punaiseksi, kuin liekkien loimuksi. Kun Pekka lennähti ulos padasta, hän näki itsensä makaamassa saunan lattialla. Tonttu oli jo kaatamassa vettä lattialla palavaan halkokasaan. Pekan silmissä sumeni. Kun hän havahtui, hän huomasi edelleen makaavansa selällään lattialla. Tällä kertaa tuo havaitseminen tapahtui hänen itsensä sisäpuolelta. Vasenta kättä vihloi ilkeästi. Tonttu oli jo kiertänyt hänen mustuneen ja osittain palaneen hihansa ylös ja oli juuri levittämässä pihkalta tuoksuvaa voidetta hänen palaneelle iholleen.

Palohaava ja rajut kokemukset nostivat yöllä kuumeen. Mustakauhtanainen suurikokoinen papin hahmo ryntäsi unessa hänen kimppuunsa kädet korkealla pään yläpuolella karjuen kauhealla äänellä. Aamulla Pekka aprikoi pitkään äidin lausetta seurakunnan paimenesta. Mitä se paimen ja unen pappi voivat tarkoittaa? Oliko hän käynyt manalassa? Ehkä hän oli vain pyörtynyt saunassa savuun ja kaikki tuo oli vain houretta. Pekka ryntäsi äkkiä ylös sellaisella voimalla, että sänky narskahti ja kättä vihlaisi. Kyllä! Pontikkapullo oli pöydällä. Alku oli ainakin totta. Hän juoksi saunalle.

  • Anselmi, onko se totta?

  • Totuus on totta. Muu on valhetta.

  • Pölvästi! Kävimmekö me manalassa?

  • No comment!

  • Mitäh? Mistä sinä tuon olet oppinut?

  • You have mail.

Pekka jätti hullun tontun rauhaansa. Mökissä oli tietokone pöydällä ja sähköposti auki. Tonttu oli varmaan lukenut hänen mailejaan ja sille oli tullut kiire, kun hän oli herännyt. Perkule sentään. Missä oli hänen yksityisyytensä? Hän sulki koneen ja oli viemässä sitä kaappiin, kun uusi ajatus iski hänen mieleensä. Tonttu oli lukenut mailia, mutta oliko se ehkä myös lähettänyt jotain? Helkutin helkutti! Pekka avasi koneen uudestaan ja vaihtoi sähköpostin salasanan suojaten näppäimistöä, niin että ikkunasta kurkkija ei voinut nähdä uutta salasanaa.

* * *

Raihnaiset kumppanukset särpivät iltakaljaansa. Pekalla oli käsi siteessä, tontulla jalka isossa paketissa. Pekkaa vaivasi edelleen aamuinen sähköpostijuttu.

  • Kuulehan Anselmi.

  • Enhän minä mitään kuule. Minä olen kuuro.

  • Lähetitkö sinä sähköpostia?

  • En lähettänyt. Siis, varsinaisesti en minä.

  • Siis varsinaisesti, siis kuka varsinaisesti lähetti?

  • Minä … Minä lähetin vain sen, minkä Hiisi käski.

  • Hiisi käski! Mikä hiisi käski?

  • No comment.

  • Mitä se joku hiisi käski kirjoittaa?

Tonttu otti ryppyisen paperilappusen taskustaan, rutisti sen palloksi, pisti suuhunsa ja nielaisi ryystäen kovalla äänellä olutta päälle. Miten noin yksinkertaisesta olennosta kuin Anselmi voikin olla niin paljon vaivaa? Hiisi? Mustakaapuinen pappi? Pekasta tuntui, että hän oli tulossa hulluksi. Siis olisi tulossa hulluksi, jos ei olisi jo hullu.

Tervaa

Mansikka-aho oli talvella lukenut viisasta kirjaa ja höyrähtänyt tervanpolttoon. Hän oli kiskonut traktorillaan mäeltä ison kasan tervaskantoja ja kuljettanut ne riihensä taakse. Keväällä hän oli ryhtynyt tervanpolttoon. Kaikkia kirjan ohjeita hän ei jaksanut noudattaa. Hautakuopasta tuli ihan matala, mutta sitä leveämpi ja sellainen kuitenkin, että sen vuoraukseksi laitetut vanhat kattopellit viettivät keskellä olevaa viemäriputkea kohti. Kantojen pilkkominen pieniksi pilkkeiksi oli aivan liian vaikeaa. Hän nosti ne traktorin etukauhalla yhteen kasaan peltien päälle. Sekaan saivat mennä vuosikymmeniä riihen takana seisseet muovitynnyrit. Antaisivat tervaan lisää sitkeyttä. Pilkkeiden päälle olisi pitänyt laittaa kerros tuohia ja niiden päälle turvekerros. Mahdoton yhtälö. Mansikka-aho peitti kasan vanhoilla rakennusmuoveilla ja tyhjillä tai lähes tyhjillä apulantasäkeillä. Niiden päälle hän kauhoi paksun kerroksen savea.

Mansikka-ahon tervahauta oli nyt valmis. Ei muuta kuin sytyttämään ja tervaa keräämään. Kuivat pilkkeet syttyvät helposti. Toisin on isojen mullan ja hiekan vuoraamien kantojen laita. Mutta Mansikka-aho ei ollut se, jolta neuvot loppuvat ensimmäisenä. Hänelle oli vuosien mittaan kertynyt kymmeniä litroja vanhentunutta bensiiniä, voiteluöljyä ja muuta mönjää. Nyt tuolle kaikelle löytyi käyttöä. Lieska löi kymmenen metrin korkeuteen ja hauta syttyi kuin helvetin tuli maailmanlopun jälkeen. Kun loimotus alkoi asettua, Mansikka-aho kauhoi kaivinkoneella lisää maata haudan päälle, kirjassa kun oli neuvottu turvetta lisäämään. Ja kas, nyt hauta toimi kuten pitikin. Savua turposi sieltä täältä, liekkejä ei näkynyt. Ja aivan oikein, muutaman tunnin päästä putkesta alkoi valua nestettä.

Tervan kusta tulee haudasta ensin, Mansikka-aho tiesi hyvin. Ja sitä myös tuli. Kellertävää bensiinin hajuista litkua lorisi monta ämpärillistä. Sitten ei tullut enää mitään. Ei myöskään seuraavana päivänä. Kolmantena iltana putkesta alkoi tunkea paksua mustaa mönjää, joka kovettui ilmassa nopeasti sitkeäksi tangoksi. Tanko oli hyvin tarttuvaa. Kun Mansikka-aho oli saanut kätensä siitä irti vain puolen tunnin hikoilun jälkeen, hän haki sanomalehtiä eristeeksi. Massa kovettui nopeasti, eikä tarttunut enää. Mansikka-aho pätki sitä kirveellä parin metrin pätkiksi ja vei ne pystyyn riihen seinustalle vieri viereen. Ainetta tuppasi putkesta jatkuvalla syötöllä. Mansikka-aho väsyi viimein ja meni nukkumaan.

Aamulla haudalla odotti yllätys. Tahmea pötky nousi ylös haudan rinnettä ja kiemurteli metsässä puiden seassa. Eikä pötky ollut yksin. Siihen oli tarttunut käpyjä, risuja, jänis, kettu ja Jyrkkänevan kengät. Mansikka-aho korjasi jäniksen ilta-ateriaksi. Hän katkaisi tangon ketun jalkojen vierestä. Kettu mennä vipelsi kiireesti puiden suojaan uusissa koturneissaan. Mansikka-aho katsoi parhaimmaksi häipyä haudalta, ennen kuin kenkien omistaja palaisi piilukirveen kanssa.

* * *

Kun Marsikka-aho näki Jyrkkänevan selän etääntyvän, hän palasi haudalle. Jyrkkänevan kirves ja työrukkaset olivat löytänyt uuden pysyvän sijoituspaikan kenkien vieressä. Mansikka-aho alkoi hermostua koko tervahautaan. Terva olisi saatava ohenemaan, ennen kuin se keräisi lisää saalista. Hyvän mittaisen tuumaustuokion jälkeen hän keksi loistavan ratkaisun. Riihen päädyssä oli vanha kahdentuhannen litran polttoöljysäiliö, johon oli joskus päässyt vettä öljyn sekaan, eikä sitä enää voinut käyttää traktorin polttoaineena. Mutta nyt sillä oli käyttöä. Tuumasta toimeksi. Hän veti säiliön traktorilla haudalle ja avasi alaventtiilin niin, että öljy lorisi hautaan. Haudasta alkoi nousta valkoista höyryä ja sieltä kuului merkillisiä mossahduksia. Muutoin tulos oli loistava. Torvesta valui saaviin juuri sopivan paksuista ainetta, oikeaa tervaa. Sen tuoksu ei ollut ihan tyypillinen hautatervan tuoksu, mutta mitä väliä. Nykyisin ihmisille kelpasi kaikki, mitä tervaksi nimitettiin. Mansikka-aho lähti tyytyväisenä ottamaan pienet nokoset raskaan ponnistelun jälkeen. Hän ei tullut ajatelleeksi, kuinka lähellä maantie oli hänen tervahautaansa. Ja mitä, vaikka olisikin tullutkin ajatelleeksi. Hauta toimi kuten sen pitikin. Terva lorisi kauniisti saaviin, eikä juossut enää pitkin metsiä.

* * *

Mansikka-aho heräsi päiväuniltaan kovakouraiseen ravistukseen. Kun hän sai silmänsä avattua, hänen yläpuolellaan näkyi rotevatekoinen poliisi kädet kiinni hänen puseronsa rinnuksissa. Toinen poliisi näkyi taustalla heiluttamassa kärsimättömänä pamppuaan.

  • Tekös sen liisterin olette laittaneet maantielle?

  • Minä? Liisterin? En ole. Minä vain nukun päiväunet.

Mansikka-aho yritti jatkaa uniaan, mutta se jäi haaveeksi. Poliisit kiskoivat hänet pystyyn ja raahasivat mukanaan. Hänen mieltään kaivoi epäilys, että hänellä kuitenkin olisi jotain osuutta ”liisterin” maantiellä olemiseen. Ja niin myös oli.

Tervahaudan päällä oli valtavan suuri kasa kuplia. Ne olivat kuin saippuakuplia, mutta harmaita ja sata kertaa suurempia kuin mikään saippuakupla. Kuplaröykkiö laajeni hitaasti joka suuntaan. Kasassa kiinni olevat risut ja sen haudan ääreltä mukaansa poimimat työkalut kertoivat, että uusi aine oli yhtä tarttuvaa kuin vanha tangon muodossa esiintynyt tahma. Kuplavuoren reuna ylsi maantielle. Kaksi autoa oli tarttunut siihen kiinni. Niiden perässä oli pitkä autojono kumpaankin suuntaan. Kuplavuori kohosi hitaasti mutta varmasti autojen päälle peittäen ne vähitellen allensa. Jonojen seuraavat autot joutuivat uusiksi uhreiksi. Poliisit hätistivät niiden matkustajat ulos ja estivät heitä koskemasta kuplavaahtoon. Vihaiset ihmiset juoksivat ympäriinsä ja huusivat, kuka pelosta, kuka kostonhimosta. Mansikka-ahon jalat eivät enää kantaneet. Hän konttasi hitaasti kotiinsa, kiipesi sänkyynsä ja veti peiton päänsä yli.

Psykiatri näkee tontun

  • Kas, muuta sehän on herra Puh-kula. Tervetuloa, tervetuloa. Olette sitten lähes järjissänne vielä tähän aikaan vuodesta. Se on hyvä merkki se. Mitenkäs teidän blokkinne voi?

  • Siitä minä tulin puhumaan. Minusta tuntuu, että tiedän jo jotain.

  • Sillä lailla, sillä lailla. Tutkitaan, tutkitaan, sanoi putkimies. Aika vahvoja ne harhat vielä ovat.

  • Niinkö? Miten sen voi huomata.

  • No esimerkiksi tuo tonttu.

Psykiatri viittasi ovisuuhun. Anselmi seisoi siinä harmistunut ilme kasvoillaan. Pahuksen tonttu. Tästä puhuttaisiin vielä.

  • Eivätkös ole veikeitä nuo harhanäyt. Kun ne ovat tarpeeksi vahvoja, koulutettu tutkijakin pystyy ne näkemään aivan kuin itse potilas. Mutta olettekos muuten huomannut, kuinka ne tunnistaa harhoiksi. Jos minä vaikka vedän tätä tonttua parrasta, niin mitään ei tapahdu.

Psykiatri kiskaisi Anselmin parrasta. Anselmi kiljaisi ja potkaisi hädissään psykiatria jalkaan. Psykiatri rojahti istumaan ja hieroi säärtään.

  • Jopas olikin. Tämähän on aivan uutta. Minun on kirjoitettava tästä artikkeli. Sallitte kai, että katson tätä tonttua vähän tarkemmin.

Anselmi hävisi näkyvistä.

  • No nyt se meni. Harmillista, harmillista. Niin hyvä tilaisuus. Mutta katsotaanpas sitä blokkia. Minulla on tässä aivan uusi amerikkalainen lamppu. Tällä kun valaisee silmää niin näkee kaikenlaista. Jos on nähdäkseen nimittäin. Jos se blokki vaikka näkyisi.

  • Lampulla näkee blokin? Älkäähän nyt sentään. En minä niin hullu ole, että tuon uskoisin.

  • Tästä on aika vahvaa näyttöä, vaikka ei olekaan vielä naistenlehdissä. Mutta näin se vaan toimii. Sanokaas te, miten kirkasvalohoitoa voi antaa korvaan yhtä hyvin kuin silmään.

Pekka ei tiennyt mitä ajatella. Hän oli kyllä lukenut nuo jutut korvavaloista. Katsokoon nyt sitten lampullaan. Psykiatri katsoi.

  • Että on kaunis.

  • Mikä on kaunis? Kaunis blokki?

  • Nuori nainen. Siellä näkyy nuori nainen. Kovin on kaunis. Mutta huolissaan on. Enempää en erota.

Pekka oli ymmällään entistä enemmän. Psykiatri jatkoi jaaritustaan uudesta amerikkalaisesta lampusta. Hän työnsi Pekan syliin ison kasan tutkimusraportteja ja lampun mainoksia. Sitten hän työnsi Pekan käytävälle.

  • Ehkä teidän kannattaisi tulla pikapuoliin sieltä korvesta. Outoja voimia. Outoja voimia. Että sitä rataa. Jos minä olisin nuorempi … tarkoita, että jos en olisi ostanut sitä venettä … tarkoitan … Jospa sen blokin avain onkin täällä kaupungissa. Tai jossain välimaastossa. No näkemiin näkemiin. Ehkä vielä tapaamme. Aina on toivoa. Toivoa on. … Että nilkkaan potkaisi, potkaisi pahus.

Kiusanteon loppu

Oli keskiyön hetki. Sudet ulvoivat pahaenteisesti Hiidenvuoren huipulla varhaiskevään täysikuulle. Elämän piti olla mallillaan, niin hyvin mallillaan, kuin se niin synkkänä yönä oli mahdollista. Anselmi-saunatonttu oli tehnyt kaikki tehtävänsä ja kuorsasi selällään ylälauteella kaikki raajat eri suuntaan sojottaen. Josefiina kiillotti aitassa vanhoja pulloja. Pekka oli jo nukkumassa nähden uniksi kutsuttuja harhanäkyjä jatulintarhan kulkijoista. Mansikka-aho köllötti tyytyväisenä leveässä puusängyssä vaimonsa selän takana. Jyrkkäaho tuskaili kuivurilla pontikkapannunsa kanssa. Rauha oli maassa. Ihmisten hyvässä tahdossa oli jotain vialla.

Mustaan nahkahansikkaaseen puettu käsi raapaisi pitkään palavan tulitikun, joskus bengalintikuksi kutsutun, ja heitti sen mansikka-ahon talon alle. Tuli hulmahti isoksi sekunnin murto-osissa. Musta hahmo vilahti liekkien valossa ja hävisi pimeään. Vain hetkeä myöhemmin sama hansikaskäsi kiersi auki mansikka-ahon navetan alla odottavan bensiinikanisterin korkin. Tulitikku lennähti maahan valuneeseen nesteeseen ja liekit nousivat kuin juhannuskokossa. Salaperäinen hahmo katosi taas pimeään mutta vain jatkaakseen samaa toimintaa. Rakennus kerrallaan leimahti liekkeihin, ensin Mansikka-ahon tilalla, sitten Jyrkkänevan luona.

Lieskat kasvoivat nopeasti. Palavia rakennuksia oli joka suunnalla. Talojen ympäristö muuttui kirkkaaksi kuin heleimpänä kesäpäivänä. Pikimusta taivas loi jyrkän kontrastin maan valoisuudelle. Liekkien hulmuaminen ja palavan puun rätinä olivat ainoat äänet, jotka voi kuulla synkässä yössä. Mutta kohta tapahtui muutos. Ovet paukkuivat ja pihalle ryntäävät ihmiset huusivat hämmästyksestä ja kauhusta. Mansikka-aho tuli ovestaan kuin unissakävelijä, paksu flanellinen pyjama päällään, villasukat jalassa ja tonttulakin muotoinen unilakki päässään. Hän istuutui pihakeinuun ja jäi paikalleen silmät edelleen lumpsuen kiinni. Hänen vaimonsa tuli silkkisessä kirkkaanpunaisessa yö­puvussa, papiljotit päässä ja paksu kerros yövoidetta kasvoilla. Hän oli miestään paremmin hereillä ja tätä nopeammin selvillä tilanteesta.

  • Apua! Kaikki palaa. Mihin me nyt joudumme? Soittakaa palokunta. Herää turjake! Talo palaa ja kaikki muu.

  • Kas noinhanniin ne näyttävät palavan.

  • Herää! Soita paloauto!

  • No milläpähän minä sen soitan? Puhelin on sisällä seinällä.

Mansikka-aho kallistui keinuun ja uinahti korkealle kohoavien liekkien lämpimässä. Hänen vaimonsa ryntäsi navettaan päästämään kotieläimiä ulos.

Jyrkkäneva lojui kuivurin lattialla hulluna juovuksissa. Pontikan keittoyritykset olivat vihdoin antaneet juotavan lopputuloksen, vieläpä hyvän sellaisen. Jos aineen maussa oli pientä karvautta, se oli vähäistä ja suorastaan mitätöntä sen mielen karvastuksen rinnalla, minkä Mansikka-ahon auliisti tarjoamat omat keitoksensa olivat tuottaneet hänen mieleensä. Mansikin keitokset onnistuivat aina. Niiden maku oli yhtä hyvä ja parempikin kuin monopolin tehtaissa keitetyillä juomilla. Jyrkkäneva tiesi kyllä, että Mansikka-aho oli oppinut viinankeiton vuokralaisenaan asuneelta vanhalta ukolta, Ibrahimilta, joka tunnettiin noitana ja tietäjänä. Yhtäkaikki moinen oli karvastellut mieltä vuosikaudet niin pirusti. Mutta nyt! Nyt myös Jyrkkäneva oli saanut aikaan keitoksen, jota kelpasi maistella. Ja päähän se meni kuin häkä hätäisen miehen kiukaasta.

Pontikka lämmitti lattialla makaajan mahaa, outo loimotus lämmitti hänen selkäänsä. Nukkuja heräsi hänen puolisonsa karmeaan huutoon.

  • Nouse ylös sinä onneton. Kaikki palaa!

Jyrkkäneva vääntäytyi pystyyn. Silmissä vilkkuvat salamat hän tiesi pään sisäisiksi ja itse hankituiksi. Mutta liekkien loimotus ja kuumotus eivät sopineet krapula-aamun mielikuvaan. Hän ryntäsi ulos. Kaikki rakennukset olivat tulessa. Hänen naamansa vääntyi kauhistuttavaan irveeseen. Hän tuijotti näkyä hetken aivan liikkumatta. Äkkiä hän syöksyi palavaan liiteriin ja tuli saman tien takaisin leveäteräinen piilukirves mukanaan.

  • Mansikki tämän on tehnyt. Mutta nyt se on loppu. Minä tapan sen koiran. Tapan, kirveellä.

Jyrkkäneva syöksyi kirves korkealle kohotettuna kohti Mansikka-ahon taloa.

Kun hän saapui viimein perille usean kompastumisen ja kaatumisen jälkeen, hän oli järkyttävän näköinen. Tiheä kuusikko, savinen tienpenkka ja vetinen oja olivat jättäneet kukin jälkensä. Nyt tuo harmaa, tahmea, repaleinen ja märkä olento ryntäsi Mansikka-ahon pihaan kirves kohotettuna korkealle pään yläpuolelle. Hän pysähtyi hetkeksi pihan laidalle, havaitsi Mansikka-ahon ja ryntäsi tämän luokse.

  • Haa sinä pirulainen! Nyt koitti viime hetkesi. Menit liian pitkälle. Sano viimeinen toivomuksesi. Kohta kirves puhuu.

Mansikka-aho kömpi hitaasti ylös keinusta, teki ristinmerkin, kiskoi yöpaitaa alaspäin niin, että kaula tuli kokonaan näkyviin ja asettui sitten kontalleen maahan venyttäen kaulansa niin pitkäksi kuin mahdollista. Jyrkkäneva hölmistyi niin perin juurin, että kirves putosi hänen kädestään maahan.

  • Älähän nyt hyvä veli. Enhän minä mitään pahaa. Aioin vain halkaista kallosi. Hermostuin, kun sytytit taloni.

  • Miksi sinä sytytit minun taloni?

  • Minä, miten niin minä, kuivurissa olen ollut koko ajan tähän asti. Sinä sytytit minun taloni.

  • Minä olin nukkumassa. Elviira voi todistaa.

Riita näytti kuivuvan kokoon. Miehet asettuivat vierekkäin keinuun istumaan. Kumpikin nuokkui pää rintaa vasten retkottaen täysin uupuneina järkytyksestä ja rasituksesta. Elviira kierteli palavan rakennuksen luota toisen luo tukkaansa raastaen. Kukaan ei sanonut enää mitään. Asuinrakennuksen katto romahti puoli tuntia myöhemmin ja valtava kipinämeri kohosi korkealle taivaalle.

  • Meidän on mentävä johonkin,

sanoi Elviira, kun liekit hiipuivat ja aamuyön hyytävä kylmyys valtasi pihamaan.

  • Mennään Ibrahimin mökille. Sehän on oikeasti minun. Vuokralainen saa sen verran joustaa.

Niin myös tehtiin. Kaikki neljä, Jyrkkänevan muiden nuokkuessa itsensä mukaan löytänyt vaimo lukua täydentämässä, laahustivat tien yli ja polkua pitkin vanhalle mökille.

Ibrahimin mökki uinui Ruususen unessa. Kukaan ei ollut valuttanut bensiiniä sen seinään, ei ollut tuikannut tulta sen nurkan alle. Yhtä hyvin uinui myös sen asukas, jolla oli siihen myös täysi oikeus laillisen ja voimassaolevan vuokrasopimuksen sekä säntillisesti maksettujen vuokrakuittien turvin. Hänen untaan ei vaivannut se, että mökin ovi ei ollut lukossa. Mitenkä olisi ollutkaan munalukko roikkumassa oven ulkopuolella, jos kerran asukas oli oven sisäpuolella. Sitäpaitsi seudulla ei ollut oven lukitseminen tapana, joten kaikki oli hyvin. Oven avoimuuden tai tarkemmin sanottuna avattavuuden tiesi myös sen omistaja ja vuokralle antaja, Mansikka-aho. Hänen kätensä työsi oven auki hitaalla ja voimattomalla liikkeellä. Kaikki neljä laahustivat sisään ja asettuivat istumaan penkeille pöydän ympärille. Mansikka-aho otti jääkaapista voileipiä ja olutpulloja. Mikä ettei, hänen omiaanhan ne olivat ainakin siihen hetkeen asti, kun ne siirtyivät vuokralaisen suuhun ja mahalaukkuun. Pöydän ympärillä istujat jäystivät leipiään ponnettomasti huuhdellen kurkkuaan Mansikka-ahon hyvällä oluella, joka sekään ei heille maistunut.

Mökin asukas ja vuokralainen, Pekka-niminen ihmisolento havahtui vihdoin jatkuvaan pullojen kalahteluun ja leipien mäyssytykseen kuivissa suissa. Näky, jonka hän kohtasi silmänsä avatessaan, oli hämmästyttävä. Lähimmät naapurit istuivat hänen pöytänsä äärellä syömässä ja juomassa hänen eväitään, niitä jotka yksi syöjistä oli juuri eilispäivänä toimittanut jääkaappiin. Ja minkä näköisiä olivat nuo kutsumattomat yövieraat! Nokisina ja naarmuisina, likaiset yövaatteet yllään he istuivat apaattisina leuat hitaasti käyden kuin märehtivillä lehmillä.

  • Talot paloivat,

Mansikka-aho sanoi selitykseksi vieraiden tunkeutumiseen Pekan asuntoon. Kaikki jatkoivat vaitioloa. He purivat leipäänsä hitaasti yrittäen täyttää sillä suunsa lisäksi mielensä, yrittäen estää sen mieleen tulemista, minkä tähden he olivat tässä ja tässä kunnossa ja mitä tapahtuisi seuraavaksi. Pekka jäi istumaan sänkynsä reunalle tietämättä hänkään, mitä tehdä, mitä sanoa. Lopulta leivät loppuivat. Vieraat keskittyivät tuijottamaan tyhjiä pullojaan. Jyrkkäneva sai ensimmäisenä jonkinlaisen ajatuksen kokoon.

  • Kuules Mansikka-aho. Mitäs jos ei kiusata enää toisiamme.

  • Aivan oikein. Ei kiusata. Mutta kyllä sinä voit silti sanoa Mansikki. Se kuulostaa niin hauskalta.

Hiljaisuus valtasi taas mökin. Vieraat istuivat taas jäykkinä paikoillaan eteensä tuijottaen. Jokainen tiesi, että jotain oli tehtävä, johonkin oli ryhdyttävä. Mutta kaikki halusivat välttää aloitteen tekemistä, sillä kaikki, mihin voisi ryhtyä, mihin pitäisi ryhtyä, tuntui pohjattoman vastenmieliseltä. Lopulta Jyrkkäneva keksi lohdullisen ajatuksen, tehtävän ja tavoitteen, johon asettaa ajatuksensa, jonka kanssa voisi elää.

  • Kuules Mansikkki. Rakennetaan uudet talot.

  • Minulla ei ole yhtään rahaa. Ja metsä on tyhjäksi kynitty. On ollut kuluja.

  • Vakuutus maksaa kyllä. Pannaan toimeksi. Muijat saa hankkia uudet vaatteet ja tavarat. Me lähdetään heti rautakauppaan.

  • Minulla ei ole vakuutusta. En minä pysty rakentamaan.

  • Totta kai sinulla on vakuutus. Minä otin sinulle vakuutuksen jo pari vuotta sitten, kun kuulin pankissa, että sinulla ei ole.

Mansikka-ahon nenänpäästä putosi kirkas pisara pöydälle ennen kovaäänistä niiskausta, jonka tarkoitus oli se pelastaa.

Kauhakohtaus

Hellan päällä oli metallinen vesikauha. Se oli ollut siinä aina. Aina tarkoitti niin kauan kuin Pekka muisti, siis ainakin liki vuoden, mutta luultavimmin viisikymmentä tai sata vuotta. Hän oli käyttänyt kauhaa muutaman kerran huomaamatta siinä mitään epätavallista. Vesikauha mikä vesikauha. Mutta Ibrahim oli suhtautunut tuohon ikivanhaan mutta muutoin tavallista tavallisempaan vesikauhaan eri tavalla.

Tuli vasta nyt mieleeni, mitä ne sanoivat manalan matkallani. Sanoivat, että voisin hyvinkin nähdä sopivan veden kautta kauas. Kaukaisiin paikkoihin tai kaukaiseen menneisyyteen. Tulevaisuutta eivät luvanneet, saiturit. Reidar kyllä näkee tulevaisuuteen. Ainakin sanoo niin. Saattaapa liioitella. Aina ylistää itseään niin mahtavaksi. Mutta se vesi. Pyöreä sen piti olla. Ja lähellä, jotta osaa katsoa, kun siinä jotain näkyy. Muutaman kerran kävin saunassa pataan tähystämässä. Siellä vaan ei jaksa olla, kun pahuksen tonttu on koko ajan valittamassa korvan juuressa. Tontun voisi heittää hiiteen, mutta sitten saisi itse lämmittää saunan. No, yhtenä päivänä huomasin, että eihän sen veden tarvitse olla järin suuri. Pienemmästäkin voisi nähdä. Päivän etsin pyöreää astiaa ja lopulta sen löysin täältä tuvasta hellan päältä. Vesikauha oli pyöreä, totta kai. Kauhan täytin vedellä ja luin sen luvun, jonka manalassa opettivat. Ensin ei näkynyt mitään. Sitten metsää ja jäniksiä. Yritin ja yritin. Naapurit tulivat näkyviin. Hahhah, kuinka hassuja ne ovat. Reidaria en saanut näkyviin, vaikka yritin.

Siinäpä se. Kauhalla voisi nähdä jotain mielenkiintoista. Jotain parempaa kuin telkkarista konsanaan. Pekka täytti kauhan vedellä ja asetti sen pöydälle, ja kurkisti sisään. Kauhassa näkyi vain vettä, kirkasta kaivovettä. Niin pahus. Oli luettava se luku. Ibrahim ei ollut kirjoittanut sitä kirjaansa. Mutta täytyihän sen olla kirjoitettuna. Ibrahim ei luottanut omaan muistiinsa ja kirjoitti kaiken tärkeän muistiin. Pekka käänteli kirjaa sivun kerrallaan. Lopulta tärppäsi. Sivujen välissä oli irrallinen lappu. Siinä oli kirjoitus, josta saattoi olla apua.

Vesi pyöreä
ole nyöreä
avaa kuva
avaantuva.
Näytä, käytä
kuten pyydän,
toivon.

Loru näytti hassulta. Miten tuollainen höpötys voisi olla mikään loitsu? Kannatti ehkä silti yrittää. Ibrahim ei ollut maininnut mitään pontikasta, tällä kertaa. Ehkä oli parempi ottaa pikku hörpp kuitenkin. Pekka hörppäsi pari kulausta pullosta ja luki löytämänsä luvun tarkasti pitäen paperia kädessään. Hän katsoi odottavasti kauhaan. Mitään ei näkynyt, mutta toisaalta mitään ei ollut näkymättäkään. Vesi oli oudon harmaata ja sen pinnalla liikkui tummempia aaltokuvioita.

Vesi tummeni taas. Nyt se pysyi läpinäkymättömänä pitkään. Show taisi loppua. Pekka teki vähäiset iltatoimensa ja asettui sänkyyn nukkumaan. Jokin valo heijastui kattoon. Kauha oli herännyt eloon. Hän pomppasi pystyyn ja riensi pöydän viereen. Vesi oli nyt aivan kirkasta. Kuva tuli näkyviin. Jokin laitos, ilmeisesti sairaala. Käytävät, huoneet ja sängyt vilisivät. Sitten kuvaan astui naishahmo. Sairaanhoitaja. Naisessa oli jotain tuttua. Mutta mitä? Nainen katsoi hetken suoraan eteenpäin, kääntyi sitten sängyssä makaavan potilaan puoleen. Samassa kuva hävisi. Vesi muuttui mustaksi, niin pikimustaksi, että Pekka arvasi shown olevan nyt lopullisesti ohi. Kuka oli tuo nainen? Kauhasta tuskin olisi apua. Mutta ehkä unessa. Pekka riensi takaisin nukkumaan.

Aamu tuli pikemmin kuin oli toivottu. Naisen kuva häilyi edelleen Pekan silmissä. Kuka se oli? Unesta ei ollut ollut hyötyä. Pelkkää projektin ja Sunnoplastin muistelua. Turhanpäiväistä menneisyyttä, jolla ei ollut mitään tekemistä hänen tulevaisuutensa kanssa. Päivä alkoi kuten niin monet kuluneen vuoden tai tarkasti ottaen melkein vuoden aikana. Aamiaista pöytään, kahvi tippumaan. Pekka ei ollut vieläkään ihan tottunut siihen, että aamiaisella ei ollut sanomalehteä. Jotain lukemista piti olla. Hän ei jaksanut kaivaa tietokonetta esiin, vaan avasi Ibrahimin kirjan. Loitsun sisältävä lappu oli lehtien välissä. Pekka mutisi loitsun puoliääneen. Kahvimukia ottaessaan hän huomasi, että pöydälle jääneessä vesikauhassa tapahtui jotain liikettä. Martikainen ja Mäkinen istuivat autossa kauhan kuvassa. Mitä helkuttia se häneen kuului. Pekka löi nyrkillä pöytään niin, että astiat kilisivät. Kuva hävisi heti. Mutta kas, kauha toimi noin vain. Hän luki luvun uudestaan, kauha toimi taas. Karvanaamainen ukonkäppyrä täytti nyt kauhan.

  • Ibrahim,

Pekka sanoi vaistomaisesti ja arvasi aivan oikein. Se oli Ibrahim ja Ibrahimilla oli asiaa.

  • Tervehdys sinä mökin asukas. Hyvin olet hoitanut mökkiäni. Olen iloinen, että olet hoitanut myös tonttujani, vaikka ne ovatkin välillä rasittavia. Nyt kun olet lähdössä, haluan antaa sinulle pienen palkinnon. Avaa leivinuuni ja ota sieltä edessä irrallaan törröttävä kivi. Pane se kassiisi syvälle, että muut eivät sitä huomaa. Nyt kiireesti, että saat tehtyä, ennenkuin ne tulevat.

Kauha sumeni ja kirkastui tavalliseksi vedeksi. Pekka oli ihmeissään. Nyt kun olet lähdössä. Eihän hän ollut mihinkään lähdössä. Ja muut eivät huomaa. Ketkä muut? Ibrahimin ilme oli ollut vakava. Hän piti varmaan asiaa tärkeänä. Pekka päätti toimia Ibrahimin mieliksi, kuten tämä oli käskenyt. Hän avasi uuninluukun. Totta. Edessä oli yksi kivi aivan irrallaan ja se torotti ylempänä kuin muut. Pekka otti kiven, kääri sen talouspaperiin ja hautasi ison kassinsa pohjalle. Sen voisi pistää vaikka kirjahyllyyn muistoksi tästä kaikesta sitten joskus, kun hän olisi taas ihmisten ilmoilla. Pekka jatkoi aamiaista ja unohti kiven saman tien.

* * *

Pekka päätti lähteä heti aamiaisen jälkeen reippaalle kävelylle. Levoton kauha oli saanut pään aivan pyörälle. Pukiessaan hän ihmetteli edelleen Ibrahimin sanoja: Nyt kun olet lähdössä. Eihän hän ollut mihinkään lähdössä. Hän ei ollut edes ajatellut lähtemistä. Ei nyt, ei pitkään aikaan, ehkä joskus syksyllä. Oli kyllä totta, että vuosi hänen mökkiin tulostaan oli kulunut aivan kohta, mutta mitä se sitten merkitsi. Oman diagnoosinsa mukaan hän ei ollut yhtään parantunut. Päinvastoin. Harhanäyt kävivät pahemmiksi ja pahemmiksi. Hän jäisi tänne ainakin kesän ajaksi. Ehkä silloin tapahtuisi jotain. Ainakin voisi tehdä uusia uhkarohkeita retkiä paikkoihin, joissa hän oli kuvitellut nähneensä kummallisia olentoja.

Ovessa tuli Mansikka-aho vastaan.

  • Sinulle tulee vieraita. Tärkeitä herroja. Liituraitapuvut ja kaikki. Puhuvat aivan kummallisia. Opastin tänne, kun kysyivät sinua.

Samantien tuli Martikainen ovesta sisään. Mäkinen tunki itsensä hänen perässään. Hänen tulemisessaan itsensä tunkeminen oli kirjaimellisesti paikallaan, sillä oviaukko oli niin kapea, että hän ei mahtunut siitä ahtautumatta sen paremmin suoraan kuin sivuttain. Martikainen oli vauhdissa kuten aina.

  • No niin Pekka, hyvä että tulit vihdoin järkiisi. On sinua jo saanut odotella. Pistähän kamat kokoon, niin lähdetään.

  • Anteeksi, minä en ymmärrä. Mihin lähdetään? Ei ainakaan kaupunkiin. Minä olen edelleen sairas, minä en ole lähdössä mihinkään.

  • Ja höpsistä. Taasko sinä alat pelleilemään? Siinä meilissä ei ollut mitään epäselvää.

  • Missä meilissä?

Martikainen kaivoi kainaloonsa ikuisesti liimautuneesta asiakirjasalkusta paperin ja ojensi sen Pekalle.

Arvoisa Herra Martikainen

Terveiset täältä luonnon keskeltä. Täällä oleskelu luonnon ja sen kaikkien asukkaiden kanssa on tehnyt minulle todella hyvää. Tunnen jo täysin parantuneeni minua vaivanneesta uupumuksesta. Odotan malttamattomana tilaisuutta palata työtehtävieni äärelle.

Koska autoni ei ole juuri nyt käytettävissä, pyydän teitä ystävällisesti noutamaan minut …

Ja niin edelleen ja niin edelleen. Mailin loppuun oli ripustettu iso kasa korulauseita. Ja vielä allekirjoitus:

Kunnioittaen Teidän

Pekka Puhkula

Projektipäällikkö

Pekka ei tiennyt, mitä hölmistykseltään tekisi. Paperissa oli hänen sähköpostiosoitteensa lähettäjänä. Siitä hän oli aivan varma, että tuontapaistakaan viestiä hän ei ollut lähettänyt. Sitten valkeni. Anselmi oli ollut koneella yhtenä yönä ja oli sanonut lähettäneensä mailin, jonka joku ”hiisi” oli käskenyt lähettää. Aina vain hullumpaa ja hullumpaa. Pekkaa alkoi kypsyttää, että kuka tahansa ihmeolento järjesti hänen asioitaan kuten halusi. Ehkä oli kuitenkin parasta palata ihmisten ilmoille. Siellä eivät tontut hyppisi silmille, kunhan piti oman päänsä koossa. Hän nyökkäsi Martikaiselle.

  • Ai niin tuo. Aivan unohdin. On ollut aika vilskettä viime päivinä.

Pekka heitti tarpeellisimmat tavarat isoon kassiinsa ja meni Martikaisen ja Mäkisen perässä. Hän kääntyi autolta takaisin ja sanoi palaavansa heti. Kauha oli unohtunut pöydälle. Siihen ei ollut luottamista. Pekka oli juuri tarttumassa kauhaan, kun siihen tuli jälleen kuva, kirkkaampi kuin koskaan. Mustakaapuinen rotevarakenteinen pappi repi vaatteita nuorelta naiselta. Nainen kirkui ja yritti vastustaa, mutta ei voinut mitään. Pekka tempasi kauhan käteensä, kaatoi veden laskiämpäriin ja ripusti kauhan hellan tankoon riippumaan. Hän palasi juosten autolle.

* * *

Martikainen oli kuskina kuten aina, kun sattui olemaan selvinpäin. Mäkinen istui edessä ja piti pitkää puhetta siitä, mitä kaikkea Martikaiselta oli jäänyt toimittamatta. Pekalla oli hyvä rauha miettiä takapenkillä omia asioitaan. Ja mietittävää riitti. Mikä oli pappi? Ja mikä oli tuo nuori nainen? Psykiatri oli sanonut nuoresta naisesta. Ja juuri äsken sellainen näkyi kauhassa. Unen nainen oli varmasti sama, mutta vanhempana, ehkä juuri tänään, juuri nyt.

Äkkiä Pekka muisti.

Pekka oli kuusitoista ja umpirakastunut. Maria täytti hänen jokaisen ajatuksensa ja myös jokaisen hetken, jonka hän onnistui olemaan tämän kanssa. Näitä onnen hetkiä oli melkein joka päivä. Vastuksina olivat vain kummankin äidit. Nämä eivät hyväk­syneet sitä, että toinen osapuoli kuului väärään kirkkokuntaan, niihin joiden oli määrä viettää ikuisuutensa helvetin tulijärvessä.

Pekka ja Maria olivat tutustuneet muutama viikko sitten. Heistä tuo aika tuntui melkein yhtä pitkältä kuin heidän tähänastinen elämänsä. He olivat luvanneet ja vannoneet olevansa yhdessä myös heidän elämänsä loppupuolen.

Onnen täyttämät tapahtumat vyöryivät Pekan mieleen yksi toisensa jälkeen. Mutta missä Maria oli nyt? Miten hän oli joutunut eroon Mariasta ja peräti unohtanut tämän kokonaan? Muistikuva johti toiseen.

Pekka ei ollut tavannut Mariaa kolmeen päivään. Maria ei tullut sovittuun tapaamis­paikkaan. Pekka alkoi olla epätoivoinen. Hän meni Marian kotiin, vaikka sitä ei olisi saanut tehdä. Siellä ei ollut ketään. Hän ei epäröinyt tehdä sitä syntistä tekoa, että meni etsimään Mariaa tämän kirkkokunnan temppelistä, johon vääräuskoisilla ei ollut mitään asiaa. Jumalanpalvelus oli juuri päättynyt. Viimeiset seurakuntalaiset olivat menossa kirkkosalista pois. Mutta sakastista kuului ääniä, myös Marian ääni. Pekka meni juosten ääntä kohti. Sakastissa oli Maria ja isokokoinen mies mustassa kauhtanassa. Mies oli varmaan Isä Johannes, josta Pekka oli kuullut monta kertaa puhuttavan. Maria oli polvillaan penkin vierellä kädet ristissä ja pää painettuna alas. Juuri kun Pekka saapui, mies tarttui Mariaan takaapäin irstaalla otteella. Pekka riensi irrottamaan hänen käsiään. Miehen isku sai salamat leiskumaan hänen silmissään. Pään osuminen kivilattiaan teki kipeää. Pekka jäi makaamaan lattialle. Hän ei pystynyt nousemaan eikä muutenkaan liikuttamaan itseään. Viimeinen, mitä Pekka näki oli, kuinka mies repi vastaan taistelevalta Marialta vaatteita. Sitten muistikuva katkesi pimeyteen.

Pekka unohti, missä oli, mihin oli matkalla. Tuhannet ajatukset tunkivat yht'aikaa esiin saaden hänen päänsä pakottamaan. Miten oli mahdollista, että hän oli unohtanut tuon tapahtuman? Miten hän oli voinut unohtaa Marian aivan täysin?

Pekka heräsi ankaraan päänsärkyyn ja pahoinvointiin. Hän oli omassa sängyssään. Koska ja kuinka hän oli sinne mennyt, sitä hän ei muistanut. Mutta nyt hän oli sängyssä. Voimat eivät riittäneet ylös nousemiseen. Sängyn vieressä oli vesilasi. Hän joi siitä vähän ja nukahti taas.

Auringonpistos, äiti sanoi. Pekka oli saanut auringonpistoksen ja maannut siksi monta päivää sängyssä. Kun Pekka tultuaan voimiinsa kysyi, miksi hän oli ollut omassa sängyssään eikä sairaalassa, äiti vastasi välinpitämättömästi, että Jumala parantaa kenet tahtoo. Jumala oli tahtonut parantaa Pekan. Äiti ei ilmeisesti ollut pitänyt sitä yhtä tarpeellisena.

Martikainen ei menovettä säästellyt, ei yleensä eikä tälläkään kerralla. Auto syöksähti vauhtiin, kun edessä oli tilaa. Uusi tien tuke muutti kohta autoon bensaa polttamalla kootun liike-energian jarrulevyjen kautta ulkoilman lämpöenergiaksi. Pekka nytkähteli turvavöissään milloin suuntaan, milloin toiseen. Mutta sitä hän ei edes huomannut, ei huomannut liioin Martikaisen ja Mäkisen kovaäänistä keskustelua. Edes vähän väliä toistuva sana projekti ei saanut mitään huomiota takapenkillä.

Pekka oivalsi nyt, että auringonpistos olikin ollut aivotärähdys tai ehkä peräti aivoverenvuoto, jonka hän oli saanut kaatuessaan pää edellä sakastin lattialle. Tuo täräys oli pyyhkinyt hänen muististaan kaiken, mikä koski tuota tapahtumaa ja kaiken muunkin, mihin Maria liittyi. Nyt nuo muistot ja nuo tunteet tulvivat hänen tietoisuuteensa valtavana hyökynä. Pekka nosteli avuttomasti käsiään kuin vetääkseen tuon kaiken – ei kaiken, vaan vetääkseen Marian luokseen. Onnen tunteet vaihtuivat saman tien tuskan tunteiksi. Missä Maria oli? Miten hänet voisi löytää? Ja tietenkin: mitä Maria ajatteli nyt hänestä, Pekasta? Pekka päätti etsiä Marian, kuinka paljon vaivaa ja aikaa se sitten vaatisikin. Psykiatrille hänen ei enää tarvitsisi mennä. Hän muisti nyt. Hän oli parantunut. Hän oli valmis palaamaan kaupunkiin. Hän hoitaisi projektin kuten piti. Mutta kaiken muun aikansa hän käyttäisi Marian etsimiseen.

Martikaisen auto kaarsi Sunnoplastin pihaan pohja kadun reunakivetystä raapaisten. Kaikki kiipesivät ulos. Martikainen ja Mäkinen sanoivat samaan aikaan, kuin kuorolausujat:

  • Nyt ruvetaan töihin.

Pekka nyökytti päätään merkillisen hajamielisen näköisenä.


- Loppu -






Hyvä lukija


Olet nyt päässyt kirjan loppuun. Mitä, jos kertoisit siitä mielipiteesi. Lähetä sähköpostia osoitteeseen pekka.puhkula@sunnoplast.com.


Haluaisitko maksaa kirjoittajalle pienen korvauksen?
Jos tuntuu siltä, maksa muutama euro tilille

Alpo Tiilikka
FI29 2281 2000 4012 67
NDEAFIHH

Voit myös käydä kirjoittajan kotisivulla sunnoplast.com.